Kansankirkon puolustus

Pentti Laasosen Yhteisellä tiellä – Luterilainen kirkko jakamattoman perinteen kantajana (Kirjapaja 2011) on poikkeuksellinen pieni kirjanen. Sitä voisi jopa kutsua kansankirkolliseksi apologiaksi – Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja sen uskon puolestukseksi!

Kansankirkollinen apologia ei tietenkään ole triumfalistinen, vastakkainasetteleva, poleeminen. Sen argumentti ei tietenkään ole: ”Me olemme oikeassa, muut eivät”, vaan ”Anteeksi, kyllä mekin olemme oikea kirkko”. Annetaan Laasosen piristävän teoksen puhua puolestaan.

Katolisuutta

Laasosen huolena on, että ”monien aikamme luterilaisten käsitykset omasta kirkostaan ovat liukuneet kauaksi siitä itseymmärryksestä, joka oli luterilaisilla reformaation aikana ja sitä seuranneina kahtena vuosisatana”. Luterilaisuuden ”riisuttu asu” on ”jyrkässä ristiriidassa klassisen luterilaisuuden kanssa”. (s. 7.)

Luterilaisten tunnustuskirjojen Confessio Augustana (CA, 1530) eli Augsburgin tunnustus ”kertoo meille paremmin kuin katugallup, mitä luterilainen kirkko on”: ”Siinä, mitä on esitetty, ei ole ’mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa’… Ei mitään katolisen kirkon vastaista!” (s. 11.)

”Reformaatiossa ei siis perustettu uutta kirkkoa.” CA:n kirjoittajat osoittivat, että he eivät eroa kirkosta, vaan katolinen ja apostolinen ”usko ja perintö säilytettiin tilanteessa, jossa reformaation kulku… johti Roomasta erilleen. Luterilaiset selittivät, etteivät he tätä eroa halunneet eivätkä tehneet. Näin ollen luterilainen kirkko ei ole uusi kirkko eikä roomalaiskatolinen kirkko ole luterilaisen kirkon ’äitikirkko'”. (s. 12.)

Laasonen seuraa katolisen teologin Peter Mannsin tilannearviota, jonka mukaan Lutherin ajan rappioitunut paavius oli ennen kaikkea syynä reformin tarpeeseen. Anekauppa mainitaan tietysti vääristyneen kirkollisuuden ilmiönä. Paavalin vanhurskauttamisopin löytö ”ei ole suinkaan luterilaisuuden keksintö, vaan se esiintyy keskiajan kirkossa, niin kuin luterilaiset teologit totesivat luterilaisuuden klassisena aikana”. (s. 13-14.)

Pappisselibaatti ja pedofiliatapaukset saavat Laasoselta piikin: ”Solmimalla avioliiton Luther antoi kirkolle vihjeen siitä, että oli järkevää luopua papiston selibaatista. Rooman kirkon uusimmissa myllerryksissä on vahvistunut tarve kuunnella Lutheria.” (s. 15.)

Luther sanoi saaneensa ”katolisesta kirkosta kaiken sen, mitä hänellä oli”. Hän halusi säilyttää kirkon hajoamattomana ja ”vetosi vanhakirkolliseen traditioon kirkkoa yhdistävänä tekijänä” – luterilaiset määrittelevät katolisuutensa ”vanhan kirkon ajattelun perustalta”. (s. 19.)

Kirkko ja virka

”Luterilaisuus säilytti katolisia uskontunnustuksia seuraten vanhakirkollisen ja katolisen kirkkokäsityksen, jonka mukaan kirkko ei ole vain jäsentensä summa, vaan äidin syli, jossa jäsenet vasta syntyvät… Subjektiivinen kirkkokäsitys on luterilaisuudelle vieras. Vaikka kirkko on ’pyhien ja oikein uskovien yhteisö, se ei erottele jäsenyydestään ’vääriä’. ’Väärätkin’ papit hoitavat ’oikeita sakramentteja'”, kuten CA opettaa. (s. 20.)

Tästä seuraa piikki tiettyjä herätysliikepiirejä ja ehkä Luther-säätiötä kohtaan: ”Uskontunnustusta noudattava luterilainen kristitty ei jätä kirkkoaan eikä lähde muodostamaan kirkon jumalanpalveluselämästä erottautuvia ’tosiuskovien’ ryhmiä, vaikka kirkko tekisi virheitä.” (s. 21.)

Naispappeudesta Laasonen kirjoittaa sivulla 23: ”Kun luterilainen kirkko katsoo Augsburgin tunnustuksen säädöksien henkeä seuraten mahdolliseksi naisen vihkimisen kirkon virkaan, se ei muuta virkakäsitystä eikä kirkon oppia. Ratkaisu perustuu kristilliseen ihmiskäsitykseen, jonka mukaan mies ja nainen ovat samanarvoisia Jumalan edessä ja kirkossa, ja tämän käsityksen soveltamiseen viran määrittelyssä.”

Siinä missä katolisuudessa puhutaan ”Vatikaani II:n hengestä”, Laasonen puhuu CA:n ”hengestä”. Näillä ilmauksilla on kuitenkin perusteensa. Laasonen selittää, että CA ”pohtii loppuluvussaan apostolien antamia kieltoja, jotka annettiin ’vain tietyksi ajaksi pahennuksen välttämiseksi'”. Jälleen piikki em. suunnille: ”Jos naisten ordinaatiota pidetään oppikysymyksenä, asetutaan luterilaisen tunnustuksen henkeä vastaan.”

Suurille kirkoille viesti on seuraava: ”Luterilainen kirkko odottaa toisten apostolisten kirkkojen hyväksyvän sen näillä perusteilla tekemän ratkaisun, mutta ei vaadi sitä yleiseksi normiksi.” Mitä paaviuteen tulee, ”luterilaisuus on valmis hyväksymään paavin, jos tämä toimii kirkon ykseyden ja jatkuvuuden suojelijana ja takaajana”. (s. 23-24.)

Laasonen kiinnittää huomiota paavin erehtymättömyyden ongelmallisuuteen, jonka paavi Johannes XXIII vaikutti tunnustavan sanoessaan, ettei hän käytä sitä koskaan. Laasonen viittaa Hans Küngiin, joka sanoi em. paavin ajattelussa piilleen ”toisenlaisen paavin” mahdollisuus, paavin, ”joka voisi palvella koko kirkkoa”. Laasonen katsoo toiveekkaasti eteenpäin aikaan, jolloin ”syntynyt kahtiajako osoittautuu vain väliaikaiseksi ja jää taakse” – silloin ”paavius ei enää ole luterilaiselle kirkolle ongelma”. (s. 25.)

Kirkon jatkuvuus ja muuttuvaisuus

Kansankirkon apologialle on tietysti ensisijaista korostaa jatkuvuutta katolisista ajoista: on ”perusteltua ja yleisesti hyväksyttyä puhua Suomen kirkon 850-vuotisesta historiasta”. Tämä merkitsee, että kansankirkko ”tunnustetaan samaksi kuin keskiajan kirkko”. (s. 32.)

Tästä seuraa piikki Helsingin katolista hiippakuntaa kohtaan: ”Nykyisin Suomessa toimivan roomalaiskatolisen kirkon edustajien esittämä käsitys, jonka mukaan vasta se jatkaisi Suomen keskiajan kirkon elämää, on epähistoriallinen… Roomalaiskatolilaisten omankaan edun vuoksi ei ole sopivaa yrittää tunkea nurkkaan luterilaista kirkkoa, joka tavoittelee kirkkojen apostolista ykseyttä.” (s. 32.)

Suomen kirkko ei ole ”protestanttinen erilliskirkko, uutuuskirkko” eikä vasta ”viisisataa vuotta sitten” perustettu kirkko, ”jolta puuttuu apostolinen perinne”. Laasonen heittää täten piikin myös ortodoksinunna Kristodulille: ”ortodoksinenkaan kirkko ei ole suinkaan muuttumaton ja alkuperäinen kirkko”. (s. 32-33.)

”Apostoliset kirkot ovat historiansa aikana monin kohdin muuttuneet. Puhe kaksituhatvuotisesta muuttumattomuudesta ei vastaa minkään kirkon todellisuutta. Luterilaisen kirkon on muiden apostolisten kirkkojen tavoin vastattava kysymykseen, millaiset muutokset ovat mahdollisia tai välttämättömiä ilman, että kirkko menettää katolisuutensa.” (s. 51.)

Laasonen antaa esimerkeiksi muuttuneista käytännöistä veren syömiskiellon ja naisten pään peittämisen seurakunnan kokouksissa. CA opettaa: ”Omiatuntoja ei tule vaivata uskomalla, että säännökset ovat välttämättömiä pelastukseen”. Tässä kirkon oman käytännön kritiikissä ei ole kyse ”maailman muodin” seuraamisesta, ”johon se joskus sekoitetaan”. ”Näiden kahden erottaminen on kirkon tehtävä.” (52-53.)

Homokysymyksestä ei kirjassa mainita mitään (hattua Laasoselle!), mutta rivien välistä voinee lukea, että se kuuluu juuri näihin asioihin, joista kirkon on osattava erottaa välttämätön ja ei-välttämätön.

Sekalaista

Laasonen vastustaa perinteiseen luterilaisuuteen vedoten kuvanriistoa ja sanoo Markus Hiekkasta seuraten luterilaisen käsityksen kuvista olevan varsin lähellä katolista (s. 27). Ehtoollismessu on myös pidettävä ”jokaisessa sunnuntaipalveluksessa” (s. 40).

Laasonen jatkaa jumalanpalveluksesta moittimalla ”kalvinilaisuudesta peräisin olevia käsityksiä, että messun visuaalisen kauneuden karsiminen olisi luterilaisuuden aidointa historiallista perintöä”. Hän sanoo jopa: ”Roomalaiskatolinen ja luterilainen messuliturgia ovat säilyttäneet vanhemman muodon kuin ortodoksinen kirkko, jota bysanttilainen vaikutus on etäännyttänyt kauemmaksi vanhasta kirkosta.” (s. 42.)

CA ei myöskään kiellä esirukousten pyytämistä pyhimyksiltä, se vain sanoo, ettei Raamattu ”neuvo” sitä. Lisäksi opetetaan, että ”voimme julkisesti muistaa pyhiä”. Luterilaisuus kunnioittaa ”Mariaa Jumalan äitinä, Jumalansynnyttäjänä, niin kuin kirkossa määritellään”. Maria on ”rakastettu pyhä hänelle kirkollisessa kalenterissa omistettuine virsineen ja merkkipäivineen”. (s. 49.)

Jokapäiväisen elämän pyhittämisestä Laasonen kirjoittaa, että maailman ”pyhyys on Jumalan luomistyön ja lunastustyön aikaansaannos”, maailma ei siis tule pyhäksi ”vasta ihmisen pyhitystyön tuloksena”. Luterilaisen spiritualiteetin keskipisteessä on messun ”pyhä materialismi”. (s. 55-56.)

Tärkeä on myös kristityn vapaus, mikä toisaalta johtaa siihen, ettei luterilaisuutta ole helppo opettaa. ”Luterilaisesta kirkosta on helppo irtautua, ellei ole sisäistänyt hengellistä elämää kristityn vapaudessa tai jos on kokonaan vieraantunut messusta, jumalanpalveluselämästä.” (s. 57.)

Arviointia

Mielestäni Laasosen kirja on tärkeä puheenvuoro. Se avaa suomalaisen luterilaisuuden kasvot, jotka ovat monelle suomalaiselle (puhumattakaan ulkomaalaisista) – niin luterilaisille kuin katolilaisillekin – tuntemattomat. Se auttaa näkemään, että on olemassa myös hyvin katolisesti itsensä ymmärtävää luterilaisuutta.

Epäröin kutsua tätä ”autenttiseksi luterilaisuudeksi”, luterilaisuutta kun on hyvin perustein montaa maata. Toisaalta monet nykyluterilaiset ovat todellakin menettäneet paljon alkuperäisestä luterilaisesta identiteetistä, joka Laasosella tulee esiin, mutta toisaalta Laasonenkin tuntuu olevan aika kaukana varhaisten (ja monien nykyisten) luterilaisten sola scriptura ja sola fide -intoilusta.

Hämmästyttävin kohta Laasosen kirjassa on sivulla 21, jossa hän sanoo, ettei tunnustuskirjoissa ”ole hyökkäystä aikansa katolista vanhurskauttamisoppia vastaan”. Tässä vaiheessa mietin, ymmäränkö Laasosta väärin vai onko hän jättänyt CA:n jälkeiset tunnustuskirjat kokonaan lukematta.

Laasosen kritiikki utopistisia muuttumattomuuskäsityksiä kohtana on oikeutettu, samoin hänen viestinsä Suomen katolilaisille Suomen kirkon jatkuvuudesta, vaikka kysymykset ovat toki paljon monimutkaisempia kuin mustavalkoinen ”kyllä tai ei” -vastakkainasettelu. Kritiikki Luther-säätiötä kohtaan tuntuu menevän hieman yli laidan, kun Laasonen väittää, ettei luterilainen kirkko hyväksy Matti Väisäsen kastetta ”varsinaiseksi kristilliseksi kasteeksi” (s. 35).

Laasosen visio apostolista ykseyttä vaalivasta luterilaisuudesta on kaunis ja rohkaiseva. Voi kuitenkin kysyä, onko luterilainen kirkko ottanut tätä visiota tarpeeksi huomioon joissain viime aikoina tekemissään päätöksissä. Ekumeniaa on kuitenkin harrastettu enemmän suomalaisen yhteiskunnallisen mielipiteen kuin katolisen ja ortodoksisen maailman kanssa. Laasosen kirjanen on silti hyvä esimerkki ykseyden toivon elämisestä kaikista vaikeuksista huolimatta. Peliä ei ole vielä pelattu.

Explore posts in the same categories: Ekklesiologia, Ekumenia, Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus

7 kommenttia : “Kansankirkon puolustus”

  1. Jarno Öberg Says:

    Tää oli hyvä. : )

  2. Leena Says:

    Olen kuullut tämän käsittämättömän ajatuksen, että luterilainen kirkko onkin muka jokin katolisen kirkon jatkumo, jopa äitikirkko. Sakramentit on vähennetty minimiin, ei ole apostolista sukkessiota, luovuttiin transsubstantiaatio-opista, julistettu ihmiset vanhurskaiksi niin pyhät kuin pahat, nimetty paavit anti-kristuksisksi, ylipäätään kaikessa haluttu osoittaa oma raamatullisuus, täysin kielletty katolinen traditio opin lähteenä.

    Kun liityin katoliseen kirkkoon, jouduin opiskelemaan ja omaksumaan kokonaan toisen uskon.

    On uskomatonta, että nyt nämä täysin kristillisestä perinteestä tahallaan poikenneet luterilaiset naispappeineen ja -piispoineen, homoparimyönteisyyksineen ja muine liberaalisine asenteineen haluaisivatkin yhtäkkiä käydä katolilaisista.

    Sopii vaikka lukea Lutherin Iso katekismus ja tutkia kuinka katolilainen se on. Juuri tyypillistä luterilaisuutta – heidän tulkintansa venyvät ja venyvät, kirkon sisällä kuitenkin vain liberaaliin suuntaan.

    • Emil Anton Says:

      Ei se niin käsittämätön ajatus ole. Suomessa reformaatio ei muuttanut kirkon struktuuria, samat papit jatkoivat, samat kirkot jatkoivat, samat seurakunnat jatkoivat, uskoa vain ”puhdistettiin” keskiaikaisista lisäyksistä (7 sakramenttia, transsubstantiaatio-oppi) ja erheistä (vanhurskauttamisoppi ja ei-raamatulliset traditiot, paaviuden ylivalta). Katolista traditiota pidettiin arvossa, vaikkei ilmoituksen lähteenä, mutta sen tärkeänä tulkitsijana. Mitä perinteisiin tulee, aina ja kaikkina aikoina jokin säilyy, toiset asiat muuttuvat. Eivät luterilaiset katso poikenneensa tahallaan luovuttamattomasta kristillisestä perinteestä, vaan soveltaneensa kristillisiä periaatteita omana aikanamme sopivalla tavalla. Apostolinen suksessio on haluttu säilyttää. http://www.evl2.fi/sanasto/index.php/Apostolinen_suksessio. Kannattaa lukea Suomen ja Ruotsin lut-kat-dialogiryhmän raportti Vanhurskauttaminen kirkon elämässä, siitä huomaa, kuinka lähellä kirkot ovat toisiaan. http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=julkaisu&tit=Vanhurskauttaminen-kirkon-el%C3%A4m%C3%A4ss%C3%A4

  3. Leena Says:

    Kiitos pikaisesta vastauksesta!

    ”uskoa vain “puhdistettiin” keskiaikaisista lisäyksistä (7 sakramenttia, transsubstantiaatio-oppi) ”

    Transsubstantiaatio, vaikkakin sana on peräisin keskiajalta, on tietysti Raamatusta ja kirkkoisiemme korostama oppi. Eikö tämä sama oppi ole ortodokseilla? Luterilaisille on aina korostettu sitä, että katolilaisilla on näin, mutta luterilaislla on vain Herran läsnäolo, ei muuttuminen ehtoollisessa.

    Luterilaisen kirkon suurimpana vikana olen pitänyt sen mukautumista yleiseen mielipiteeseen. Naispappeus piti väen väkisin saada naisten vaatimuksesta ja väitettiin, että kirkossakäyntiluvut kasvaisivat. Samoin oli tämän naispiispavaatimuksen laita. Ja homoparisiunausten. Todellisuudessa kaikki tämä on johtanut siihen, että Suomi on nyt täynnä jos jonkinlaista hengellistä kuppikuntaa. Oli muuten mukava tämä kansankirkko 50-luvulla, kun kaikki kuuluivat siihen ja meno oli kristillistä, koulussa kunnon aamuhartaudet ja hengellistä opetusta ja herätysliikkeet olivat sopuisasti kirkossa.

    • Emil Anton Says:

      Transsubstantiaatio-oppi ei vastaa vain siihen, muuttuvatko leipä ja viini ehtoollisessa, vaan siihen, MITEN ne muuttuvat, vastaus: niin, että aksidenssit säilyvät, mutta substanssi muuttuu. Mutta kirkkoisät eivät oikein voineet tätä opettaa, kun eivät pelanneet aristoteelisilla substanssin ja aksidenssin kategorioilla. Ortodoksit eivät myöskään pelaa. Tosin jotkut idän isät käyttivät vastaavaa termiä (muistaakseni metaousia) kreikaksi ja jonkinlainen muuttumisoppi on. Mutta ei ole samanlaista adoraatiota kuin lännessä. Muuten mielenkiintoista huomata, että paavin Jeesus-kirjan toisessa osassa on kaunis pitkä selitys ehtoollisesta, muttei sanaakaan transsubstantiaatiosta. Alkaa olla poissa muodista.

  4. kerkko Says:

    ”Muuten mielenkiintoista huomata, että paavin Jeesus-kirjan toisessa osassa on kaunis pitkä selitys ehtoollisesta, muttei sanaakaan transsubstantiaatiosta. Alkaa olla poissa muodista.”

    Hei Emil,

    voitko vähän avat mitä tarkoitit? Vilpitön kysymys ja näkemyksesi aiheesta kiinnostaa. En ole lukenut ko. kirjaa, mutta yleisellä tasolla varsinkin viimeinen kirjoittamasi lause herätti kiinnostuksen.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: