Heikki Räisäsen haaste, osa 4

Nyt on vihdoin aika käydä käsiksi itse asiaan ja hahmotella ”kritiikin kritiikkiä” eli ”kolmannen tason” vastausta Heikki Räisäsen kirjan Mitä varhaiset kristityt uskoivat sanomalle. Tuon sanoman tiivistää jo toisessa osassa siteerattu loppulause, jonka mukaan on monta raamatullista teologiaa mutta että yhtä ainoaa oikeaa raamatullista oppia ei ole eikä voikaan olla. Kirjassa esitelty aineisto kelpaa kristinuskon kritiikiksi mutta myös (liberaali-)kristityn luovien tulkintojen virikkeeksi  (s. 314).

Mielestäni tämä loppulause kuvastaa hyvin kolmannen osan kolmen tason teoriaani. Räisäsen kirja on kiistattomasti ansiokas ensimmäisen tason teologian kritiikki, sen voi todella sanoa osoittavan, ettei ole vain yhtä raamatullista teologiaa.

Ongelma on se, että sekä ensimmäisen että toisen tason ajattelu tuntuu (puhun edelleen luterilaisen Suomen kontekstista) pelaavan sillä taustaolettamuksella, että tosi uskonto tai totuus Jumalasta on, jos on, yhtä kuin raamatullinen oppi.

Tarkennan. Herätysliikkeet ynnä muut väittävät tuntevansa totuuden, koska Raamattu opettaa X ja Y. Kriitikot osoittavat, että Raamattu opettaa myös ei-X ja ei-Y, joten asiasta ei ole mitään yhtä totuutta. Väittely jää tähän tai jatkuu samalla pelikentällä: eipäs-juupas, Raamattu opettaa X:stä tai Y:stä sitä ja tätä ja vielä tuota, Jumala on tai ei ole ilmoittanut totuutta sanassaan.

Koko aikana ei kuitenkaan olla hipaistukaan kolmatta tasoa, joka on valitettavasti samaistettu ensimmäiseen. Mitäs jos Jumala on todella luonut maailman ja ihmisen, ilmoittanut itsensä Kristuksessa niin että totuus voidaan todella tuntea (ei tässä elämässä täydellisesti, mutta kuitenkin olennaisesti, ei satavarmasti, mutta kuitenkin), mutta silti sallinut Raamatun kirjoittajien täydessä inhimillisyydessään ilmaista keskenään erilaisia teologisia käsityksiä?

Mikä on totuus?

Kysymys kuuluu tietysti, mikä tuo ”totuus” sitten olisi kaikkien niiden tuhansien tulkintojen keskeltä, joita Raamatustakin löytyy. Tässä päästään itse asiaan. Tässä kiitetään ja kumarretaan kriitikoita, jotka ovat antaneet meille välineitä tekstien syntyhistorian ja uskottavuuden arviointiin sekä keinoja tekstien takaisen todellisuuden rekonstruoimiseen.

Näkisin Räisäsen ikään kuin jättävän pelin ratkaisevassa kohdassa kesken. Hän käyttää historiallis-kriittisiä metodeja kritisoidakseen tekstien uskottavuutta ja jäljittääkseen niiden alkuperän niin kauan, kuin ne palvelevat pluralismin projektia. Mutta eikö pluralismin toteamisen jälkeen pitäisi osata arvioida eri käsitysten autenttisuutta toisiinsa nähden, niiden uskottavuutta, niiden totuusarvoa? OK, tulkintoja on tuhansia, mutta ei luovuteta, ei tukahduteta sydämen kaipuuta.

Näen Räisäsen suhteessa totuuteen häiritsevää ambivalenssia. Toisaalta hän sanoo, ettei hän kuvittele pyrkivänsä esittämään historiallista totuutta, sillä humanistinen tutkimus ”on mitä suurimmassa määrin lähteiden tulkintaa” (s. 17). Tässä hän asettuu samalle viivalle tutkimuskohteidensa kanssa, joiden näkemykset ovat vain tulkintoja eivätkä edusta mitään yhtä ainoaa totuutta.

Mutta samaan aikaan Räisänen tunnustaa, että tulkinnat on ”aina perusteltava mahdollisimman uskottavasti” (ibid.). Uskottavasti? Eli lukijan olisi tarkoitus pitää niitä uskottavina, eli totena pitämisen arvoisina? Eikö tavoitteena siis kuitenkin ole totuus? Eikö Räisänen pohjimmiltaan usko, että varhaiskristillisyys todella oli moniäänistä? Toki on oikein nöyrästi tunnustaa, etteivät oman kirjan väitteet ole takuuvarmasti yhtä kuin totuus. Mutta silti pyrkimyksenä on totuus.

 Olennaiset kysymykset

Jos pyrkimyksenä on totuus, on osattava erottaa olennaiset kysymykset epäolennaisista ja niihin mahdollisesti luotettavan vastauksen antavat lähteet epäluotettavista. Tässä Räisänen mielestäni epäonnistuu, tai hän ei yritä sitä lainkaan. Vastaesimerkiksi voimme ottaa edellisessä postauksessa mainitsemani William Lane Craigin, joka on kahdessa väitöskirjassaan identifioinut tärkeimmät kysymykset: Jumalan olemassaolon ja Kristuksen ylösnousemuksen.

Jumalan olemassaolo on perustavanlaatuinen kysymys, joka vaikuttaa käsitykseemme totuudesta ja sen tunnettavuudesta, elämän tarkoituksesta, moraalista jne. On tärkeää erottaa Jumalan olemassaolon perustavanlaatuinen kysymys esimerkiksi yksittäisistä Raamatun historiallisista ongelmista – vain pahimmanlaatuinen fundamentalisti pitäisi näitä riippuvuussuhteessa keskenään.

Räisänen tunnustaa nähdäkseni epäsuorasti Jumala-uskon perustavanlaatuiseksi ja yhtä epäsuorasti argumentoi sitä vastaan esittämällä heti kirjan alkuun uskonnonhistoriallisen selityksen monoteismin synnystä (s. 23). Tässä Craigin työ on suureksi avuksi: hänen esittämänsä ja puolustamansa filosofiset näkökohdat Jumalan olemassaolon puolesta (ks. suomeksi kirjasta Valveilla – uskon perusteltu puolustaminen) painavat vaakakupissa niin paljon, ettei yksi uskonnonhistoriallinen argumentti niitä kumoa.

Räisänen ei tässä kirjassa perustele uskonnonhistoriallista argumenttiaan tarkasti, enkä ole täysin vakuuttunut sen uskottavuudesta (OK, temppelimme tuhoutui, aletaanpa siis uskoa, ettei muiden kansojen jumalia olekaan…). Mutta vaikka hyväksyisimme sen, filosofiset syyt uskoa yhteen Jumalaan vain asettavat uskonnonhistoriallisen kehityksen uuteen viitekehykseen: juutalaiset löysivät jossain vaiheessa totuuden, pisteet heille (tai kenties heidän Jumalalleen).

Jumalan olemassaolo ei kuitenkaan kristitylle riitä, ja siksi Craigin toinen tutkimusaihe on niin tärkeä: Jeesuksen ruumiillinen ylösnousemus, jonka historiallisuus vahvistaa hänen itseymmärryksensä Jumalan ilmoittajana, Poikana ja Messiaana. Räisänen tunnustaa pääsiäiskokemukset tärkeiksi tapahtumiksi (s. 41-42), mutta hänen esityksensä ei johda käsitykseen ruumiillisesta ylösnousemuksesta – opetuslapset vain näkvät jotain näkyjä.

Räisäsellä on myös hyvin laiha käsitys Jeesuksen itseymmärryksestä. Hän näyttää suosivan kantaa, että Jeesus ajatteli Ihmisen Pojan olevan joku muu kuin hän itse, ja että vasta hänen seuraajansa ajattelivat hänen olevan Messias ja Jumalan Poika.

Craigin Valveilla-kirjan luvut Jeesuksen itseymmärryksestä ja ylösnousemuksesta ovat tässä erinomaisia esimerkkejä kolmannen tason teologiasta. Hän osoittaa historiallis-kriittisin metodein, täysin tietoisena liberaalitutkijoiden teorioista, että historiallisesti on uskottavinta, että Jeesuksella oli korkea itseymmärrys ja että hän todella nousi kuolleista. Taustaolettamukseksi vaaditaan vain uskoa Jumalaan, joka on aiempien lukujen valossa hyvin perusteltu.

Jos ja kun Kristuksen ylösnousemus lepää vankalla pohjalla historiallis-kriittisen tarkastelunkin jälkeen, koko asetelma näyttäytyy uudessa valossa. Olemme todella tekemisissä Jumalan ilmoituksen ja tekojen kanssa, nyt on vain löydettävä niiden autenttinen tulkinta. Tässä kohtaamme moninaisuuden ongelman. Mutta tässä kohtaamme myös Räisäsen heikon kohdan: hän käsittelee koko varhaiskristillistä kirjallisuutta kritiikittömän tasaveroisesti.

Kriittisen tärkeää kritiikkiä

Kuten arvostettu raamatuntutkija James Dunn (pääosin myönteisessä) kirja-arvostelussaan totesi, ei lähteiden moninaisuus merkitse sitä, että kaikkia lähteitä pidettiin yhtä laajasti arvossa. Se, että joku esittää idean Y, ei välttämättä tarkoita sitä, että se on yhtä varhainen tai vakavasti otettava kuin ajatus X. Toki Räisänen paikoin viittaa tekstien ja traditioiden syntyhistoriaan, mutta jälleen kerran vain silloin, kun se palvelee ”hajottavaa” agendaa. Entäs kun sama tehdään toiseen suuntaan?

Craig ja Ratzinger osaavat homman. He molemmat rakentavat paljon kiistatta autenttisen ja hyvin hyvin varhaisen 1. Kor. 15:n alun varaan. Kyseessä on traditio, jonka Paavali on saanut Jerusalemin seurakunnalta aivan kristinuskon alkuvuosina. Hän kertoo pelastavan evankeliumin, jonka sisältönä on Kristuksen kuolema ja ylösnousemus. Lopuksi hän toteaa itsestään ja muista apostoleista: ”Näin me siis julistamme, minä niin kuin hekin” (1. Kor. 15:11).

Tämä merkitsee muun muassa sitä, että ajatus Kristuksen sovituskuolemasta ”meidän syntiemme tähden” ei ole vain paavalilainen erikoiskorostus, vaan se on Jeesuksen apostolien yhteinen ja perustavanlaatuinen tulkinta Jeesuksen kuolemasta hänen ylösnousemuksensa valossa.

Autenttisessa ja varhaisessa Galatalaiskirjeessä Paavali toki mainitsee konfliktinsa Pietarin kanssa, mutta taustoitukseksi hän korostaa sitä, kuinka hän oli lyönyt kättä yksimielisyyden merkiksi Jaakobin, Johanneksen ja Pietarin kanssa evankeliumista, joka oli tarkoitettu sekä juutalaisille että pakanoille (Gal. 2:1-10). Paavalin ja Pietarin välit eivät menneet poikki, vaan he veivät kumpikin evankeliumin Roomaan ja loivat pohjan yhdelle, eivät kahdelle Rooman kirkolle.

Tästä pääsenkin ehkä suurimpaan ongelmaan Räisäsen kirjassa. Hän nimittäin häivyttää apostolit jonnekin historian usvaan, aivan kuin he olisivat yhtäkkiä kaikki mystisesti kadonneet. Lisäksi hän luo mielikuvan hyvin pitkästä ajasta apostolien ja Uuden testamentin tekstien välillä, aivan kuin välissä olisi ollut suorastaan sukupolvia, aivan kuin suuri osa alkuperäisestä sanomasta olisi ehtinyt jäädä unholaan ja korvautua kaikenlaisilla myöhäisillä erilaisten (myös melko mystisten ”yhteisöjen”) tulkinnoilla.

Räisänen ei käsittele kirjassaan oikeastaan ollenkaan apostolien kohtaloita, heidän elinikiään eikä opetuslapsikytköksiään,  eikä hän perustele omaksumiaan Uuden testamentin kirjojen ajoitushypoteeseja. Näiden asioiden avoin käsittely on mielestäni ratkaisevassa roolissa, ja erilaiset vastaukset johtavat hyvinkin erilaisiin johtopäätöksiin.

Apostolit ja heidän opetuslapsensa

Varhaisimpiin lähteisiin perustuvien tietojemme mukaan Pietari ja Paavali elivät Roomassa n. vuoteen 65, mikä merkitsee sitä, että liberaalikin Markuksen ajoitus vuoteen 70 asettaa evankeliumin hyvin lähelle johtavan apostolin elinaikaa. Historialliset lähteet kertovat Johanneksen, rakkaimman opetuslapsen, eläneen 90-luvulle asti Efesossa, samassa seurakunnassa, jossa Paavalikin oli vahvasti vaikuttanut. Luukkaan ja Apostolien tekojen kirjoittaja kertoo matkustaneensa yhdessä Paavalin kanssa ja haastatelleensa useita kertomiensa tapahtumien silminnäkijöitä.

Tällaiset (historialliset ja johdanto-opilliset) näkökohdat asettavat koko kuvan varhaiskristillisyydestä uuteen valoon.

Jos esimerkiksi Luukas oli Paavalin työtoveri ja tarkka ensimmäisen vuosisadan historioitsija (kuten Colin Hemer on dokumentoinut – eivätkä liberaalit yritykset selittää pois ”me” -kohtia ole koskaan onnistuneet vakuuttamaan), niin joistain tulkintaeroista huolimatta Luukkaan teologiaa ei voi asettaa radikaalisti Paavalia vastaan, niin kuin Räisänen tekee esim. neitseestäsyntymisen tapauksessa. Ja jos Johannes oli elossa 90-luvulle asti, niin silloin hän pystyi arvovaltaisesti toteamaan joidenkin myöhempien opettajien tulkinnat alkuperäisen Kristus-uskon vastaisiksi.

Ydinkysymykset ovat siis seuraavanaisia: oliko Jeesuksella opetuslapsia? Pysyivätkö he elossa kymmeniä vuosia ja pitivätkö he yhteyttä keskenään? Onko heidän ja Uuden testamentin tekstien välillä selkeä yhteys? Mielestäni vastaukset näihin kysymyksiin ovat myönteisiä, eikä ole uskottavaa, että apostolien opetuslapset kadottivat apostolien yhteisen ydinopetuksen ja että he tuottivat sitten koko joukon hurskaita väärennöksiä, joissa he esittelevät vain omia luovia uskonnollisen kokemuksen tulkintojaan.

Pointti on se, että vaikka moninaisuutta on, se asettuu tässä toissijaiseksi ykseyteen nähden. Vaikka erilaisia näkemyksiä oli, Jaakob, Johannes, Pietari ja Paavali ja heidän opetuslapsensa olivat kaikki kristittyjä ja kommuuniossa keskenään. Räisäseltä saa mielikuvan, että helluntain jälkeen saarnattiin vähän Jerusalemissa, sitten on vuosikymmenien sumu, jonka keskeltä meillä on vähän Paavalin kirjeitä, sitten taas sumu, ja joskus 1. vuosisadan loppupuolella jossain on ”Matteus-yhteisö”, jossain ”Johannes-yhteisö”, jossain ”paavalilaisia yhteisöjä”, jotka kaikki edustavat erilaista kristinuskoa tuntematta toisiaan.

Tällaisesta ei kuitenkaan ole historiallisia todisteita, vaan kyseessä on evankeliumien pohjalta luotu rekonstruktio (jos Jeesus sanoo jotain X:n evankeliumissa apostoleille, ei se pääasiassa kerro mitään Jeesuksesta eikä apostoleista vaan pikemminkin X-yhteisön itseymmärryksestä 1. vuosisadan lopulla), joka perustuu liialliseen erojen painottamiseen (”ei ole mahdollista, että näin erilaisia näkemyksiä edustavat kirjoittajat olisivat tunteneet toisiaan/olleet samojen tapahtumien silminnäkijöitä”) ja mainittujen historiallisten seikkojen kuten apostolien elinikien, olinpaikkojen ja keskinäisen yhteyden häivyttämiseen.

Räisäsen ratkaisua voisi kenties yrittää puolustaa kyseenalaistamalla ne historialliset lähteet, jotka kertovat meille apostolien elämistä ja Uuden testamentin tekstien synnystä. Usein näin tehdäänkin, mutta harvoin kovin vankoin perustein. Todetaan vain, että ne (esim. Papias ja Irenaeus) ovat ”vasta toiselta vuosisadalta”, ikään kuin toisella vuosisadalla ei voisi elää uskottavia todistajia ja ikään kuin ihmiset eivät eläisi ja muistaisi kymmeniä vuosia eivätkä osaisi välittää seuraajilleen ensiarvoisen tärkeinä pitämiään asioita.

Tämän takia kysyin Heikki Räisäseltä hänet tavatessani, mitä hän ajattelee perimätiedosta, jonka mukaan Irenaeus oli Polykarpoksen opetuslapsi, joka puolestaan oli apostoli Johanneksen opetuslapsi. Räisänen totesi, ettei ollut oikein  ajatellut asiaa. Räisänen kuitenkin käsittelee Irenaeusta muutamaan kertaan kirjassaan, ja yksi näistä kohdista on nähdäkseni aivan avainasemassa koko tässä dialogissa. Siitä lisää seuraavassa, viimeisessä osassa.

Explore posts in the same categories: Dogmihistoria, Eksegetiikka, Kirjaesittelyt ja -arviot, Liberaaliteologia, Suomalaiset teologit

4 kommenttia : “Heikki Räisäsen haaste, osa 4”

  1. Oskari Juurikkala Says:

    Hieno analyysi, Emil!

    Tuot esille useita tärkeitä ja arvokkaita ajatuksia. Kyse ei ole vain Räisäsen yksittäisistä väitteistä, vaan yleisemmin hänen (ja hänen suositun koulukuntansa) tavasta tehdä teologiaa tai historiallista tutkimusta.

    Tässä on mielestäni aineksia perusteellisemmalle tutkielmalle. Ehkä sen aika ei ole vielä, mutta tarve on suuri.

  2. willehoo Says:

    Hienoa, että olet jaksanut tuon kirjan tahkota läpi, vaikka minä (varmaan ykkösluokan fundamentalisteihin kuuluvana), en jaksaisi käyttää aikaani kirjaan, jonka lähtökohdat ovat tällaiset.

    Kirkon uskon apostolisuus ja tämän apostolisuuden verifioitavuus ovat teemoja, joita voisi kyllä nostaa akateemisessa teologiassa keskusteluun. Sitä asiaa pystyy tarkastelemaan täysin ateistisestakin näkökulmasta, ohittaen kokonaan kysymykset ihmetekojen autenttisuudesta. Nähdäkseni niiden kirjoitusten perusteella, joita meille on säilynyt jälkiapostoliselta ajalta voidaan hyvinkin hahmotella varhaiskatolinen teologia, joka on keskeisiltä osiltaan riittävän yhtenäistä. Koska monet näistä kirjoituksista ovat luonteeltaan melkeinpä parafraasia apostolisiin kirjoituksiin, voidaan niitä mielestäni pitää akateemisestikin legitiiminä tulkintahistoriana ja reseptiohistoriallisesti varhaiset katoliset seurakunnat ovat näiden apostolisten kirjoitusten hedelmää. Olisi outoa olettaa, että jostain muualta nämä varhaiset kristityt olisivat saaneet jonkin tulkinta-avaimen Paavalin kirjeisiin ja evankeliumeihin, joka olisi outo sille, mitä nuo kirjoitukset tosiasiassa tarkoittavat.

  3. komm Says:

    Tuo lähteiden arviointi on kieltämättä aika kriittinen asia.

    Mietiskelin joskus sitä, että minkähän kuvan joku tulevaisuudessa historiantutkimusta tekevä ajattelisi nykypäivän ajattelusta, jos hän tutustuisi vaikkapa kaikkiin Suomessa jonain tiettynä vuonna julkaistuihin kirjoihin, tietämättä mitään niiden myyntimääristä tai vaikuttavuudesta.

    Kuva, jonka lukija saisi, olisi se, että joka ainoasta asiasta vallitsee eriäviä näkemyksiä. Toisen kirjan mukaan rokotuksista on ollut suuri hyöty, toisen kirjan mielestä ne ovat melkein pahin asia, mitä löytyy. Toinen kirja kannattaa homeopatiaa, toinen vastustaa sitä. Löytyy pakkoruotsia kannattavia ja vastustavia teoksia. Esimerkkejä löytyy lukuisia. Äkkiseltään mieleeni ei tullut yhtään yksittäistä asiaa, josta tuleva kirjojen lukija voisi olla varma siitä, että kirjajoukosta ei eriävää näkemystä olisi löydettävissä tai ainakin tulkittavissa.

    Tulevaisuudessa tutkimusta tekevä voisi tulla tulokseen, ettei nykyaikana ollut yksimielisyyttä oikein mistään – ja että oli olemassa vain tulkintojen kirjo. Ongelmana on se, että monet todella marginaaliset näkemykset saattaisivat saada tutkijan käsittelyssä suuremman aseman kuin mikä niillä omana aikakautenaan on tosiasiassa ollut.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: