John Henry Newmanin kääntymys

Vatikaanin toista kirkolliskokousta on joskus nimitetty ”Newmanin konsiiliksi”, vaikka kardinaali Newman elikin Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen aikana. Paavi Benedictus XVI:n Englannissa autuaaksi julistama John Henry Newman (1801-1890) on yksi kuuluisimpia katolisia käännynnäisiä. Entinen anglikaaniteologi Newman teki lopulta tiliä uskostaan ja kääntymyksestään kirjassa Apologia pro vita sua (Kirjaneliö 1990).

Tämä ”Hengen tie” -sarjaan kuuluva kirja ei ole helpoimpia lukukokemuksia. Newman kertoo 1800-luvun anglikaanikirkon henkilöistä ja teologisista kiistoista yksityiskohtaisesti ja joskus varmasti 2000-luvun suomalaista puuduttavasti. Jos kuitenkin jaksaa lukea loppuun asti, hahmottuu kirjasta mielenkiintoinen teologis-elämäkerrallinen pääjuoni.

Kunnon antikatolinen anglikaani

Eräs asia, joka todella pistää silmään ja yllättää todennäköisesti yhden jos toisenkin ekumeenisen ajan lukijan, on anglikaanisen Newmanin vahva antikatolisuus eli roomanvastaisuus. Nuorena ”ja aikuistuttuani pidin paavia antikristuksena” (s. 71). Hän ajatteli ”protestanttisten auktoriteettien mukaisesti, että Gregorius I (vuoden 600 paikkeilla) oli ensimmäinen paavi, joka oli antikristus, vaikka hän siitä huolimatta oli myös suuri ja pyhä mies” (s. 72).

Newmanin anglikaaniteologina edustaman ns. ”via median” mukaan katolinen kirkko, joka oli aluksi yksi, oli sittemmin jakautunut latinalaiseen (roomalaiskatoliseen), kreikkalaiseen (ortodoksiseen) ja anglikaaniseen haaraan. ”Kukin näistä oli perinyt jakamattoman varhaisen kirkon” ja oli ”identtinen tuon jakamattoman varhaisen kirkon kanssa” (s. 88).

Mainitut kolme haaraa olivat ”yhteneviä muuten paitsi myöhemmin tapahtuneiden erheiden osalta” (s. 88). Suurin roomalaiskatolisista erheistä oli Newmanin mielestä ”Neitsyelle ja pyhimyksille osoitetut kunnianosoitukset” (s. 72). Hän listasikin via median kolmeksi pääkohdaksi seuraavat: ”dogma, sakramentaalinen järjestelmä ja roomanvastaisuus” (s. 87).

Monofysiittikiista

Ratkaisevaa Newmanin kääntymyksessä oli kirkko- ja dogmihistorian tutkiminen. Kyse ei suinkaan ollut kirkkoisiä tuntemattoman ensikosketuksesta historialliseen kristinuskoon. Kirkkoisät olivat Newmanille rakkaita jo anglikaanina. Kesällä vuonna 1839 Newman kuitenkin perehtyi syvällisesti monofysiittien historiaan. ”Tämän lukuvaiheen aikana aloin ensimmäisen kerran epäillä, voidaanko anglikaanisuutta yleensä puolustaa mitenkään.” (s. 131)

Newman kuvailee: ”Nyt löysin 400-luvun keskivaiheilta, näin minusta tuntui, heijastuman 1500- ja 1800-luvun kristikunnasta. Näin kasvoni tuosta peilistä, ja olin monofysiitti. Via median kirkko oli idän kirkon asemassa. Rooma oli siinä missä se on nytkin. Protestantit olivat eutykhiaaneja.” (s. 131)

Kyse oli dogmaattisen periaatteen johdonmukaisuudesta: ”Oli vaikeaa tajuta, miksi eutykhiaanit tai monofysiitit olisivat olleet hereetikkoja, elleivät sellaisia olisi olleet myös protestantit ja anglikaanit. Oli vaikeaa löytää sellaisia perusteita Trenton isiä vastaan ilman, etteivät ne samalla kohdistuisi Khalkedonin isiä vastaan. Oli vaikeaa tuomita 1500-luvun paavit tuomitsematta 400-luvun paaveja.” (s. 131)

Newman näki myös oivaltavasti eron donatolaiskiistan ja monofysiittikiistan välillä: ”Donatolaisia koskeva kiista… ei ollut rinnastettavissa anglikaaniseen kirkkoon… Se oli kahden alttarin välinen riita, saman istuimen kahden haltijan välinen tapaus, kuin Englannissa non-juroreitten ja valtiokirkon välinen riita. Siinä ei ollut kirkko kirkkoa vastaan kuten Rooman kirkko oli itämaiden monofysiitteja vastaan.” (s. 133)

Silti Augustinuksen sanat donatolaiskiistassa: ”Securus judicat orbis terrarum” vaikuttivat Newmaniin: ne ”ylittivät donatolaisten tilanteen ja soveltuivat myös monofysiittien tapaukseen”. Nämä Augustinuksen sanat koskettivat Newmania ”voimakkaammin kuin mitkään sanat ennen sitä olivat koskettaneet” (s. 134).

Vaikka monofysiittikiistan tutkiminen sai Newmanin entisen uskon luhistumaan ”Leo Suuren antamista iskuista” (s. 136) – hänellä ei ollut enää anglikaanisuuden tueksi ”mitään selvää puolustusta” – se ei silti horjuttanut Newmanin lujaa uskoa ”Rooman käytännön väärinkäytöksien ja liioittelujen olemassaoloon” (s. 137).

Newman ei katsonut voivansa liittyä Rooman kirkkoon ”niin kauan kuin se sallii sellaista siunatulle Neitsyelle ja pyhille osoitettavaa kunnioitusta”, joka Newmanin omantunnon mukaan oli ristiriidassa yksin Jumalalle kuuluvan kunnian kanssa (s. 166). Kirkon ”mariolatria” oli Newmanille ”kova pähkinä” (s. 210).

Kohti kääntymystä

Ongelmat Englannin kirkon kanssa kuitenkin lisääntyivät. Päätös perustaa anglikaaninen piispainistuin Jerusalemiin, jonka alaisuuteen tulisivat kuulumaan myös protestantit, sai Newmanilta osakseen kovan protestin. ”Jos Englanti saattoi olla Palestiinassa, niin Rooma yhtä hyvin Englannissa.” (s. 167)

Newman sai pikku hiljaa uutta näkökulmaa mariologisiin ongelmiinsa. ”Ajatus neitsyt Mariasta oli ikään kuin suurentunut Rooman kirkossa aikojen kuluessa, mutta niin oli tapahtunut kaikille muillekin kristillisille ajatuksille, esimerkiksi pyhälle eukaristialle… Siksi on väärin tarkastella yhtä roomalaiskatolista ajatusta kuten siunattua Neitsyttä koskevaa irrallaan asiayhteydestään.” (s. 212)

Newman kehitti ”opin kehityksen” ajatuksen: ”Täytyy myöntää, että roomalaisia erityisoppeja ei löydy kehiteltyinä varhaisesta kirkosta, mutta silti uskon, että niistä on siinä riittävästi merkkejä niiden suosittamiseksi ja osoittamiseksi olettaen, että kirkolla on jumalallinen johdatus… Kysymys kuuluu yksinkertaisesti: Minkälainen on kirkolle annettu lupaus Hengestä?” (s. 213)

Opin kehityksen idea vakuutti Newmanin: ”Olen paljon varmempi siitä, että Englanti on skismassa, kuin siitä, että Rooman kirkon lisäykset alkuperäiseen uskontunnustukseen eivät merkitse kehitystä, joka syntyy jumalallisen uskon talletuksen tarkasta ja elävästä toteutuksesta.” (s. 224)

Näin ollen Newman alkoi nähdä vaihtoehdot uudessa valossa. Olikin oikeastaan vain kaksi tietä: ”tie Roomaan ja tie ateismiin”. ”Anglikaanisuus on puolimatkan maja toiseen suuntaan mentäessä, liberalismi toiseen” (s. 219).

Newman tajusi siis ”vähitellen, että anglikaaninen kirkko oli muodollisesti väärässä, toisaalta, että Rooman kirkko oli muodollisesti oikeassa”, joten ei ollut ”yhtään pätevää syytä, miksi minun olisi tullut jatkaa anglikaanisessa kirkossa, eikä Roomaan liittymiselleni voitu esittää yhtään pätevää vastaväitettä” (s. 215).

Newman luopui ensin anglikaanisen kirkon pappeudesta. Hän jatkoi vielä jonkin aikaa anglikaanimaallikkona, mutta pappeudesta luopumisen syy oli selvä: ”uskon Rooman kirkon olevan katolinen kirkko ja ettei meidän kirkkomme ole katolisen kirkon osa, koska se ei ole yhteydessä Rooman kanssa” (s. 235).

Vatikaani II:ta ennakoiden Newman kuitenkin uskoi edelleen vahvasti, että ”anglikaanisen kirkon helmasta löytyisi armo” (s. 241), tosin tämä armo oli ”tavallisuudesta poikkeavaa” ja peräisin Jumalan lahjojen ”ylenmäärästä” (s. 223).

Kääntymys katolisuuteen

Newmanin kääntymys ei ollut ruusuilla tanssimista, ei romanttinen ihastus roomalaiskatolisuuteen. Newman ei tuntenut sen suurempaa myötätuntoa katolilaisia kohtaan: ”En ole juuri koskaan ollut heidän jumalanpalveluksissaan edes ulkomailla. En tunne ketään heikäläisistä, enkä pidä siitä, mitä kuulen heistä.” (s. 243)

Kääntymys ei luvannut Newmanille helppoa elämää ja menestystä, vaan sydänsuruja ja eksistentiaalista kriisiä. Newmania tuskastutti epävarmuus opista, minkä vuoksi hän päätti kirjoittaa tutkielman opin kehityksestä selvittääkseen asiat itselleen lopullisesti.

Suurimmat surut koskivat kuitenkin lähimmäisiä. Newman aiheutti monille neuvottomuutta ja epävarmuutta. Hän menetti monien tuttujensa hyvät käsitykset ja suotuisat mielipiteet. ”Päiväkausia minulla oli sananmukaisesti sydän kipeä, ja näytti siltä, että psalmirunoilijan kaikki valitukset sopivat minuun.” (s. 242)

Newman oli kuitenkin vakuuttunut: ”pelastukseni riippuu siitä, liitynkö Rooman kirkkoon” (s. 242-243). Kääntymyksen syyksi ”ei riitä, että pitää toista kirkkoa parempana, ei mieltymys sen jumalanpalveluksiin, ei toivo suuremmasta hengellisestä kasvusta sen huomassa, ei suuttumus, ei inho Englannin kirkossa kohtaamiamme ihmisiä tai asioita kohtan.” (s. 244)

Newmanin kääntymisen kriteeri on puhutteleva yhdistelmä traditiota ja modernia ajattelua. Modernisti ajattelisi, ettei tähän tai tuohon uskontoon kuulumisella ylipäänsä voi olla väliä pelastuksen kannalta, traditionalisti taas julistaisi  yhden ainoan kirkon välttämättömyyttä kaikille.

Newman sen sijaan esittää ratkaisevan kysymyksen seuraavasti: ”Voinko minä (se on henkilökohtaista, ei kukaan toinen, vaan voinko minä) pelastua Englannin kirkossa? Olenko minä turvassa, jos kuolisin tänä yönä? Onko minulle kuolemansynti olla liittymättä toiseen yhteisöön?” (s. 244)

Kun Newman oli päässyt opin kehitystä käsittelevän ”esseensä” loppupuolelle, hän oli jo lakannut puhumasta ”roomalaiskatolilaisista” ja alkanut nimittää heitä rohkeasti ”katolilaisiksi”. Työ jäi keskeneräiseksi, koska Newman teki päätöksen liittyä kirkkoon (s. 248).

Newmanin otti kirkon yhteyteen passionisti-isä Dominic Barberi, joka niin ikään julistettiin myöhemmin autuaaksi. Autuas kuvaili autuasta: ”Hän on yksinkertainen pyhä mies, ja sen lisäksi ainutlaatuinen lahjakkuus.” (s. 248)

Loppukatsaus

Viimeinen luku, joka käsittelee Newmanin uskonnollisia kantoja kääntymisen jälkeen eli vuodesta 1845 eteenpäin, ei ”tietenkään” lisää mitään Newmanin uskonnollisten käsitysten historiaan. Hän kertoo olleensa kääntymisen jälkeen ”täysin rauhallinen ja tyytyväinen”. ”En ole ainuttakaan kertaa epäillyt.”  (s. 253)

Oppeihin liittyi tietysti älyllisiä vaikeuksia, mutta Newman ei kyennyt näkemään, ”mitä yhteyttä sillä on niiden oppien epäilemisen kanssa, joihin nämä vaikeudet liittyvät” (s. 254).

”Kymmenentuhatta vaikeutta ei luo yhtäkään epäilystä, näin käsitän asian.” Tällä kuuluisalla lauseella Newman halusi sanoa, että vaikeudet ja epäilykset ovat yhteismitattomia. ”Ihminen voi olla ärtynyt siitä, ettei hän osaa ratkaista matemaattista ongelmaa… ilman että hän epäilee sitä, että vastaus on olemassa, tai sitä, että tietty nimenomainen vastaus on oikea vastaus.” (s. 254)

Newmanista tuntui kuin hän olisi ”tullut satamaan myrskyävältä mereltä”, ja sen johdosta hän oli ”jatkuvasti ja keskeytyksettä onnellinen” (s. 253).

Explore posts in the same categories: Kääntymiskertomukset, Kirjaesittelyt ja -arviot

One Comment : “John Henry Newmanin kääntymys”

  1. Leena Says:

    Käännynnäisenä koen asian olevan juuri näin. Protestanteilla loputtomine jakautuminisineen on vaikea osoittaa olemassaolonsa oikeutta. Sola scriptura on johtanut loputtomiin erimielisyyksiin ja jopa hullutuksiin silloin, kun uskontokunta pohjaa oppinsa näkyihin, kuten adventistit ja karismaatikot.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: