Heikki Räisäsen haaste, osa 3

Aiemmissa kahdessa postauksessa olen taustoittanut Heikki Räisäsen työtä ja esitellyt hänen kirjansa Mitä varhaiset kristityt uskoivat päälinjauksia. Konkreettisen toisen osan jälkeen palaan taas ikään kuin metatasolle ja pohdin tässä kirjoituksessa sitä, miten Räisäsen ajatusprosessin kehitykseen ja teologiaan pitäisi suhtautua. Seuraavassa ja viimeisessä osassa sovellan sitten teoriaa käytäntöön konkreettisemmalla tasolla.

Räisänen luopui aikanaan luterilaisesta raamattunäkemyksestä huomattuaan Raamatussa useita ristiriitaisuuksia. Hänen kirjansa Miten ymmärrän Raamattua oikein (1981) esittelee näitä ristiriitoja ja osoittaa niiden harmonisointiyritykset keinotekoisiksi. Uusin kirja menee kuitenkin pidemmälle: tarkoitus ei ole osoittaa vain Raamatun ristiriitoja, vaan dokumentoida koko varhaisen kristillisyyden sisäinen ristiriitaisuus.

Raamatun inspiraation kieltäminen on vain ensimmäinen askel. Voihan kristinuskon perustotuuksiin uskoa vain apostolien inhimillisen todistuksenkin perusteella, vaikka kaikki Raamatussa ei olisikaan virheetöntä. Inspiraatio-oppi on suhteellisen kehällinen verrattuna uskontunnustuksen pääkohtiin.

Räisänen luopui kuitenkin yksi kerrallaan myös uskontunnustuksen kohdista. Ensin hän herätti kohua neitseestäsyntymisestä. Lopulta myös niinkin keskeiset uskonkohdat kuin Kristuksen ylösnousemus ja Jumalan olemassaolo alkoivat näyttää yhä epätodennäköisimmiltä, ja Räisänen tunnusti arkkipiispanvaalien alla televisiossa voivansa lausua uskontunnustuksen vain runona tai vaihtamalla sen ensimmäisen sanan (”uskon”) menneeseen aikamuotoon.

Kuten sanottu ja huomattu, Räisäsen ateistiseen johtopäätökseen tuntuu johtavan ennen kaikkea historiallis-kriittinen analyysi kristinuskon perususkomusten synnystä ja monimuotoisuudesta. Räisäsen tutkimuksesta avautuvan näkymän mukaan kristinuskon ydinkohdat eivät tulleet taivaasta, vaan ne ovat ihmisten kokemusten ja tulkinnan tulosta. Tulkintoja on kuitenkin yhtä monta kuin tulkitsijoita. Näyttää siis siltä, että ei ole muuta kuin tulkintaa, emmekä voi tietää, onko taustalla jokin yhtä tulkintaa vastaava totuus (tai ehkä jopa voimme tietää, ettei sellaista ole?).

Tässä vaiheessa on korostettava, että Räisänen ei kääntynyt kristitystä militantiksi ateistiksi, hän ei ole kristinuskoa vastustava uusateisti. Hän on kulttuurikristitty, jolla on edelleen pappisvirka luterilaisessa kirkossa, hän jopa saarnasi hiljattain teologian opiskelijoiden fuksiaisjumalanpalveluksessa.

Räisäsen prosessi on ollut hänelle itselleen ja monille muille vapauttava ja rikastuttava kokemus: kristinuskon moninaisia mielipiteitä voi tutkia tuntematta pakkoa yhtyä kaikkeen, mitä Raamatun sivuilla sattuu lukemaan. Sen sijaan taikinasta voi poimia parhaat rusinat oman elämänkatsomuksen rakentamiseksi.

Sellaiselle, joka yhä pitää kristinuskon ydinuskomuksia tosina, Räisäsen ”luopumus” on tietysti jollain lailla pakko nähdä surulliseksi tarinaksi ja varoittavaksi esimerkiksi. Silti sitä ei pitäisi äkkiseltään demonisoida.  Pikemminkin siinä pitäisi nähdä paljonkin arvoa, sillä se on pohjimmiltaan esimerkki totuuden etsinnästä, pitkästä ja perinpohjaisesta pohdinnasta, inhimillisestä prosessista, yhden ihmisen eksistentiaalisesta kamppailusta, josta jokainen voi oppia.

Mitä Räisäseltä sitten voi oppia, ja mitä taas pitäisi varoa? Hahmotellakseni vastausta tähän esittelen viime aikoina kehittämäni ajatuksen kolmesta teologian tekemisen tasosta. Ensimmäinen taso on fundamentalistin taso, jolla – hieman kärjistetysti – teologiaa tehdään vain sen osoittamiseksi, kuinka koko Raamattu (ja/tai kirkkoisät, opetusvirka…) tukee yksiselitteisesti ja selvästi näkemystä X tai Y.

Toinen taso on kriitikon taso. Tällä tasolla on havaittu, että ensimmäinen taso on kestämättömän ongelmallinen: keskenään ristiriitaisten kantojen edustajat väittävät Raamatun/tradition/tunnustuskirjojen tms. tukevan juuri heidän omia näkemyksiään. Toisen tason teologi on huomannut, että lähteet vaativat tulkintaa ja tarjoavat usein tukea lukuisille erilaisille tulkinnoille. Hän päätyy agnostikoksi tai relativistiksi: jokaisella on oma tulkintansa, ja se siitä.

Kolmannen tason teologi sen sijaan on täysin tietoinen sekä ensimmäisen että toisen tason argumenteista. Yhdessä toisen tason teologin kanssa hän torjuu ensimmäisen tason naiiviuden, hän tunnustaa lähteiden moninaisuuden ja osaa asettaa itsensä eri lailla ajattelevien kenkiin sekä nähdä vaihtoehtoisten tulkintojen sisäisen logiikan.

Silti kolmannen tason teologi ei päättele tulkintojen moninaisuudesta kaikkien tulkintojen ja lähteiden yhdenvertaisuutta, vaan pyrkii kriittisesti tunnistamaan olennaisen ja erottamaan sen epäolennaisesta. Hän osaa harjoittaa kritiikin kritiikkiä, pelata toisen tason aseilla saavuttaakseen päämäärän, johon ensimmäinen taso pyrkii: Jumalan ja totuuden tuntemisen, sen, mikä perinteisesti on nähty teologian tehtäväksi.

Suomen kontekstissa suuri osa vakaumuksellisista uskovista kristityistä edustaa ensimmäistä tasoa. Heiltä ei välttämättä voi enempää odottaakaan, kun heillä ei ole teologista koulutusta. Teologisen koulutuksen saaneet taas edustavat hyvin usein toista tasoa. Räisänen on tästä malliesimerkki. Kolmannen tason teologit ovat harvinaista herkkua. Yksi selvä esimerkki on mielestäni Joseph Ratzinger, nykyinen paavi Benedictus XVI.

Äskettäin Suomessa vieraillut filosofi ja teologi William Lane Craig on myös pääasiassa hyvä esimerkki kolmannesta tasosta, joskin hän välillä mielestäni lankeaa hetkeksi ensimmäiselle tasolle. Silti näkisin, että Craigin ja Ratzingerin kaltaisten ajattelijoiden lähestymistavat viitoittavat tien Räisäsen haasteeseen vastaamiseksi. Teologien on noustava kolmannelle tasolle ja vastattava kriittiseen ”teologiaan” todellisella, kriittistäkin kriittisemmällä teologialla.

Palataan vielä ennen konkreettisen kritiikin hahmottelua kysymykseen itse haasteesta. Miksi Räisänen on ylipäänsä nähtävä haasteeksi? Korostaisin ensinnäkin uhkan ja haasteen eroa. Ensimmäisen tason fundamentalisti voi kokea Räisäsen uhkaksi, koska kriittinen visio sekalaisesta kristinuskosta horjuttaa uskoa erehtymättömään ja selvään jumalalliseen ilmoitukseen. Itsensä uhatuksi kokeva fundamentalisti keksii kenties helpon tekosyyn tai iskulauseen, jolla hän sivuuttaa Räisänen kokonaan.

Kolmannen tason teologi taas näkee Räisäsen työn tervetulleena haasteena dialogiin ydinkysymyksistä. Toisaalta hän toivottaa tervetulleeksi Räisäsen huolellisen tutkimustyön, mutta toisaalta hän huomaa ongelmiin tarjotun ratkaisun vielä suuremman luokan ongelmaksi: ylimaallinen totuus katoaa näkyvistä, ikuisen elämän toivo hupenee, ihminen ei enää ole Jumalan kuva, todellista Rakkautta ei enää ole, ei myöskään perustetta luottaa siihen, että aivotyöskentelymme ja tutkimustuloksemme vastaavat jollain lailla todellisuutta. Ihmissydän kuitenkin kaipaa Totuutta ja Rakkautta, ei vain kuvitelmia niistä.

Näillä eväillä pureudumme ensi viikolla varhaiskristillisyyteen, pyrkimyksenä hahmotella ”kolmannen tason” vastausta Räisäsen kirjalle ja sen tarjoamalle haasteelle.

Explore posts in the same categories: Eksegetiikka, Kirjaesittelyt ja -arviot, Liberaaliteologia, Suomalaiset teologit

One Comment : “Heikki Räisäsen haaste, osa 3”

  1. Aarno Sainio Says:

    Uskonnollista asenneilmapiiriä ja siinä tapahtuvia muutoksia tutkittaessa on varsin usein korostunut ajatus, että ihmiset painottavat omaa tapaansa uskoa, joka yleensä on toinen kuin mitä kirkko opettaa. Tuskin monikaan kommentoija todella tietää, mitä kirkko opettaa, mutta ajatus ilmentää omalla tavallaan kristinuskon moniäänisyyttä. Tuskin se merkittävästi poikkeaa moniäänisyydestä, joka löytyy jo Uuden testamantin kaanonista. Moniäänisyyteen kuuluu etsiminen ja kolkuttaminen löytämisineen ja pettymyksineen. Eikö persoonallinen usko yleensä rakennu tätä tietä olipa kysymyksessä teologi tai maallikko. Niinkin voi käydä, että jotkut vetäytvät Jeesuksen seurasta. Pyhä Paavalikin totesi, että kaikkihan eivät usko. Mielestäni Emil Antoni, jonka postauksista kyllä pidän, tarkatelee tässä postauksessa liian rinnakkaisesti eksegetiikan ja systemaattisen teologian näkökulmia suhteessa moniäänisyyteen. Mielestäni paavin on jo asemansa perusteella painotettava systemaattista näkökulmaa suhteessa katolisen kirkon uskoon. Eksegeeteillä (ehä myös katolisilla) on ollut vapaampi ltutkimuksellinen liikkumatila. Kristinuskon tulevaisuus inhimillisesti katsoen sekularisoituneessa maailmassa riippuu luultavasti siitä, rohkenevatko kirkot raottaa institutionaalisuutensa esirippuja sille kiintoisalle keskustelulle, jota teologian eri genreissä on käyty kauan, mutta joka ei valitettavasti tunnu tavoittaneen kirkkojen ruohonjuuritasoja. eli niitä parhaita elämän sisäisiä ja ihmistä uudistavia virtoja, joita Pyhä Henki synnyttää uskon kautta.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: