Paavin Jeesus-kirja, osa 2

Tämän artikkelisarjan ensimmäisessä osassa käsittelin paavi Benedictus XVI:n kirjaa Jesus of Nazareth (Jeesus Nasaretilainen), Ratzingerin Jeesus-trilogian ensimmäistä osaa, joka on siis myös julkaistu suomeksi. Siitä ovat kirjoittaneet myös monet muut suomalaiset teologit kuten Jaakko HeinimäkiKari Kuula ja Pasi Turunen.

Toinen osa (Jeesuksen viimeiset päivät) on ilmestymässä Perussanomalta pääsiäiseksi 2013. Tässä artikkelissa käsittelen toista osaa sen englanninkielisen käännöksen pohjalta (Jesus of Nazareth – Holy Week, Ignatius Press 2011). Kirja koostuu epilogi mukaan lukien kymmenestä luvusta alkaen Jeesuksen tulosta Jerusalemiin ja päättyen hänen taivaaseenastumiseensa.

Taas pari sanaa metodista

Ennen varsinaiseen asiaan menemistä Ratzinger kirjoittaa alkusanat, joissa hän selventää sitä, mitä hän oikeastaan on tekemässä. Hän ei ole kirjoittamassa ”Jeesuksen elämäkertaa” eikä myöskään omanlaistaan ”kristologiaa”. Sen sijaan hän haluaa vihdoin panna käytäntöön Vatikaani II:n esittämät raamatuntulkinnan metodologiset periaatteet (DV 12).

Parisataa vuotta historiallis-kriittistä eksegeesiä on jo tuottanut olennaisen hedelmänsä – nyt on aika tehdä eksegeesistä taas todella teologista, soveltaa siihen uskon hermeneutiikkaa. Positivistinen hermeneutiikka, joka on tähän asti hallinnut raamatuntutkimusta, ei ole ainoa rationaalinen lähestymistapa, vaan aikasidonnainen ja kritiikin tarpeessa (xiv-xv).

Myöhemmin kirjassa paavi selittää tarkemmin, miten Jumalan sana säilyy aitona ja miten sitä tulkitaan oikein sen oman hengen mukaisesti. Alkaen Johanneksen evankeliumin ”lähettämisen” (apostelloo) teologiasta, Ratzinger mainitsee kolme elementtiä, jotka takaavat Jumalan sanan oikean julistuksen.

Nämä kolme tekijää ovat Raamattu, suksessio (apostolinen seuraanto) ja uskon sääntö. Ei siis yksin Raamattu, mutta ei myöskään ”Raamattu, traditio ja opetusvirka” – paavi palaa hienosti Irenaeuksen ja alkukirkon malliin, joka nousee Raamatusta itsestään (s. 99). Samaan visioon vetoaa muuten suomalainen luterilainen teologi Sammeli Juntunen kirjassaan Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta (Kirjapaja 2010).

Ratzingerin kristinusko

Vasta tässä toisessa osassa Ratzinger pääsee käsittelemään Jeesuksen elämän ratkaisevia hetkiä. Pääsiäistapahtumat vievät Ratzingerin hänen teologisen ajattelunsa ytimeen: rakkauteen, joka on toisia varten, joka murtautuu ulos itsestä kohti toista, kohti Jumalaa. (s. 54-55, 134)

Ratzinger välttää moralisoivaa ja moralistista käsitystä kristinuskosta painottamalla, että Jeesus toi meille Jumalan, ikuisen elämän tässä ja nyt, uuden lain, joka on Pyhän Hengen armo, sovinnon Jumalan kanssa. Paavalia seuraten paavi sanoo, ettei moraalimme voi puhdistaa meitä, vaan puhtaus tulee lahjana Jumalalta Kristuksessa. (s. 60-65, 82-83, 232-237)

Samalla Kristus kuitenkin tekee meistä oman ruumiinsa jäseniä. Hän lahjoittaa itsensä meille erityisesti antamalla meille oman ruumiinsa, ristillä ja eukaristiassa. Ristillä Kristuksen kyljestä tuli verta ja vettä, mikä symboloi kirkon syntymistä sakramenteista, kasteesta ja ehtoollisesta. Kristus itse perusti kirkkonsa viimeisellä ehtoollisella pyhittämällä apostolinsa totuudessa ja antamalla heille ruumiinsa, perustamalla uuden pääsiäisen, eukaristisen liturgian. (s. 101, 138, 226, 112-143)

Ratzingerin mukaan kristinuskon perustana on kuitenkin Kristuksen ylösnousemus. Ilman tätä tapahtumaa kristillisestä traditiosta voisi kyllä koota kasaan mielenkiintoisia ideoita, mutta kristillinen usko olisi kuollut. Ratzinger tutkii ylösnousemusilmestyksistä kertovia Uuden testamentin tekstejä ja päättelee, että kyseessä on historiallinen tapahtuma, joka kuitenkin ylittää tämänpuoleisen historian ja aloittaa ikään kuin uuden vaiheen ihmisen kehityksessä. (s. 247-273)

Edistyksellisiä tulkintoja

Ratzinger osoittautuu tässäkin kirjassa yllättävän vapaamieliseksi teologiksi. Hän esittää, että Israel on Jumalan käsissä siinä määrin, ettei kirkon kuulu tehdä lähetystyötä juutalaisille (s. 45)! Hän esittää myös, että Khalkedonin kirkolliskokouksen määritelmä ei ollut kyllin selvä siitä, mitä ”persoona” ja ”luonto” tarkoittavat, eivätkä nuo sanat enää tarkoita samaa kuin tuolloin, joten homma on mietittävä uusiksi yhdessä esikhalkedonialaisten kirkkojen kanssa (s. 159).

Ratzinger ei myöskään lue Raamattua fundamentalistisesti, vaan on valmis myöntämään, että evankelistan kerronta ei kohdassa tai toisessa vastaa ”historiallista faktaa” (s. 186). Sivulla 73 Ratzinger esittää kauniin ja syvällisen tulkinnan Joh. 13:n jalkojenpesusta ja pohtii sen yhteydessä sakramentteja. Hän tunnustaa kuitenkin, että varhaiskirkon syntien tunnustaminen ei ole identtinen myöhemmän ripin sakramentin kanssa (s. 74).

Ajatukset, joista vielä ehkä sata vuotta sitten olisi tullut Vatikaanilta noottia (ja muutamia satoja vuosia sitten niistä olisi ehkä päätynyt roviolle), kertovat siitä ”Vatikaani II:n hengestä”, jolla paavikin operoi: totuuden etsintä ja rehellinen historiallinen tutkimus menee tarvittaessa kirkon (ex-)virallisten opetusten edelle.

Perinteisen kristinuskon puolustusta

Ydinkysymyksissä Ratzinger kuitenkin puolustaa perinteistä, uskon säännön eli apostolisen uskontunnustuksen sisältämää kristinuskoa. Ylösnousemuskertomuksissa Ratzinger kiinnittää huomiota sisäisiin jännitteisiin ja erikoisuuksiin kuten siihen, ettei Jeesusta usein tunnistettu. Apologeettisesta näkökulmasta nämä ovat noloja yksityiskohtia – mutta juuri ne osoittavat, ettei juttua keksitty. (s. 267)

Kukaan ei odottanut kuolevaa ja ylösnousevaa Messiasta. Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen tapahtumat olivat ensin, ja sitten niiden valossa Vanhaa testamenttia luettiin uudelleen. Näin löytyivät ennustukset kärsivästä ja ylösnousevasta Messiaasta (erit. Psalmi 22 ja Jes. 53), joihin alkukirkko vetosi. (s. 245)

Vastaavasti viimeisen ehtoollisen tapahtumat ovat niin erikoisia, ettei kukaan olisi voinut moista keksiä. Ei ole uskottavaa, että opetuslapset olisivat keksineet tällaisen tarinan ja että kukaan varhaiskirkossa ei noussut vastustamaan tällaista keksintöä. Kertomukset eukaristan asettamisesta kuuluvat vanhimpaan mahdolliseen traditioon, eikä niitä hylätä historiallisista vaan maailmankatsomuksellisista syistä. (s. 119, 125)

Ratzinger kirjoittaa paljon ja kauniisti ehtoollisesta, muttei kertaakaan mainitse transsubstantiaatiota. Hän välttää vaikeasti ymmärrettäviä vanhoja teologisia kategorioita ja selittää kirkon uskon perustotuudet nykyihmisen kategorioista käsin.

Jumalasta vieraantunut ja itseensä sulkeutunut nykyihminen saa kuulla paavilta, että Kristuksen kuolemassa, ehtoollisessa ja ylösnousemuksessa Kristus antaa itsensä meidän puolestamme, hän antaa rakkautensa meille, hän on meitä varten. Hän tekee meistä ruumiinsa ja vetää meidät kuuliaisuuteensa, ainutlaatuiseen yhteyteensä Isän kanssa. Hän hallitsee ristiltä, joka on hänen valtaistuimensa ja jolta hän vetää kaikki ihmiset puoleensa (Joh. 12:32). (s. 134, 211)

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Kristologia, Raamattuteologia, Teologia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: