Chestertonin oikeaoppisuus

Savukeidas julkaisi viime vuonna suomeksi katolisen esseistin Antti Nylénin kääntämänä erään kristillisen apologetiikan klassikon, G.K. Chestertonin teoksen Orthodoxy, suom. nimellä Oikea oppi. Alkuteos ilmestyi vuonna 1908, se on siis jo yli sata vuotta vanha.

Kuten tiedetään, G.K. Chesterton vaikutti suuresti toiseen suureen englanniksi kirjoittaneeseen apologeettiin eli kristinuskon puolustajaan, C.S. Lewisiin (1898-1963), jonka juhlavuotta nyt vietetään. Tarttuessani kirjaan ajattelin sen olevan jotain vastaavaa kuin Lewisin Tätä on kristinusko.

Ennakkoluuloani vahvisti Antti Nylénin esipuhe. Siinä sanotaan, että kirja ”määrittelee, kuvailee ja puolustaa ortodoksista eli oikeaoppista kristinuskoa” (s. 7).

Nylén huomauttaa Esko Valtaojan heittäneen haasteen, että joku kirjoittaisi kirjan nimeltä Kotona kristinuskossa vastineeksi omalle Kotona maailmankaikkeudessa -kirjalleen, jotta kävisi selväksi, ”mitä usko oikein on olevinaan”. Nylénin mukaan nimenomaan Chestertonin Oikea oppi on vastaus Valtaojan haasteeseen jo sata vuotta ennen aikaansa.

Yhdyn Nylénin kanssa siihen, että oikeastaan koko kristillisen apologetiikan kirjallisuudenlaji on vastausta Valtaojalle. Jos kuitenkin pitäisi valita  yksi kirja vastaamaan moiseen haasteeseen, en kyllä valitsisi Chestertonia. Itse asiassa Kari Kuula on tässä välissä ehtinyt julkaista kirjan nimellä Kotona kristinuskossa (Kirjapaja 2012), mieluummin suosittelisin sitä.

Chestertonin tyyli on täysin erilainen kuin Lewisin, hän kiertelee ja kaartelee ja jaarittelee minkä jaksaa, ja aiheeseen hän pääsee vasta aivan kirjan loppupuolella. Enemmän kaunokirjallisuudesta pitäville Oikea oppi saattaa kolahtaa kaunopuheisuudellaan ja retoriikallaan, mutta dogmaatikkoa kirja kyllästyttää.

Sivulla 55 Chesterton toteaa: ”Tähän päätän (Luojan kiitos) kirjani ensimmäisen ja tylsimmän urakan, ajattelun nykysuuntausten ylimalkaisen luonnehdinnan.” Tämän jälkeen seuraavat toiseksi ja kolmanneksi tylsimmät ja ylimalkaisimmat osat.

Sivulla 91 Chesterton esittelee mielenkiintoisia näkemyksiä marttyyriudesta ja itsemurhasta, jotka otan tässä esimerkiksi hänen tyylistään (joka kieltämättä on kirjallisesti paikoin hyvin taidokasta) osin Ilta-Sanomien äskettäisen elämän puolesta -kampanjan inspiroimana:

”Itsemurhaaja on ilmiselvästi marttyyrin vastakohta. Marttyyri on ihminen, joka välittää jostakin itsensä ulkopuolisesta niin paljon, että hän unohtaa oman elämänsä. Itsemurhaaja on ihminen, joka välittää itsensä ulkopuolisesta maailmasta niin vähän, että haluaa nähdä kaiken loppuvan.” (s. 91)

Edellisellä sivulla Chesterton kirjoitti: ”Itsemurha ei ole ainoastaan synti, se on syntien synti… Ihminen, joka tappaa itsensä, tappaa kaikki – oman itsensä kannalta hän pyyhkäisee maailman pois… Varas on tyytyväinen timantteihin; itsemurhaaja ei, ja se on hänen rikoksensa… Kun mies hirttäytyy puuhun, voisivat lehdet varista maahan pelkästä suuttumuksesta ja linnut lentää vimmoissaan pois, sillä niitä on kaikkia solvattu henkilökohtaisesti.” (s. 90)

Chestertonin argumentit

Systemaatikkona ja argumentteja metsästävänä apologeettina yritän nyt kuitenkin poimia Chestertonin esittämät järkisyyt kristinuskon puolesta. Yksi pääajatus on se, että entinen ei-kristitty Chesterton löysi pikku hiljaa, että kristinusko vastasi ihmisyyttä ja todellisuutta, osasi ikään kuin ennustaa sen oikein kaikessa epäsäännöllisyydessään ja epäennustettavuudessaan.

Toinen pääargumentti on se, että kirkkoa vastaan esitetyt argumentit ovat usein keskenään ristiriitaisia, sitä syytetään vastakkaisista asioista, oikealta ja vasemmalta. Lopulta Chesterton alkoi nähdä, että ehkä kirkko onkin se normaali, ja syyttäjät väärässä. Kirkko osaa pitää vastakkaisilta vaikuttavat asiat paradoksaalisesti voimassa vesittämättä kumpaakaan.

Tai Chestertonin sanoin kristinuskolla oli ”mystinen taito haalia yhteen paheita, jotka näyttivät yhteensopimattomilta” – sitä vastaan hyökättiin ”yhtä aikaa kaikilta suunnilta ja täysin ristiriitaisin perustein” (s. 105). ”Yksi rationalisti oli juuri ennättänyt nimittää kristinuskoa painajaiseksi, kun toinen rupesi haukkumaan sitä tyhmyrin paratiisiksi.” (s. 106)

”Ehkäpä ruotsalaiset (joilla on juutinvalkea tukka) sanovat häntä tummaksi, kun taas mustat pitävät häntä ilman muuta vaaleana. Ehkäpä tämä epätavallinen asia (lyhyesti sanottuna) oikeastaan onkin tavallinen asia – vähintään normaali, keskimääräinen asia. Ehkäpä kristinusko loppujen lopuksi onkin järjissään ja kaikki sen arvostelijat hulluja – vaihtelevin tavoin.” (s. 112)

”Oikeaoppisuus on vaarallisinta ja jännittävintä mitä on. Se on tervejärkisyyttä; on dramaattisempaa olla järkevä kuin hullu. Se on tasapainon säilyttämistä tilanteesa, jossa vauhkot hevoset juoksevat kohti…” (s. 124)

Ihminen ja ihmeet

Kirjan loppupuolella Chesterton käsittelee aikansa suuria haasteita kristinuskoa vastaan, darwinismia ja naturalismia, joka ei suostunut uskomaan ihmeisiin. (Saman kanssa paini vielä C.S. Lewiskin, kun kirjoitti kirjan Miracles.)

Chesterton kirjoittaa osuvasti: ”Jos lopetat eläimistä ja ihmisistä kertovien kirjojen selailemisen ja kohdistat sen sijaan katseesi eläimiin ja ihmisiin, huomaat…ettei ällistyttävintä olekaan, miten paljon ihminen muistuttaa eläimiä, vaan se, miten paljon hän niistä poikkeaa.”

”Filosofin mieltä askarruttaa paljon vähemmän se, että apinalla on kädet, kuin se, ettei apina tee käsillään juuri mitään, ei pelaa luunpaloilla eikä soita viulua, ei veistä marmoria eikä leikkaa lampaanpaistia… Onko nähty muurahaiskekoa, joka olisi koristeltu maineikkaiden muurahaisten patsailla?” (s. 175)

Chesterton kieltää agnostikon epäuskon syyt yksi toisensa jälkeen: ”Hän epäilee, koska keskiaika oli raakalaismaista aikaa, vaikka se ei ollut; koska darwinismi on osoitettu todeksi, vaikka sitä ei ole; koska ihmeitä ei tapahdu, vaikka niitä tapahtuu; koska munkit olivat laiskoja, vaikka he olivat hyvin uutteria…” (s. 181-182)

Ihmeistä Chesterton kirjoittaa oivallisesti, että jostain syystä vallalla on käsitys, että ihmeisiin uskotaan jonkin dogmin takia, kun taas epäilijät ovat rehellisen loogisia. Asia on päinvastoin: uskovat uskovat ihmeisiin todisteiden pohjalta, naturalistit puolestaan kieltävät ne dogmiin nojautuen. (s. 182)

”Avoin, selvä, demokraattinen vaihtoehto on uskoa vanhaa torimuijaa, kun hän todistaa ihmeen tapahtuneen, aivan kuten uskomme torimuijaa silloinkin, kun hän todistaa murhan tapahtuneen… Torjut talonpojan kummitusjutun joko siksi, että mies on talonpoika, tai siksi, että juttu on kummitusjuttu.” (s. 183)

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Kristillinen apologetiikka

One Comment : “Chestertonin oikeaoppisuus”

  1. raapustus Says:

    Chestertonilla on kyllä ihan oma tyylinsä, mutta hyvin… ei suomessa taida olla kunnon vastinetta sanalle ”witty”. ;)

    Noiden sitaattien perusteella sanoisin, että kirjasta saa paremmi selvää englanniksi. Vaikka kieli on paikoin vanhahtavaa, mukana on paljon ratkaisevaa sanoilla leikittelyä ja käännös maistuu äkkiseltään tosi töksöltä. Luin Orthodoxyn juuri viikko sitten.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: