Heikki Räisäsen haaste, osa 2

Heikki Räisäsen kirja Mitä varhaiset kristityt uskoivat on vuosikymmenten työn tulos. Tarkkaan ottaen kirja on lyhennelty ja kansantajuistettu versio Räisäsen englanninkielisestä pääteoksesta The Rise of Christian Beliefs (Fortress 2009), jonka TT Kari Kuula ehti jo nimetä merkittävimmäksi suomalaiseksi teologiseksi kirjaksi ikinä.

Ainoa vain, että Räisäsen kirja – niin merkittävä kuin se varmasti onkin – ei ole varsinaisesti teologinen kirja. Räisänen asetti itselleen projektin vuonna 1990 kirjassa Beyond New Testament Theology, jossa hän William Wredeä mukaillen halusi siirtyä pois Uuden testamentin teologiasta kohti uskonnonhistoriallista esitystä kristinuskon varhaisvaiheista. Tässä visiossa kanonisilla kirjoituksilla ei ole erityisasemaa, vaan tarkasteluun on otettava koko laaja kirjo varhaiskristillisiä tekstejä.

Räisänen rajaa tutkimuskohteensa pääasiassa kahteen ensimmäiseen vuosisataan. Raamatun (erityisesti Uuden testamentin) kaanon on tässä vaiheessa vielä tulevaisuutta, myöhempää kirkkopolitiikkaa, jonka ei pitäisi ohjata objektiivisen tutkijan työtä. Gnostilaiset ja muut myöhemmin ”harhaoppisiksi” leimatut tekstit tulee ottaa yhtä lailla tarkasteluun kuin lopulta pyhiksi kirjoiksi päätyneet teokset.

WSOY:n kustantaman kirjan alaotsikko kertoo olennaisen: ”Huippututkijan yleistajuinen teos varhaisten kristittyjen erilaisista, ristiriitaisistakin näkemyksistä.” Huippututkija – sitä ei ole kiistäminen; kuten sanottu, Räisäsen työ on huomioitava, jos meinaa Suomessa esittää totuusväitteitä kristinuskon olemuksesta tai alkukirkon uskosta. Ristiriidat – siinä ydinpointti; Räisäsen mukaan kristillisyys on alusta asti ollut monimuotoista, ja Raamattuun sisältyy useita keskenään ristiriitaisia näkemyksiä.

Matto alta

Räisäsen kirjan taustaluku vetää epäsuorasti saman tien maton riviuskovaisen jalkojen alta: usko yhteen Jumalaan ei palaudukaan aikojen alkuun asti, vaan monoteismi kehittyi pikku hiljaa vuonna 587 tai 586 eKr. tapahtuneen Jerusalemin hävityksen jälkeen, kun aiemmin useita jumalia palvelleet israelilaiset alkoivat pitää pääjumala Jahvea ainoana Jumalana. Tämä visio välittää mielikuvan, että ensimmäinen uskonkappale on vain aikaan sidottu, aiemmasta muuttunut tietyn muinaisen ryhmän inhimillinen käsitys.

Jo juutalaisuudessa oli useita ryhmittymiä: farisealaisia, saddukealaisia, essealaisia. Juutalaisuuden ulkopuolella kreikkalais-roomalaisessa maailmassa kukoistivat mm. mysteeriuskonnot, keisarikultti ja erilaiset filosofiset koulukunnat. Tähän maailmaan ilmestyi sitten juutalainen saarnaaja Johannes (Kastaja), jonka oppilaspiiristä noussut Jeesus alkoi julistaa Jumalan valtakunnan pikaista tuloa.

Jeesus kuitenkin tapettiin, mutta hänen sanomansa ei kuollut, sillä jotkut hänen seuraajistaan ”näkivät hänet uudelleen elossa”. Paavali luettelee ”parikymmentä vuotta myöhemmin” tärkeimmät todistajat (1. Kor. 15), mutta ”yhtään varhaista kuvausta näistä perustavista kokemuksista ei ole säilynyt” – UT:n kuvaukset ovat ”vuosikymmeniä myöhäisempiä ja keskenään ristiriitaisia” – ilmestyikö Jeesus opetuslapsilleen Galileassa vai Jerusalemissa? (s. 42).

Opetuslapset näkivät näkyjä, jotka he tulkitsivat yleisen ylösnousemuksen alkusoitoksi – Jeesus olisi pian palaava taivaasta perustamaan maan päälle Jumalan valtakunnan. Jeesus ei kuitenkaan ole 2000 vuoteen palannut, joten toisenkin uskonkappaleen päälle on langetettu varjo: jotain opetuslapset kokivat, mutta tuskinpa Jeesus oikeasti nousi kuolleista. Lähteet ovat myöhäisiä ja ristiriitaisia, eikä odotettua mullistusta tapahtunut.

Kristityt joutuivat pian ottamaan kantaa siihen, miten heidän Jeesus-uskonsa suhteutuu juutalaisuuteen. Räisänen jakaa varhaisen kristikunnan konservatiiviseen ja liberaalimpaan siipeen: edellistä edustavat ensimmäisellä vuosisadalla Matteus, Didakhe, Ilmestyskirja, Jaakobin ja Juudaksen kirjeet sekä Luukkaan kaksoisteos, jälkimmäistä Paavali, Heprealaiskirje, Barnabaan kirje sekä 1. ja 2. Klemensin kirjeet.

Toisen vuosisadan konservatiiveja olivat Räisäsen mukaan ebionit. Radikaalia Paavali-tulkintaa edusti Markion, kun taas pastoraalikirjeet ja varhaiset kirkkoisät edustivat ”orastavaa oikeaoppisuutta”, joka vastusti gnostilaisuutta ja lopulta tukahdutti sen. Gnostilaisuuden ja oikeaoppisuuden raja oli kuitenkin aluksi häilyvä, ja näin ollen epäilyksen varjo lankeaa myös kirkko-opin ylle: ”oikeaoppisuus” on myöhäisempi kehitys, alussa oli monimuotoisuus.

Ristiriitaisia näkemyksiä

Kolmannesta luvusta alkaen Räisänen käy läpi kohta kohdalta varhaisen kristikunnan ”erilaisia, ristiriitaisiakin” opillisia käsityksiä. Ensimmäisen sijan saa eskatologinen odotus, jota Räisänen pitää hyvin perustein keskeisenä elementtinä varhaiskristillisessä ajattelussa.

Mutta mitä odotus oikein koski? Alkuperäinen odotus näyttää olleen maanpäällinen: ruumiit nousisivat joskus haudoistaan elämään paratiisielämää maan päällä. Toisaalta vaihtoehdoksi tuli toinen ajatus: ihminen pääsisi kuolemansa jälkeen taivaaseen Jumalan luo.

Traditio sulautti nämä näkemykset yhteen, mutta kompromissit tuntuvat keinotekoisilta: sama tuomio langetetaan kahdesti,  kuolemassa kristityn sielu pääsee taivaaseen yhtyäkseen lopulta maan päällä viimeisessä tuomiossa ruumiiseen vain palatakseen taas taivaaseen – tai ehkä elääkseen uudistetussa luomakunnassa. Erimielisyyksiä on alusta asti ollut (ja on yhä tänäänkin) sielun kuolemattomuuden ja ylösnousemusruumiin luonteen lisäksi mm. helvetin ikuisuudesta.

Syntioppia käsittelevä viides luku on hyvä esimerkki tendenssistä, joka tuntuu läpi kirjan: Räisäsen erityinen piikki osuu luterilaisuuteen, joka on hänen oma (vanha) uskontraditionsa. Hänen omaelämäkerrallinen kehityksensä vaikuttaa epäilemättä esitystapaan: epäsuorasti kyseessä on opillisesta luterilaisuudesta luopumisen puolustus.

Räisäsen mukaan Raamattu ei anna ”paljonkaan tukea luterilaiselle näkemykselle” synnistä – Paavalin argumentointi etenee toisin kuin luterilainen ”ehkä odottaisi”, ja ”kristikunta ennen Augustinusta oli ihmis- ja syntikäsityksen osalta selvästi lähempänä juutalaisuutta (ja islamia!) kuin vaikkapa luterilaisten tunnustuskirjojen oppia”. (s. 115-138)

Syntikäsityksiä oli tietysti monenlaisia: joskus synti nähtiin tekoina, joskus sosiaalisen ryhmän (ulkopuolisten) elämäntapana, joskus taas orjuuttavana mahtina. Augustinuksen perisyntioppi ja sen pohjalla kytevä Paavalin ”taaksepäin päätelty” (Kristus on kaikkien pelastaja – siksi kaikkien on oltava auttamattoman syntisiä ja pelastajan tarpeessa) pessimistinen radikalismi saavat kyytiä: suurin osa teksteistä edustaa optimistisempaa käsitystä, jonka mukaan synti kuuluu heikon ihmisen luontoon muttei ole mikään tragedia: lakia voi silti noudattaa ja rikkomukset voidaan saada armolliselta Jumalalta anteeksi.

Mitä pelastusoppiin tulee, monimuotoisuus tietysti kukoistaa: riittääkö kääntymys vai pitääkö lisäksi tunnustaa Jeesus, riittääkö Jeesuksen tunnustaminen vai pitääkö lisäksi pitää käskyt? Jeesuksen ristin ja ylösnousemuksen pelastustie on vain yksi monista esitetyistä vaihtoehdoista, se esiintyy lähinnä Paavalilla. Paavali on kuitenkin pelastusopillinen sokkelo: häneen voi pohjata opin kaksipuolisesta predestinaatiosta yhtä hyvin kuin kaikkien pelastumisestakin.

Räisäsen johtopäätös on, että Kristus-uskon väitetty välttämättömyys on kristilliselle teologialle ongelma erityisesti uskontojen välisen vuoropuhelun yhteydessä. Alkoiko Jumala olla armollinen vasta vuonna 30 jKr? Miksei Jumalan puoleen kääntymisen ja uskollisen elämän tie riittäisi?

Jeesuksen persoona ja olemus on yhtä lailla ongelma: onko hän ihminen vai Jumala vai molempia? Räisäsen mukaan varhaisin käsitys oli se, että Jeesus oli Jumalan valitsema ja korottama mies, kun taas myöhemmin kehittyi ajatus, joka yhdisti Jeesuksen Jumalan ikiaikaiseen Viisauteen ja teki Jeesuksesta täten maan päälle tulleen jumal’olennon. Niin kirkkoisillä kuin tämän päivän teologeilla on ollut vaikeuksia selittää, miten Jeesus on sekä ihminen että Jumala.

Pyhästä Hengestä esiintyi niin ikään erilaisia näkemyksiä: ensinnäkin Vanhan testamentin Jumalan henkäyksestä tuli kristinuskossa uusi jumalallinen persoona. Toisinaan henki nähtiin lahjana, joskus kaikille annettuina, joskus joidenkin harvojen erikoisomaisuutena. Profetiat ja kielilläpuhuminen aiheuttivat kiistoja. Jotkut ovat myöhemmin suorastaan ajaneet Hengen ulos kolminaisuudesta: ”Monissa katolisen hurskauden muodoissa Jeesuksen äiti on käytännössä likipitäen vallannut kolminaisuuden kolmannen paikan.” (s. 226)

9. ja 10. luku käsittelevät kristittyjen suhdetta Israeliin ja toisaalta kreikkalais-roomalaiseen antiikkiin. Molemmissa ilmeni – yllätys yllätys – erilaisia ja ristiriitaisia lähetysmistapoja. Alussa kristinusko oli osa juutalaisuutta ja siinä korostettiin jatkuvuutta vanhan liiton kanssa, mutta 100-luvulla kristinusko oli jo eriytynyt aivan omaksi uskonnokseen, ja juutalaisuutta kritisoitiin ankarin sanoin. Murrosvaiheessa erilaisia käsityksiä eli rinta rinnan ja konflikteja aiheutui itse apostolienkin välille siitä, kuinka ei-juutalaisiin kristittyihin olisi suhtauduttava.

Mitä pakanamaailmaan tulee, kristityt ottivat tiukan linjan ”epäjumalanpalvelukseen”, mutta käytännössä ei ollut niin selvää, saiko esimerkiksi epäjumalille uhrattua lihaa syödä. Myös pakanalliseen filosofiaan otettiin vastakkaisia kantoja: joko se oli turhuutta tai sitten tie totuuden löytämiseen.

11. luku kertoo tiestä kohti oikeaoppista kirkkoa. Monimuotoisuudesta tuli ongelma, kun seurakunnat alkoivat tutustua muihin evankeliumeihin ja erilaisiin tulkintoihin. Joka puolella vedottiin auktoritatiivisiin kirjoituksiin ja traditioon, mutta kenen tulkinta oli oikea? Alettiin vedota arvovaltaisiin henkilöihin:  ”Kuvitelmiin apostolisista kirjoituksista ja apostolien yhteisestä opetuksesta liittyi näin myös apostolisen seuraannon fiktio.” (s. 299)

Räisänen käsittelee myös Irenaeuksen uskon sääntöä, jonka apostolisuuden hän implisiittisesti kieltää sanomalla, että monet sen kohdista olivat ensimmäisellä vuosisadalla kiistanalaisia: neitseestäsyntyminen ja taivaaseenastuminen olivat monille tuntemattomia, ylösnousemusruumiista oli paljon hengellisempiä käsityksiä ja mahdollisesti implikoitu maanpäällinen valtakunta oli alusta asti erittäin kiistelty.

Räisäsen mukaan alussa kirkossa ei ollut pysyviä virkoja. Piispanvirka kehittyi vasta toisella vuosisadalla, mutta sekään ei taannut kirkon ykseyttä: piispat olivat usein eri mieltä, ja avuksi tarvittiin keisaria. Mahdollinen Pietarin virka/Rooman primaatti ei ansaitse Räisäseltä edes mainintaa. Sen sijaan naiset saavat erityishuomiota: alussa naisilla oli merkittäviäkin johtotehtäviä seurakunnissa, mutta myöhemmin pastoraalikirjeiden heijastama patriarkaalinen käytäntö syrjäytti heidät.

Lopputeesi

Tässä kirjoituksessa olen vain esitellyt Räisäsen kirjan pääteemoja. ”Todisteet” eli varsinainen lähdemateriaali löytyy kirjasta, sen esitteleminen olisi vienyt mahdottoman paljon tilaa. Yleisesti ottaen Räisäsen dokumentointi on luotettavaa ja vakuuttavaa. Se näyttää antavan hyvät perusteet lopputeesille, joka käy ilmi viimeisiltä sivuilta. Räisänen antaa muiden suomalaisten teologien muotoilla sen puolestaan:

Kirkkohistorioitsija Simo Heininen toteaa, että ”näkemys alkukristillisyyden monimuotoisuudesta on hyvin perusteltu” ja tarjoaa ”selityksen sille, miksi koko kristikunta ortodoksisesta kirkosta helluntailaisuuteen on löytänyt alkukirkosta mallin ja esikuvan omalle opilleen ja järjestykselleen.” Raamatuntutkijat Anni Pesonen ja Outi Lehtipuu päättelevät viisaasti: ”Meidän mielestämme olisi parasta nähdä, että opillinen moninaisuus kristillisissä kirkoissa on seurausta Raamatun itsensä opillisesta moninaisuudesta. Eri kirkkojen ja kristillisten liikkeiden kirjavat ja keskenään ristiriidassa olevat teologiset näkemykset olisi hyväksyttävä kristinuskon olemukseen kuuluvana väistämättömänä ilmiönä. On monenlaisia raamatullisia teologioita; yhtä ainoaa oikeaa raamatullista oppia ei sen sijaan ole eikä voikaan olla.” (s. 313-314)

Räisänen muotoilee vielä omin sanoin ratkaisevan loppulauseen:

Varhaisen kristinuskon opillinen kirjavuus saattaa antaa aseita kriitikoille, mutta käsitys alkuvaiheiden moniäänisyydestä voi myös toimia virikkeenä luoville tulkinnoille ja rakentaville sovelluksille.

Tulkitsen tämän sympatiaksi kahta ryhmää kohtaan: toisaalta ei-uskovia kriitikkoja, toisaalta sopivan liberaaleja kristittyjä kohtaan. Kulttuurikristittynä Räisänen sopii itse molempiin kategorioihin, ja rivien välistä voineekin lukea Räisäsen käymän jaakobinpainin lopputuloksen: tutkimukseni ehkä osoittaa kristinuskon objektiivisesti epätodeksi, mutta ei sitä silti tarvitse haudata, vaan voimme tulkita sitä luovasti ja poimia siitä sopivia elementtejä elämänkatsomuksemme rakennuspalikoiksi.

Seuraavassa postauksessa pyrin rakentavaan kriittiseen dialogiin Räisäsen väitteiden ja saavutusten kanssa. Palataan asiaan viikon päästä.

Explore posts in the same categories: Dogmihistoria, Eksegetiikka, Kirjaesittelyt ja -arviot, Liberaaliteologia, Suomalaiset teologit

2 kommenttia : “Heikki Räisäsen haaste, osa 2”

  1. Matti Taneli Says:

    Hei hyvä Emil,

    Mitä teologisella kirjalla tarkoitetaan? Uskontotiede on sekä teologinen että humanistinen oppiaine ainakin Helsingin yliopistossa. Kirjasta löytyy myös paljon eksegeettistä analyysia,
    johon myös Räisänen laittaa omaa eisegeesiään niin kuin
    kaikki muutkin. Teoksessa Räisänen hieman yllättäen
    ”hyppää” paikoin myös dogmatiikkaan uskontotieteellis (uskontohistorilallis)-eksegeettisen analyysinsa perustalta.

    Minusta Räisänen ei väitä mitenkään sitä, että kristinusko olisi
    epätosi. Mistä sen näkemyksen sait?

    Kirja on loistava kirja, vaikka en olekaan kaikista asioista
    suinkaan samaa mieltä, esimerkiksi triniteetti-opin tulkinnasta.
    Mutta kysymys ei olekaan siitä, koska Räisänen ”vain” analysoi
    ja tekee sen omista ja myös relevanteista lähtökohdistaan.
    Tutkimuksessa joudutaan tekemään luovia valintoja.
    Kukaan ei voi koskaan esittää mitään asiaa tyhjentävästi.
    Siihen vain on tyytyminen. Jokainen voi myös kirjoittaa
    vastaavan kirjan ja käydä siinä sitten läpi saman määrän
    lähdeaineistoa + muuta ja pyrkiä esittämään oman vaihtoehtoisen
    mallin. Tietenkin voi myös ihan rauhassa esittää omia
    näkemyksiään ja spekulointejaan. Räisänen on muun muassa
    siitä mainio tutkija, että hänen kanssaan keskustellessaan voi
    olla eri mieltä, eikä hän yritä nujertaa keskustelukumppaniaan, vaan rauhallisesti argumentoi omaa näkemystään toista kunnioittavaan sävyyn. Sinä vaikutat myös oikein miellyttävältä ja hyvältä keskustelijalta. Olisi kiva ja tärkeää saada vastine mun tällä kirjoitukselle ja sille mun arvioinnille Räisäsen kirjasta. Mutta, kuten vain haluat, Itse olen myös varsin kiinnostunut katolilaisuudesta
    ja S. A. Teinosen jotkut kirjat mystiikasta ja muistakin aiheista
    ovat tuttuja. Teinonen oli rohkea ja hyvä tutkija, myös oikein
    hyvä uskontotieteilijä, uskonnontutkija.

    ystävällisin terveisin Matti.

    ystävällisesti Matti

  2. Outi Says:

    ”On monenlaisia raamatullisia teologioita; yhtä ainoaa oikeaa raamatullista oppia ei sen sijaan ole eikä voikaan olla.” (s. 313-314)”

    Nyt olet astunut liberaaliteologian pohjattomaan suohon. Kun Pyhän Hengen johtaman Herramme Jeesuksen perustaman kirkon auktoriteetti hylätään, päädytään täyteen arvoliberalismiin.

    Koska en ole teologi, olen aina valinnut lukemiseni konservatiivisten teologien tuotteista. Ei tämä Räsänen mikään niin ainutlaatuinen teologi ole, etteikö vastaavaa ja vielä parempaakin oikeaoppista tutkimusta olisi saatavissa.

    Ehkä suomalaisen teologin on kuitenkin jollain tavoin otettava kantaa hänen tuotantoonsa. Ei häntä kuitenkaan maallikoille pidä tyrkyttää.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: