Älä ole tyhmä

Olli-Pekka Vainion kirja Hitaan järjen kritiikki (Perussanoma 2011) hyökkää tyhmyyttä vastaan. Ei kuitenkaan kaikkien muiden kuin kirjoittajan, vaan ”siinä määrin kuin sitä esiintyy kaikissa ihmisyhteisöissä ja yksilöissä” (s. 9). Typeryys on valitettavasti ”kirjattu geeneihimme lähtemättömällä musteella” (s. 61). Tilanne ei kuitenkaan ole aivan täysin toivoton.

Vainion kirja auttaa ymmärtämään, Antti Nylénin takakanteen kirjatuin sanoin, että usein esitetty ”rationaalisuuden vaatimus on tärkeä, mutta yksiselitteinen se ei ole”. Itse asiassa jo järjen itsensä luonne ja tehtävä voidaan ymmärtää ainakin neljällä tavalla: totuuden yleispätevänä kriteerinä, käytännön toimintaa ohjaavana periaatteena, valtapelinä ja viisautena (s. 62). Kullakin mallilla on hyötynsä ja haittansa.

”Järkeilyn rajoista” kertova toinen luku pistää nöyräksi realistisella havainnolla, että ”valmistuttuaan maisteriksi keskiverto-opiskelijalla on vain aavistuksenomainen käsitys yhdestä tieteenalan haaran erityiskysymyksestä”, eikä tohtorin tilanne ole paljon parempi: hänkään ei välttämättä osaa ”suhteuttaa omaa erityisosaamistaan edes oman tieteenalansa kokonaisuuteen” (s. 68-69).

Vainio mainitsee käytännön esimerkkinä mielenfilosofiatietokannan, jossa on yli 27 000 artikkelia: niiden lukemiseen menisi artikkeli/päivä -vauhdilla reilut 80 vuotta: ”ihmisen elinikä ei yksinkertaisesti enää riitä kaiken olennisen tiedon omaksumiseen” (s. 70). Tietotekniikan ja materiaalien lisääntyminen ei kuitenkaan ”poista vanhoja hyviä menetelmiä, kuten kollegoiden ja ystävien kanssa keskustelua” – kannattaa miettiä, kenen kanssa viettää aikaansa (ibid.).

Vainio esittelee paljon erilaisia tutkimustuloksia, jotka havainnollistavat ihmisen järkeilyn puutteellisuutta. Hän huomauttaa myös, etteivät filosofit ole saavuttaneet oikeastaan missään filosofisessa kysymyksessä laajaa yksimielisyyttä (s. 90) – lähes joka kysymyksessä voi perustellusti ja järkevästi olla vastakkaisilla kannoilla tai vielä kolmannella sovittavalla/välittävällä kannalla.

Vainion kirjan pääsanoma löytyy ehkä sivulta 91: ”Vaikka tilanteemme on hieman synkkä, ei täydelliseen epätoivoon ole syytä. Jos emme voi tietää koko totuutta ilman tulkintoja ja muunnelmia, ei tästä seuraa, ettemmekö voisi tietää jotakin todellisuudesta aivan oikein. Ihmisen järjen häilyvyys kuitenkin tekee meidät aivan aiheesta varovaisiksi.”

Kolmannessa luvussa Vainio esittää viisi tapaa jäsentää järjen ja uskon suhdetta puhtaasta fideismistä kovaan rationalismiin. Moniin -ismeihin tutustuminen ja argumenttien painoarvon pohtiminen totuuskysymysten ratkaisussa tekisi hyvää itse kullekin itsevarmalle -istille. Neljäs luku käsitteleekin sitä, miten ihmiset voivat olla järkevästi toistensa kanssa eri mieltä tuomitsematta toisiaan järjettömiksi.

Peter Bergerin havainnon mukaan kukaan ei voi välttää harhaoppisuutta – ”hereettisen imperatiivin” mukaan oma näkemykseni mistä tahansa asiasta on ”aina jonkun toisen näkökulmasta harhaoppinen” (s. 116). Tämä voi olla vapauttavaa tajuta, koska se pätee myös siihen toiseen, jonka mielestä oma näkemyksemme on harhaoppinen. Vasta ”loppuratkaisu” paljastaa totuuden.

Vainio herättää myös tajuamaan, että jyrkkä pluralismi (kaikkien mielipiteiden pitäminen tasa-arvoisina) on lopulta omanlaistaan jyrkkää eksklusivismia – jonkinlainen eksklusivismi on välttämätöntä, ”emme voi olla pitämättä jotakin kantaa parempana kuin toista”, ”emme voi paeta ristiriitoja”. (s. 118-119)

Ristiriitatilanteissa Vainio suosittelee Linda Zagzebskin ajatuksia käytännöllisestä viisaudesta (phronesis, prudentia), kykyä nähdä maailma toisinajattelevan silmien läpi. Kahden vastakkaisen ryhmän käytännöllisesti viisaat edustajat voivat keskusteltuaan tunnustaa toistensa systeemin sisäisen logiikan ja oman systeeminsä heikkoudet ja silti säilyttää järkevästi oman identiteettinsä ja maailmankatsomuksensa. ”Olennaista onkin oppia elämää eksklusivismin ja siitä väistämättä seuraavan pluralismin kanssa.” (s. 125-128)

Viidennen luvun Vainio käyttää älyllisten hyveiden pohdintaan. On hyvä huomata, ettei hyveiden käsittelyn tarvitse lukkiutua perinteisten kardinaalihyveiden kategorioihin – Vainio valitsee rohkeuden lisäksi tiedon rakastamisen, lujuuden, nöyryyden ja itsenäisyyden. Päämääränä ei ole pelkkä nopea järki, vaan hyvä ja oikea järjenkäyttö.

Kuudennessa luvussa Vainio ammentaa von Balthasarilta ajatuksen siitä, että järkeä kyllä käytetään, ”mutta kukaan ei enää osaa kysyä, millaista valtiasta järki kulloinkin palvelee” (s. 164). Liiallinen järkeen keskittyminen saattaa johtaa ihmiskäsityksen kaventumiseen: ”ei enää ole tilaa kauneudelle, hyvyydelle, totuudelle eikä lopulta ihmiselle itselleenkään” (ibid.). Järki on väline, ei päämäärä, summum bonum.

Loppukaneettina Vainion kirjasta sanoisin, että se on hyvä nöyryyttäjä. Kirja ei välttämättä tarjoa suurta valaistusta, mutta se pakottaa ottamaan vakavasti erilaiset käsitykset järjestä ja sen suhteesta uskoon ja todellisuuteen. Kirja antaa ehkä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta piinaa helpottaa problematiikan esittely hauskoilla arkisilla esimerkeillä, joiden inspiraatiot tulevat esimerkiksi elokuvista tai videopeleistä. Julkaistuun käsikirjoitukseen jääneet liian monet painovirheet saa anteeksi sillä, että tutkija saa asiansa sanottua 165:ssä sivussa.

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Usko ja järki

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: