Totuus ja toleranssi, osa 2

Joseph Ratzingerin kirjan Truth and Tolerance toinen osa käsittelee ensimmäistä osaa suoremmin kirjan nimen enteilemiä aiheita eli totuutta ja suvaitsevaisuutta. Varsinaisia apologeettisia argumentteja kristinuskon totuuden puolesta Ratzinger ei kuitenkaan tarjoa – hän jopa ilmaisee mielipiteensä, että neoskolastinen yritys osoittaa Jumala-usko todeksi puhtaalla järkeilyllä (ns. preambula fidei) on epäonnistunut.

Ratzingerin strategia on pikemminkin sellainen, että hän esittelee ja analysoi erilaisia maailmankatsomuksia, teologioita tai ideologioita sekä niiden perusteita ja vaikutussuhteita – ja kritisoi sitten niitä nöyrästi mutta syvällisesti. Kun kyse on kristinuskosta, Ratzingerin omasta uskosta, hän ikään kuin asettaa sen lukijan eteen kaikessa johdonmukaisuudessaan niin, että lukija joutuu kysymään itseltään, eikö tämä ole totta.

Ratzinger esittelee mm. vapautuksen teologian ja sitä inspiroineen marxilaisuuden  sekä sen, kuinka tämän ns. tieteeseen perustuneen systeemin kaatuminen johti relativismiin – nyt ei enää ollut toivoa totuuden tuntemisesta, ehkäpä kaikki tiet ovat yhtä hyviä ja (subjektiivisesti) tosia. Ratzinger esittelee kahden kuuluisan pluralistin, Hickin ja Knitterin näkemykset sekä New Age -ajattelun kahtena erilaisena (rationalistisena ja antirationalistisena) reaktiona kaiken suhteellisuuteen.

Ratzinger kysyy, miksi perinteinen teologia on osoittautunut niin kyvyttömäksi uusien virtausten rinnalla. Hän nostaa esiin eksegetiikan ja filosofian: eksegetiikka tuntuu osoittaneen, ettei Jeesus pitänyt itseään inkarnoituneena Jumalana, ja Kantin filosofian jälkeen on mahdotonta ajatella, että pääsisimme käsiksi itse todellisuuteen aistihavaintojemme toiselle puolen.

Ratzinger kyseenalaistaa eksegetiikan löytöjen varmuuden – tutkijat kiistelevät asiasta kuin asiasta, myös Jeesuksen itsetietoisuudesta. Hän sanoo historialliskriittisen metodin olevan eduistaan huolimatta rajallinen, kun tutkitaan Raamattua – se voi kertoa vain menneestä – ”Jeesus eilen”, muttei ”Jeesus tänään ja iankaikkisesti”.

Ratzingerin mukaan teologian ja filosofian kriisit kulkevat käsi kädessä – järjen on vapauduttava positivismin kahleista: uskon ja järjen, teologian ja filosofian on ruokittava toisiaan. Aatehistorian valossa Ratzinger ihmettelee, että kristinusko ylipäänsä on voimissaan ja esittää, että se kerta kaikkiaan vastaa paremmin ihmisluontoa kuin kaikenlaiset postkantilaiset filosofiat.

Ratzingerin kirjoituksissa toistuu jatkuvasti ajatus siitä, kuinka kirkkoisät saavuttivat uskon ja järjen, teologian ja filosofian synteesin. Sivujen 144-156 esitys pelastushistoriasta, joka huipentuu universaaliin kristinuskoon, on Ratzingeria parhaimmillaan; se on erittäin suositeltavaa lukemista jokaiselle teologille (tiivistelmä vaikuttaa mahdottomalta – pitäisi kääntää koko teksti ja lisätä vielä kaikenlaisia kommentteja).

Jos kirkkoisien aika on Ratzingerille jonkinlainen ideaali, on nykyajan suurin ongelma edellä mainittu järjen kahliutuneisuus tai itsensä rajoittaminen. C. S. Lewisin Paholaisen kirjeopistoa  siteeraten Ratzinger huomauttaa, että nykyoppineet etsivät muinaisia tekstejä tutkiessaan vastauksia kaikkeen mahdolliseen paitsi kysymykseen tekstin totuudesta. Totuuskysymystä pidetään epätieteellisenä, mutta sitä ei voi päästä pakoon.

Ratzinger huomauttaa, että ilman totuutta ei loppujen lopuksi ole myöskään hyvää eikä pahaa, ei totuutta oikeasta eikä väärästä. Jumala, totuus ja hyvyys kulkevat käsi kädessä. Samoin vapaus on todellista vapautta vain silloin, kun otetaan huomioon totuus ihmisestä – ihmisten vapaudet ovat suhteessa toisiinsa, mikä tarkoittaa sitä, että lakia tarvitaan todellisen vapauden suojelemiseksi.

Ratzinger palaa vielä kysymykseen uskonnoista ja pelastuksesta. Hän esittelee yleiseksi tulleen näkemyksen, jonka mukaan kaikki uskonnot ovat pelastusteitä ja kritisoi sitä huomauttamalla, että ensin pitäisi kysyä, mitä on pelastus, mikä on taivas. Taivas alkaa maan päällä ja vanhurskas elämä valmistaa ikuiseen elämään – uskonnot taas opettavat keskenään ristiriitaisia asioita ja saattavat vääristyneissä muodoissaan kehottaa moraalisesti vääränlaiseen toimintaan.

Ratzinger kiinnittää huomiota Paavalin opetukseen omastatunnosta (Room. 2:14-15), jonka kautta jokainen voi olla yhteydessä objektiiviseen totuuteen. Hän asettaa tätä vastaan modernin näkemyksen omastatunnosta subjektiivisuuden absolutisoijana.

Ratzinger huomauttaa, että Paavali ei sano pakanoiden olevan turvassa Jumalan tuomioistuimen edessä, jos he seuraavat omaa uskontoaan. Sen sijaan hän vetoaa omaantuntoon, johon tosi Jumala on jättänyt tiedon todellisesta hyvästä. Se, että kaikkina aikoina on ollut ja on ”pakanapyhimyksiä”, johtuu siitä, että ihminen voi kuulla Jumalan äänen sydämessään, astua ulos subjektiivisuudestaan ja kääntyä kohti Jumalaa ja lähimmäistä.

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Teologia, Uskontoteologia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: