Heikki Räisäsen haaste, osa 5

Artikkelisarja on venynyt viisiosaiseksi, mikä saa kertoa siitä, kuinka merkittävänä Räisäsen työtä pidän. Kuten alussa todettu, sitä ei voi sivuuttaa ja sen ansiot on tunnustettava, mutta toisaalta se johtaa vaivihkaa suurempiin ongelmiin kuin ne ongelmat, jotka se ratkaisee.

Olen yrittänyt havainnollistaa pointtiani kolmen tason teologian teorialla. Ensimmäisen tason fundamentalismi on kiistatta sietämättömän ongelmallista, ja Räisänen osoittaa sen heikkoudet, mikä johtaa siitä luopumiseen ja sen ongelmien ratkeamiseen. Toisen tason relativismi/agnostisismi/ateismi on kuitenkin vielä ongelmallisempaa, ja tarvitaan kolmannen tason teologista ratkaisua.

Haluaisin vielä korostaa, että kolmen tason teoria ei implikoi minkäänlaista automaattista älykkyys- tai paremmuusjärjestystä. Ensimmäisen tason teologi voi olla älykkäämpi kuin toisen tason teologi ja tehdä jopa parempaa eksegeettistä analyysiä. Toisen tason teologi voi olla älykkäämpi kuin kolmannen tason teologi, jne. Eivätkä kaikki aina pysy johdonmukaisesti yhdellä tasolla, vaan saattavat pomppia niiden välillä.

Alussa oli…

Jos nyt vielä yritetään tiivistää ydinkysymys tässä dialogissa, niin se palautuu varmaankin vanhaan kysymykseen siitä, mitä oli alussa. Räisäsen mukaan alussa ei ollut Sana, Logos, Jumalan itseilmoitus, järkevä (logikos) ja selkeä sellainen, vaan moninaisuus, tulkintojen kirjo. Vasta toisella vuosisadalla, kun eri lailla uskovat kristityt alkoivat kohdata toisiaan ja lukea toistensa evankeliumeita, syntyi pakko luoda yhdenmukainen ”oikea oppi”.

Tämä tarkoittaa sitä, että ”harhaoppi” on myöhempi valtapoliittinen käsite. Kuten Räisäsen kirjan takakansi sanoo, kristinuskon alkutaival oli ”täynnä valtataisteluja”, joissa ”valittiin, hylättiin ja yhdistettiin kilpailevia näkemyksiä”. Alkuperäinen kristinusko oli moninaista, ”oikeaoppisuus” sen sijaan on myöhäinen valtapelin luomus eikä suinkaan yksi ja ainoa totuus.

Tämä näkemys on tietysti vastakkainen kirkon perinteiselle itseymmärrykselle, jota myös toisen vuosisadan ”oikeaoppisuuden isät” kuten Irenaeus edustivat. Sen mukaan harhaoppi on harhaoppia juuri myöhäisyytensä vuoksi, alussa taas oli Sana, elämän Sana, sanoma Kristuksesta, apostolien yhteinen evankeliumi. (Ei sillä, että Joh. 1:1 puhuisi kirjaimellisesti tästä – käytän vain johanneslaista kieltä toisen pointin ilmaisemiseen, jonka kanssa tosin Johannes olisi uskoakseni ollut samaa mieltä.)

Ydinkysymys on siis tämä: kumpi on oikeassa? Räisäsen on kantansa puolustukseksi osoitettava, että Irenaeuksen oikeaoppisuuden kriteeri, ”uskon sääntö” (joka vastaa sisällöltään pitkälti apostolista uskontunnustusta) ei edusta yhtä alkuperäistä apostolista oppia vaan on valikoima tulkintoja, joista ensimmäisellä vuosisadalla oltiin vielä montaa mieltä. Juuri näin hän pyrkii tekemään sivuilla 293-294.

Irenaeus ja uskon sääntö

Räisänen latelee argumenttinsa: neitseestäsyntyminen oli tuntematon useimmille ensimmäisten sukupolvien (huom. monikko!) kristityille, lihaksituleminen on synoptikoilta puuttuva Johanneksen evankeliumin erityiskorostus, doketistit eivät uskoneet Jeesuksen kärsimykseen, ylösnousemusruumiin luonne oli kiistelty (ja Irenaeus poikkesi selvästi Paavalin henkiruumisopista), taivaaseenastumisesta puhui 1. vuosisadalla vain Luukas, Johanneksen paruusiaodotus on hengellistyneempää, ja jos rekapitulaatio viittaa maanpäälliseen valtakuntaan, niin hän on ”sisällyttänyt yleispäteväksi väittämäänsä sääntöön uskomuksen, joka oli alusta lähtien erittäin kiistelty”.

Ensimmäisen kohdan monikko kuvastaa hyvin aiemmin mainitsemaani usvateoriaa. Ei anneta mielikuvan hämätä, vaan lasketaanpa konkreettisia vuosia – sumu hälvenee pian konkreettisten kiinnekohtien tieltä. Jos sukupolveksi katsotaan 40 vuotta, olisi monikon (harmi kun suomessa ei ole duaalia) vaatima vähimmäismäärä eli kaksi  sukupolvea 80 vuotta, ja kun laskenta aloitetaan kristinuskon alusta eli vuodesta 30, päästään vuoteen 110.

Liberaalillakin ajoituksella Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit tulevat ajalta 80-100 jKr, ja ne osoittavat, että siihen aikaan sekä juutalaiskristillisissä (Matteus) että pakanakristillisissä (Luukas) piireissä uskottiin neitseestäsyntymiseen. Neitseestäsyntymistä itsestäänselvyytenä pitävä Ignatioskin mahtuu aikaan ennen vuotta 110. Oletukset ”suurimman osan” tietämättömyydestä ovat pelkkiä rekonstruktioita ja arvauksia (argumenta ex silentio).

Inkarnaatio löytyy Johanneksen lisäksi synoptikoitakin varhaisemmalta Paavalilta ja itse asiassa todennäköisesti Paavaliakin reippaasti edeltävästä hyvin varhaisesta Kristus-hymnistä (Fil. 2:6-11), joka siis tulee ensimmäiseltä kristilliseltä sukupolvelta. Synoptisten evankeliumien hiljaisuus on jälleen melko arvoton argumentum ex silentio – todennäköisesti 1. vuosisadan lopun synoptikkojen yhteisöt (olettaen liberaalin ajoituksen) uskoivat inkarnaatioon, ja vaikka päinvastaistakin voisi arvailla, ei tällaisen varaan voi rakentaa mitään perustavanlaatuista argumenttia.

Mitä ylösnousemusruumiin olemukseen tulee, itse Räisäsen käsitys Paavalin käsityksestä on kiistelty. Craigin Valveilla-kirjassa perustellaan (ei kovin kattavasti mutta kattavammin kuin Räisänen; laajemmat perustelut N.T. Wrightilla) näkemystä, jonka mukaan Paavalin ”hengellinen ruumis” ei merkitse ”henkiruumista” vaan hengen ohjaamaa ruumista, jolloin Irenaeuksen käsitys olisi Paavalille uskollinen.

Se, että jotkut korinttilaiset kiistivät ylösnousemuksen (todennäköisesti pakanallisen kreikkalaisen filosofian vaikutteista johtuen), ei kumoa apostolien yhteistä kokemusta ruumiillisesti ylösnousseesta Jeesuksesta eikä heidän yhteistä uskoaan Jeesuksen toiseen tulemiseen ja kuolleiden ylösnousemiseen. Joh. 21:23 ei vaikuta kovin hengellistetyltä paruusialta, Joh. 20:17 puhuu taivaaseenastumisesta, ja samoin Matteuksen ja Paavalinkin voidaan katsoa edellyttävän sitä – eikä kukaan varsinaisesti sitä kiistä, argumentti on siis taas ex silentio.

Mitä rekapitulaatioon tulee, se ei Irenaeuksen uskon säännössä nähdäkseni viittaa maanpäälliseen valtakuntaan, vaikka Irenaeus ehkä olisikin henkilökohtaisissa kommentaareissaan sen siihen liittänyt. Hän ei kuitenkaan tehnyt milleniumista uskonkappaletta, vaan pääteoksensa viidennessä kirjassa hän tunnustaa, että on kristittyjä, jotka ajattelevat asiasta toisin. Hän ei tuomitse heitä harhaoppisiksi, vaikka kritisoikin ankarasti heidän tulkintaansa epäjohdonmukaiseksi.

Uskon säännön yksityiskohdista voitaisiin kiistellä pitkäänkin, mutta tärkeintä on olla hävittämättä näkyvistä kokonaiskuvaa. Räisäsen argumentaatio luo nimittäin mielikuvan siitä, että käytännössä joka opista oli aluksi kaikenlaisia erilaisia näkemyksiä, joista yksi sitten valikoitui  myöhemmin valtapelin tuloksena mukamas yhdeksi ainoaksi oikeaksi alkuperäiseksi. Räisänen pyrkii hajoittamaan ”virallisen stoorin” asettamalla kanonisten ja ”oikeauskoisten” tekstien  rinnalle tasaveroisiksi kumppaneiksi mm. erilaisia gnostilaisia näkemyksiä.

Silti on aivan kiistatonta, ettei toisen vuosisadan gnostilaisia kuvitelmia voi pitää yhtä alkuperäisinä kuin Irenaeuksen esittämiä apostolisen uskon ydinkohtia. On selvää, että historiallinen Jeesus ja apostolit uskoivat Irenaeuksen tavoin yhteen Luoja-Jumalaan eikä gnostilaiseen kosmogoniaan. On myös selvää, että doketistinen tulkinta Jeesuksen kärsimyksestä ei syntynyt Jerusalemin alkuseurakunnassa vaan on reilusti myöhäisempi, eikä sitä voi asettaa samalle viivalle 1. Kor. 15:n heijastaman käsityksen rinnalle tekemättä varhaiskristillisyydelle vakavaa vääryyttä.

Lopuksi

Paavalin sanat 1. Kor. 15:ssä ja Irenaeuksen uskon sääntö auttavat huomaamaan Räisäsen teorian perustavanlaatuisen harhaanjohtavuuden. Paavali ei olisi voinut kirjoittaa julistavansa samaa evankeliumia kuin muut apostolit, eikä Irenaeus olisi voinut viitata Euroopan ja Aasian kirkkojen yksimielisyyteen uskon säännöstä, jos todellisuudessa kyse olisi ollut valtataistelusta, jossa yksien näkemys syrjäytti muut vaihtoehdot.

Tämä Kristuksen ylösnousemusihmeen laukaisema ja ensimmäisten sukupolvien läpi uskollisesti tradeerattu apostolinen usko on punainen lanka, jota ei saa kadottaa toisssijaisissa kysymyksissä vallitsevan moniäänisyyden mereen. Paavali ja Irenaeus auttavat ymmärtämään myös sen, että kristinuskon perustavanlaatuisissa  totuusväitteissä ei ole kyse ”ainoasta oikeasta raamatullisesta opista” (jollaisen olemassaolo osoittautuu Räisäsen lukijalle mahdottomaksi, s. 314) vaan apostolisen kirkon uskosta.

Jos yhtä oikeaa raamattuteologiaa ei ole eikä voi olla, niin sitäkin enemmän yksi kirkko ja yksi apostolinen usko voi ja pitääkin olla. Toki todellisuus on valitettavasti vielä kovin epätäydellinen – kristityt ovat hajallaan ja erillään, mutta onneksi viimeisen vuosisadan aikana kirkot ovat alkaneet palata alkulähteille ja etsiä kadotettua ykseyttä kaikin voimin.

Räisäsen ja muiden kriitikkojen työ voi itse asiassa olla suureksikin hyödyksi kirkkojen ponnisteluissa olennaisen erottamiseksi epäolennaisesta. Varhainen moniäänisyys pakottaa ottamaan vakavasti hyvinkin erilaisten teologioiden mahdollisuuden ekumeenisen kirkollisen ykseyden sisällä.

Nähdäkseni Paavalin ja apostoleiden evankeliumi sekä sen laajempaan apostoliseen uskonkontekstiin asettava uskon sääntö olisivat hyvä perusta kirkkojen ekumeeniselle yhdistymiselle. En tietenkään itse ole sen erehtymättömämpi kuin Räisäsnen tai kukaan muukaan, enkä väitä olevani kaikkine näkemyksineni totuuden äänitorvi. Räisäsen tavoin etsin sitä, mikä on uskottavinta.

Joka tapauksessa se, ettei ole vain yhtä raamatullista teologiaa, ei tarkoita sitä, että ei ole eikä voi olla yhtä uskonnollista (ja vieläpä kristillistä) totuutta – toisin kuin Räisäsen kirjan harjaantumaton lukija voisi helposti päätellä. Totuuden olemassaolon hylkääminen johtaa niin pahoihin filosofisiin ristiriitoihin, ettei moisiin johtopäätöksiin voi liian herkästi rynnätä.

Ja vielä aivan lopuksi

Heikki Räisänen on tehnyt arvokasta työtä dokumentoidessaan varhaisen kristillisyyden monimuotoisuuden. Hän pakottaa vilpittömän etsijän nousemaan teologian ”ensimmäiseltä tasolta” toiselle tasolle ja näkemään asioita laajemmasta perspektiivistä.

Silti Räisäsen kritiikki jää puolitiehen ja johtaa historiallisesti ja filosofisesti kestämättömään relativismiin. Apostolit olivat oikeasti olemassa ja julistivat yhteistä evankeliumia vuosikymmenien ajan, ja he työtovereineen myös välittivät seuraajilleen kristinopin pääkohdat, sekä suullisesti että kirjallisesti. Apostolit eivät olleet gnostilaisia, eikä myöhemmät gnostilaiset ideat tee tyhjäksi alkuperäistä apostolista uskoa.

Räisäsen lukijan haasteena on huomata, että toiselta tasolta on noustava vielä kolmannelle tasolle. Kritiikkiä on harjoitettava hajottamisen lisäksi myös rakentamiseksi. Rakentava kritiikki pyrkii erottamaan valtavasta lähdemateriaalista olennaisen, sen, joka luotettavasti johtaa Jumalan pelastavaan tuntemiseen. Tätä on teologia, eikä siitä sovi tinkiä.

Explore posts in the same categories: Dogmihistoria, Eksegetiikka, Kirjaesittelyt ja -arviot, Liberaaliteologia, Suomalaiset teologit

4 kommenttia : “Heikki Räisäsen haaste, osa 5”


  1. Jostain syystä Räisänen ei ole ollut itselleni suuri ongelma, olen ehkä kokenut hänen monet väitteensä niin ”paksuina” että ne eivät ole tavallaan kohdanneet uskoani joka on perustunut kokemukseeni Uuden Testamentin armoteologian avautumisesta sanan kautta.

    Räisäseen on toki reagoitu syvemminkin pitkin matkaa muilla taholla, esim. Saarnivaaran kirja ”Voiko Raamattuun luottaa?” (1982) taisi olla suoraan Räisäsen toiminnasta sytykkeen saanutta tämän kritiikkiä. Tosin se on myös itsenäinen teos joka käy varsin perusteellisesti läpi koko Raamatun nähdäkseni lähinnä kolmijakoisen tulkintamallisi ykköskohdan perustalta.

    Tapio Puolimatkalla on joitakin kommentteja Räisäsestä ainakin Usko, Tiede ja Raamattu -teoksessaan (2007). Itseasiassa nyt kun katsoin, P. käy juuri läpi Räisäsen saamaa kritiikkiä eri kirjoittajilta, mm. Antti Laato 1994, Jeremy Punt 2005, Stephen Stell 2005. Nuo mainitut ovat tietysti syntyneet ennen arvioimaasi R:n uusinta teosta. Sikäli kuin esityksestäsi saan selvää, näyttäisi että Räisänen on pysynyt eri vuosina aikalailla samanlaisilla linjoilla.

    Saattaisi olla hyödyllistä käydä läpi myös muiden Räisäs-arvioita (varmaan olet sellaista jo tehnytkin), jos kaavailet vielä jotain laajempaa argumentointia. Itselleni vaikkapa Saarnivaaralla on kommentteja jotka ovat aivan päteviä, vaikka tiedän monien nyrpistävän nokkaansa tämän suhteen koska hän heistä edustaa liian ”fundamentalistista” tulkintaa. (En itsekään allekirjoita kaikkia Saarnivaaran näkemyksiä esim. kasteteologiasta, missä hän tunnetusti myös horjui eri aikoinaan).

    Kolmijakosi ei ehkä ole aivan vedenpitävä. Kuten itsekin sanoit, eri kristityt voivat liikkua eri tasojen välillä. Alleviivaisin kuitenkin sitä että ykköstason ”naiivi” raamattumäkermys voi lopulta kohota muiden kahden yläpuolelle sikäli kuin tekstin pintataso sisältää Jumalan oman ilmoituksen. Ovathan hänen sanansa ihmisten ajatuksia yhtä paljon korkeammalla ”kuin taivas on maasta”. Usein myös unohdetaan että tekstin ottaminen sellaisenaan ei sulje pois siihen jo alkujaankin sisällytettyjä ja kirjoittajien itsensäkin tarkoittamia erilaisia tekstilajeja kuten vertauksia tai jopa ironiaa (Paavali!).

    Mutta kiitos, Emil, tästä kommenttisarjastasi Räisäsen kirjaan! Paljon mietittyjä pointteja ja nähtyä vaivaa = hyvä keskustelun avaus.

  2. Kahden maan kansalainen Says:

    Suurkiitos todella mielenkiintoisesta ”Räisäs-sarjasta”. Itsekin ko. kirjan lukeneena on ollut mahtava lukea älykästä analyysiasi. Vielä kun saisi tänne Heikki Räisäsen kommentoimaan sinun asiallista ja hyvin perusteltua kritiikkiäsi, niin a vot…


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: