Ratzingerin johdatus kristinuskoon, osa 2

Apostolinen uskontunnustus alkaa sanalla Credo – uskon, ja päättyy vastaavasti sanaan Aamen, jonka monimerkityksisyyteen kuuluvat muun muassa uskon, totuuden ja vankalla perustalla seisomisen ajatukset.

Toisin kuin olemme ehkä tottuneet ajattelemaan, ei ole ollenkaan itsestäänselvyys, että juuri usko kuvaisi kristityn tai ylipäänsä uskonnonharjoittajan asennetta. Israelin uskontoa määritti ennen kaikkea laki ja siihen liittyvä liittouskollisuus, muinaisen Rooman uskontoja taas rituaalit, joiden harjoittajien ei suinkaan tarvinnut uskoa mytologioiden kaikkien jumalien todelliseen olemassaoloon.

Ajattelemme nykyään myös helposti niin, että uskovia on nykyään vähän, kun taas vielä keskiajalla kaikki olivat uskovia ja uskominen oli helppoa. Ratzinger kuitenkin sanoo, että aina on ollut suuria massoja tapauskovaisia ja nimikristittyjä, todellinen usko taas on aina vaatinut huomion kiinnittämistä siihen, mitä aistit eivät tavoita. Monet ovat tyytyneet keskittymään näkyvään maailmaan, ehkä vain harvat ovat todella astuneet todelliseen yhteyteen transsendentin, ylimaailmallisen kanssa.

Ratzinger sanoo, että jokaisen on ikään kuin omassa elämässään toistettava Israelin ja kirkon tekemä valinta. Israelin Shema-usko merkitsi muiden jumalien, vallan ja hedelmällisyyden jumalten ja jumalattarien kieltämistä ja Jahven (”Minä olen”) tunnustamista. Samoin kirkko kieltäytyi identifioimasta Jumalaansa minkään pakanallisen maailman jumalan tai ylijumalan kanssa. Sen sijaan apostolit ja kirkkoisät sanoivat Jumalan olevan se ”tuntematon jumala”, jota filosofit etsivät.

Ratzinger pitää kristinuskon ja hellenistisen filosofian sekä Euroopan ”liittoa” kaitselmuksellisena – Pyhä Henki kutsui Paavalin Makedoniaan (Ap.t. 16:9). Järjen ja uskonnon erottaminen toisistaan on tuhoon tuomittua (ironisesti toisilleen monin tavoin hyvin vastakkaiset Schleiermacher ja Barth menevät molemmat tähän ansaan) – pakanajumalten kultit kaatuivat, kristinusko voitti.

Kristinusko tietysti uudisti, puhdisti ja korjasi filosofien Jumala-kuvaa. Jumala ei ole vain olemus, puhdas järki, vaan myös persoona, rakkaus. Ratzingerin mukaan usko tarkoittaa merkityksen antamista, ja lopulta persoonallisen merkityksen antamista: Jeesus on elämäni tarkoitus.

Usko on dialogia – Ratzingerin suosikkiesimerkkejä on varhaiskirkon kasteliturgia, jossa katekumeenilta kysyttiin kolme kysymystä (Uskotko Isään, Poikaan Pyhään Henkeen?), joita seurasi myöntävä vastaus ja kolminkertainen upotus veteen. Kaste on luopumisen, kääntymyksen ja uskon sakramentti ja muovaa täten koko kristillistä uskoa ja elämää. (Apostolinen uskontunnustushan perustuu juuri roomalaiseen kastetunnustukseen.)

Kristinusko on jatkuvan kääntymyksen ja toista (Jumalaa ja lähimmäistä) ”varten” olemisen uskonto. Kasteessa ihminen ikään kuin astuu itsensä ulkopuolelle ja liittyy yhteisöön, alkaa kulkea kristinuskon ”tietä”, rakkauden tietä. Rakkaudessa, toista ”varten” olemisessa, on elämän tarkoitus.

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Teologia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: