Sesboüé encore, osa 2

Jatkan viimeviikkoista raportointia Bernard Sesboüé’n kirjasta opetusvirasta. Tässä postauksessa keskitymme opetusvirkaan moderneina aikoina, lähinnä Vatikaanin I ja II konsiilien opetuksiin ja niiden jälkeiseen kehitykseen. Sesboüé’n käsittely antaa paljon selkeyttä usein niin epäselvään kysymykseen siitä, mitä kaikkea kirkon oppi erehtymättömyydestä oikein koskee.

Teologia ja historia

Sesboüé’n mukaan elämme aikaa, jossa teologia ja historia pyrkivät hiljalleen sovintoon keskenään. Hän ottaa Johannes Paavali II:n vuoden 1993 puheen Galileo-tapauksesta lupaavaksi esimerkiksi siitä, miten kirkko voisi suhtautua menneen ajan virheisiinsä. Samassa hengessä hän haluaa tutkia muitakin kysymyksiä. (s. 185-186)

Sesboüé analysoi uskonopin kongregaation julkaisua Mysterium Ecclesiae vuodelta 1973, joka julkaistiin vastauksena Hans Küngin erehtymättömyysopin kyseenalaistaneeseen kirjaan. Teksti sai jäykkyydestään kritiikkiä, jotkut pitivät sitä enemmän Vatikaani I:n kuin Vatikaani II:n henkisenä. Silti siinä on joitain uraauurtavia myönnytyksiä. (s. 186)

Sesboüé listaa dokumentin tärkeää antia: 1) uskonlausumien merkitystä ehdollistaa sen historiallinen konteksti ja aikakauden kielelliset ilmaisutavat, 2) dogmaattinen totuus voidaan lausua ensin epätäydellisesti, sitten täydellisemmin, 3) kirkko muotoilee uusia lausumia ”kääntääkseen” tai ”selittääkseen” jo tunnettuja totuuksia, 4) dogmaattiset formulat pystyvät aina välittämään totuuden niitä oikein tulkitseville, siispä dogmaattiset formulat vaativat vastuullista tulkintaa. (s. 188-189)

Seuraavaksi Sesboüé käsittelee tyypillistä dogmaattisen teologian luentoa katolisessa seminaarissa, joka vielä Vatikaani II:nkin ohjaamana (Optatam totius, 16) seuraa 1600-lukulaista esitystyyliä: otetaan tietty dogmi, johon jo sitoudutaan, sitten käydään läpi Raamatun ja tradition todistukset ja opetusviran lausumat aiheesta. Harhaopit torjutaan ja Tuomas Akvinolainen lisää spekulatiivista ymmärrystä. (s. 194-195)

Tällainen metodi on Sesboüé’n mukaan vakavasti ongelmallinen. Siinä historia instrumentalisoidaan ennalta päätetyn opin palvelukseen, eikä kaikkia historiallisia aspekteja oteta tarpeeksi kriittisesti huomioon. Jatkuvuutta korostetaan epäjatkuvuuden kustannuksella. Onko status quon yksinkertainen perusteleminen parempi kuin sen vapauden ja moninaisuuden etsiminen, joka traditiosta löytyy? (s. 195, 204)

Seuraavaksi Sesboüé käsittelee Kansainvälisen teologikomission (ITC) dokumenttia ”Ihmispersoonan arvo ja oikeudet” vuodelta 1985. Siinä ”teologiset lähteet” käydään läpi seuraavasti: Raamatun perspektiivit ja nykyinen roomalainen opetus. Dokumentti ohittaa kokonaan 1800-luvun paavien ongelmalliset lausumat (joista muutama mainittiin 1. postauksessa koskien uskonnon- ja omantunnonvapautta).

ITC ja paavillinen komissio Iustitia et Pax julkaisi kuitenkin kommentaarin, jossa myönnetään kaksi tärkeää asiaa: modernin magisteriumin opetukset sijoittuvat historialliseen kontekstiin, ne syntyvät vastauksina ympäröiviin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin ongelmiin, niissä näkyy evoluutio, joka ei kuitenkaan ole ristiriidassa jatkuvuuden periaatteen kanssa. Teksti tunnustaa myös kirkon tunnustaneen ihmisoikeudet myöhässä. (s. 197)

Dokumentti yrittää vastata opetusvirkaan kohdistuviin syytöksiin sanomalla, että varmasti vuosisatojen varrella sattui vakavia laiminlyöntejä, joista kristityt olivat vastuussa. Sesboüé huomauttaa, että tähän asti puhe oli koko ajan magisteriumista, mutta syy sälytetään ylimalkaisesti ”kristityille”.

Tämä kertoo siitä, kuinka valtavan vaikeaa kirkossa on attribuoida virheitä opetusviralle. Dokumentti olisi paljon vakuuttavampi, jos se olisi myöntänyt edes harkintavirheitä, jotka eivät ole yhtä kuin virhe uskossa. (s. 198)

Vatikaani I: tavallinen ja epätavallinen opetusvirka

Sesboüé’n kirjan 7. luku (s. 211-219) on aivan mahtava, olen alleviivannut sen kaikki sivut lähes kokonaan. Täytyy häpeäkseni tunnustaa, että oltuani katolilainen yli 25 vuotta, harjoittava sellainen lähes 10 vuotta ja apologetiikkaa harrastava n. 8 vuotta, vasta nyt hahmotin katolisen opetuksen magisteriumin erehtymättömyydestä. Yritän parhaani mukaan selittää sen myös lukijoille.

Virallisen opetuksen puolesta kaikki alkaa oikeastaan vasta Vatikaanin I konsiilista vuodesta 1870. Vaikka piispat olivat opettaneet ja kokoontuneet konsiileihin pitkin vuosisatoja, vasta 1800-luvulla alettiin puhua magisteriumista ja vasta Vatikaani I opetti siitä virallisesti. Valitettavasti asia ilmaistaan melkoisen teknisellä teologisella sanastolla, joten yrittäkää pysyä mukana.

Vatikaani I:n dogmaattinen konstituutio Dei Filius 3 opettaa: ”Siksi on uskottava jumalallisella ja katolisella uskolla kaikki se, mikä sisältyy kirjoitettuun tai traditioon sisältyvään Jumalan sanaan ja minkä kirkko juhlallisen oppiratkaisun tai normaalin ja universaalisen opetusvirkansa kautta Jumalan ilmoituksena uskottavaksi esittää.” (Martti Voutilaisen käännös, Katolinen näkökulma, no 5, s. 15)

Tässä opetetaan kahta tapaa, jolla opetusvirka voi antaa uskottavaksi jumalallisen ja katolisen totuuden: juhlallisen oppiratkaisun (solemni judicatio) tai ”normaalin ja universaalin opetusviran” välityksellä (ordinario et universali magisterio).

Tästedes käännän ”normaalin” sanalla ”tavallinen”, koska juhlallisia oppiratkaisuja kutsutaan myös joskus ”epätavalliseksi” opetusviraksi (extraordinarium, eikä siihen oikein sovi ”epänormaali”). Valitettavasti suomalainen Katolisen kirkon katekismus kääntää joskus tämän sanan ordinarium ilmaisulla ”virkaan kuuluva” (KKK 2034), mikä ei helpota lukijan ymmärrystä.

Dei Filius puhuu ensin juhlallisesta oppiratkaisusta. Tällaisen kirkko voi esittää ekumeenisessa konsiilissa (kuten Vatikaani I itse teki julistaessaan juhlallisesti paavin erehtymättömyyden myöhemmässä konstituutiossa Pastor Aeternus), tai sitten paavi voi julistaa sellaisen itse (kuten Pastor Aeternus tuli opettamaan).

Sesboüé’n mukaan esimerkkejä näistä epätavallisen opetusviran juhlallisista julistuksista ovat Khalkedonin kristologinen julistus (konsiili) ja uudet Maria-dogmit (paavi). Juhlallisen julistuksen intention voi todeta vain tutkimalla jokaista tapausta erikseen. Esimerkiksi sanan ”määritellä/ratkaista” (definire) merkitys on muuttunut pitkin vuosisatoja. (s. 212, 214)

Epätavallisen magisteriumin lisäksi on tavallinen ja universaali magisterium, joka viittaa kirkon piispojen ja paavin jatkuvaan opetukseen ilman juhlallista julistusta. Sesboüé ottaa esimerkiksi uskontunnustusten sisällön: esimerkiksi lunastuksesta ei ole koskaan tehty juhlallista julistusta, mutta se on selvästi osa jumalallista ja katolista uskoa. Vatikaani I otti tästä esimerkiksi Kristuksen jumaluuden ennen Nikean I konsiilia. (s. 212)

Sesboüé’n mukaan tavallinen ja universaali opetusvirka voidaan todentaa laajuutena ajassa ja paikassa, siitä pitäisi olla todisteita pitkin traditiota uskontunnustuksissa, katekismuksissa, liturgiassa, kirkkoisillä ja kirkon opettajilla. Tämän todistajien joukon ei pitäisi opettaa vain samaa oppia, vaan opettaa sitä nimenomaan jumalalliseen uskoon kuuluvana eli Jumalan ilmoittamana. Mitään virallista listaa tällaisista opeista ei ole. Asian voi todeta vain post factum. (s. 214)

Mielestäni tärkein huomio, jonka Sesboüé esittää, on ”asymmetria”, joka on säilytettävä. Kyse on siitä, että siinä missä epätavallista opetusvirkaa voidaan harjoittaa kahdella tavalla (piispat yhdessä tai paavi yksin), toinen tapa on yhteinen paaville ja piispoille, se on määritelmällisesti tavallinen-ja-universaali. Paavilla ei siis ole omaa tavallista opetusvirkaansa. Tämä todettiin selvästi konsiilin debateissa. (s. 215)

Asia on tärkeä siksi, että Vatikaani I:n jälkeen monet teologit halusivat luoda symmetrian ja alkoivat opettaa, että paavilla on oma tavallinen ja erehtymätön opetusvirkansa. Samalla ajatus toistumisesta läpi ajan ja paikan heikentyi ja yksittäisiä tärkeitä paavillisia dokumentteja (kuten Pius IX:n Syllabus Errorum tai jopa paavilliset ensyklikat) alettiin pitää erehtymättöminä ilman, että tarvitsi osoittaa niiden olevan juhlallisia oppiratkaisuja. (s. 215)

Vatikaani I ei kuitenkaan tällaista tarkoittanut, ja asian vahvisti vuoden 1917 kanoninen laki. Kanoninen laki opetti, että mitään kohtaa ei tule pitää dogmaattisesti määriteltynä, ellei se ole täysin ilmiselvää” (kaanon 1232, 3). Jos paavin tai konsiilin tarkoituksesta on siis epäilys, on se tulkittava määrittelyintention puutteeksi. Paavin muu opetus vaatii kuuliaisuutta muttei jumalallista uskoa (s. 217).

Vatikaani II: autenttinen opetusvirka

Vatikaani II pyrki omalta osaltaan täyttämään tyhjän kohdan, joka jäi paavin tavallisen opetuksen ruutuun Vatikaani I:ssä. Vatikaani II kehittää kuitenkin uuden käsitteen kuvaamaan paavin ja piispojen henkilökohtaista opetusvirkaa: piispat ovat ”autenttisia opettajia”, ja myös paavilla on ”autenttinen opetusvirka”, jolle on osoitettava ”uskonnollista tahdon ja ymmärryksen myöntymistä” silloinkin, kun hän ei puhu ex cathedra. Paavin tahdon ja tarkoituksen voi päätellä ”asiakirjan sisällöstä, saman opinkappaleen toistuvasta esittämisestä kuin myös lausuntojen sanamuodoista”. (Lumen Gentium 25)

(Valitettavasti suomalainen käännös [KATT 2006] käyttää temistä authenticum vaihdellen sanoja ”virallinen” ja ”pätevä”, Katekismus taas käyttää sanaa ”autenttinen”. ”Autenttinen” tarkoittaa tässä auktoritatiivista, Kristukselta arvovallan saanutta. Ymmärrettävin käännös olisi siten ehkä ”arvovaltainen” tai ”auktoritatiivinen”.)

On siis huomioitava, että puhuessaan ei-erehtymättömästä paavillisesta opetuksesta, Vatikaani II välttää termiä ”tavallinen opetusvirka”, joka jätetään paavin ja piispojen yhteiselle ”tavalliselle ja universaalille” opetusviralle. Autenttinen opetus vaatii ”tahdon ja ymmärryksen myöntymistä”, mutta ei uskonkuuliaisuutta, jota vain jumalallinen ilmoitus vaatii. Paavin ja piispojen autenttinen opetus voi siis sisältää totuuksia, jotka eivät ole riippuvaisia ilmoitetusta uskosta vaan ovat muutokselle alttiita. (s. 218)

Myös vuoden 1983 uusi kanoninen laki selittää, että paavin ja piispainkollegion autenttiselle opetukselle uskosta ja moraalista on annettava tahdon ja ymmärryksen uskonnollista myöntymystä, vaikkakaan ei uskon aktia. Kaiken tämän valossa Sesboüé käsittelee ”vaarallista” tendenssiä: joissain viimeaikaisissa virallisissa teksteissä on alkanut esiintyä viittaus ”paavin tavalliseen opetusvirkaan” (s. 219). Tähän palataan vielä.

Kahdesta korista kolmeen

Sesboüé pitää hieman huolestuttavana jo sitä, että vuoden 1989 uskontunnustus kirkon virkaan astuville ja vuoden 1990 dokumentti teologin kutsumuksesta Donum veritatis tuovat aiempaan ”kahden korin” teologiaan (ensimmäisessä korissa ilmoitetut ja määritellyt uskontotuudet, toisessa autenttisesti opetetut tahdon ja ymmärryksen myöntymystä vaativat) lisäksi uuden korin, joka asettuu kahden aiemman väliin: uskoon ja moraaliin kuuluvat asiat, jotka kirkko asettaa lopullisesti uskottaviksi, vaikka ne eivät kuulukaan ilmoitukseen. (s. 263-264)

Näitä asioita pidetään välttämättä ilmoitukseen liittyvinä. Niiden uskominen ei ole muodollinen uskon akti, vaan ne otetaan vastaan sen uskon perusteella, jonka mukaan Pyhä Henki auttaa opetusvirkaa ja takaa sille erehtymättömyyden näissä asioissa. Ratzinger listaa esimerkeiksi pappisvihkimyksen varaamisen miehille, eutanasian ja prostituution sallimattomuuden, paavinvaalin pätevyyden, kirkolliskokouksen vieton ja pyhien kanonisaation (s. 264).

Johannes Paavali II lisäsi merkinnän ”kolmannesta korista” kanoniseen lakiin motu propriolla Ad tuendam fidem vuonna 1998. Sesboüé huomauttaa, että perinteiset ”korit” selitetään perinteisesti viittauksella paaviin ja piispoihin, mutta uudessa korissa mainitaan vain epäselvästi ”kirkon opetusvirka”, minkä hän tulkitsee hiljaiseksi muiden kuin Rooman piispojen sivuuttamiseksi. (s. 265)

Historiallisena taustana Sesboüé näkee Trenton jälkeisen kehityksen. Trenton konsiilissa 1500-luvulla konsiilin isät väittelivät siitä, ovatko kaikki konsiilin kaanonit muuttumattomia. Vuonna 1796 Pius VI oli sitä mieltä, että Trenton 150 kaanonista muuttumattomia on vain neljä tai viisi. Trentoa ei kiinnostanut niinkään modernisti ymmärretty erehtymättömyys vaan kirkon periaatteellinen uskollisuus pelastukseen johtamisen tehtävässä (indéfectibilité). (s. 266)

Suuri kiista koitti kuitenkin jansenistisen harhaopin kanssa. Paavin bulla tuomitsi viisi lausetta Janseniuksen kirjasta Augustinus. Jansenistit sanoivat, että nämä lauseet onkin syytä tuomita, mutta että niitä ei opeteta kyseisessä kirjassa. Vastauksena he saivat kuulla, että kirkko ei voi erehtyä kirjan tulkinnassa, että kyseessä on ”dogmaattinen fakta”, vaikka asia ei olekaan Jumalan ilmoitusta. (s. 266-267)

Vatikaani I jätti tahallaan määrittelemättä kysymyksen ilmoitukseen liittyvistä dogmaattisista faktoista. Vatikaani II muotoili erehtymättömyyden alan seuraavasti: Tämä erehtymättömyys, jolla taivaallinen Vapahtaja halusi varustaa Kirkkonsa uskoa ja moraalia koskevan opin määrittelemiseksi, ulottuu niin pitkälle, kuin jumalallisen ilmoituksen aarteen huolelliseksi varjelemiseksi ja uskolliseksi säilyttämiseksi tarvitaan.” (LG 25)

Kirjassaan Sesboüé yrittää puolustaa kantaa, jonka mukaan Vatikaani II jätti opettamatta erehtymättömyyden laajentuvan dogmaattisiin faktoihin, mutta hänelle huomautettiin konsiili-isien selityksestä tähän tekstiin, joka ymmärtää sen juuri niin, että erehtymättömyys koskee sekä ilmoitusta että siihen välttämättömästi liittyviä asioita. (s. 268-269)

(Sesboüé esittää korjauksensa Extra ecclesiam -kirjan lopussa, huomauttaen tämän olevan kuitenkin ”katolinen oppi”, ei ”jumalallista ilmoitusta”, jolloin se vaatii tahdon ja ymmärryksen myöntymystä, ei jumalallista uskoa).

Erehtyväistä erehtymättömyyttä?

Suurin kysymys on kuitenkin aiemmin mainittu ”paavin tavallisen opetusviran” hiipiminen kirkon käytäntöön. Siitä yhtenä osoituksena on paavi Johannes Paavali II:n apostolinen kirje Ordinatio Sacerdotalis vuodelta 1994 (ja sitä edeltävä saman asian eli naisten ordinaation kieltävä Inter Insignores Paavali VI:n ajalta) yhdessä Ratzingerin kommentaarin kanssa. Selitys kuuluu, että kyseessä ei ole erehtymätön julistus vaan autenttinen opetus, jonka kohteena on kuitenkin lopullinen oppi, joka ei voi muuttua.

Tässä on seuraava ongelma: kuinka paavin autenttinen opetusvirka voisi yksin (kysymättä piispoilta) päättää siitä, että jokin oppi on tavallisen ja universaalin opetusviran lopullisesti opettama? Paavi voisi tietysti ratkaista kysymyksen ex cathedra -julistuksella ja sitoa uskovat siihen, mutta nyt uskovat on haluttu sitoa uskoa koskevaan kysymykseen ilman juhlallista julistusta. (s. 219)

Sesboüé’n mukaan perinteisesti asiat menivät niin, että jos jonkin kysymyksen lopullisuudesta oli epäilyksiä, kirkossa vallitsi vapaus debatoida, kunnes tarpeen vaatiessa epätavallinen opetusvirka astui kuvaan ja ratkaisi asian. (s. 272)

Nyt on kuitenkin käytössä aivan toisenlainen ratkaisumalli. Paavi yksin harkitsee, kysymättä piispoilta, kuuluuko jokin asia tavallisen ja universaalin magisteriumin lopullisesti opettamiin oppeihin. Jos tämä nykyään kehittyvä käytäntö julistettaisiin lopulliseksi, todistaisimme vielä suurempaa uutuutta magisteriumin opissa kuin Vatikaani I:ssä: nyt paavi voi millä tahansa jokapäiväisellä aktilla määritellä jonkin opin erehtymättömäksi (väittämällä sen olevan tavallisen ja universaalin opetusviran opettama) ilman, että hänen tarvitsee käyttää omaa erehtymättömyyttään juhlallisessa oppiratkaisussa. (s. 273-274)

Sesboüé muistuttaa, kuinka vaarallista on hätiköity lopulliseksi julistaminen, kun monet historialliset ja muut tutkimukset osoittava yhtä enemmän kysymysten monimutkaisuuden. Galileon tuomarit olivat vakuuttuneita, että geosentrismi on ilmoitukseen välttämättä liittyvä kohta. Yli 30 vuotta monet teologit pitivät Syllabus Errorumia erehtymättömänä (onneksi viisaammat teologit väittivät vastaan ja voittivat). (s. 275)

Sesboüé huomauttaa myös, että Vatikaani I:n julistus paavin erehtymättömyydestä on jo nyt melkoinen ekumeeninen ongelma. Tämä kiista voi vain syventyä mainitun kehityksen jatkuessa. Ekumeenisen dialogin on siis kiireesti käsiteltävä tätä kysymystä. (s. 276)

Sesboüé päättää tübingeniläisen teologin Johann Adam Möhlerin ajatukseen: kirkon elämässä on kahden ääripään vaara. Joko jokainen haluaa päättää kaikesta tai sitten yksi haluaa päättää kaikesta. Ensimmäisessä tapauksessa jäädytään, toisessa kuristutaan. Vain kaikki yhdessä voivat luoda orgaanisen kokonaisuuden, ja tämä on katolisen kirkon idea. (s. 276)

Explore posts in the same categories: Dogmihistoria, Kirjaesittelyt ja -arviot, Magisteriumin teologia

2 kommenttia : “Sesboüé encore, osa 2”

  1. Emil Anton Says:

    Pieni tarkennus: Vatikaani I:n Dei Filius 3 tavallisesta ja universaalista opetusvirasta ei kuitenkaan sisällä suoraa viittausta erehtymättömyyteen. Tavallisen ja universaalin opetusviran erehtymättömyyttä ei myöskään määritelty. Vatikaani II opettaa sitä, mutta jättää sen niin ikään dogmaattisesti määrittelemättä. Se on siis oppina vain ”autenttista opetusta”.

  2. Cyril Says:

    Erehtymättömyyteen liittyvät kysymykset eivät ole erityisen vaikeita (ainakaan minulle tyhmälle ihmiselle). Jos ne ymmärretään oikein, ne eivät ole minusta myöskään este ekumenialle.

    Koska nämä artikkelin käsittelevät Paavia, minä haluaisin estittää tässä tavallisen katolilaisen kannan ja muistuttaa myös itselleni perusasioita, joista on hyvää pitää kiinni ja muistaa usein kun käsitellään teologisia kysymyksiä. Muuten perusasiat voivat helposti upota argumenttien ja teknisten väitteiden sekaan.

    Katolilaiselle Paavi on Pietarin seuraaja ja katolilainen pyrkii suhtautumaan Paaviin niin kuin ensimmäiset kristityt suhtautuivat Pietariin. Hän oli Kirkon johtaja. Hän oli se jolle Jeesus sanoi ”sinä olet kallio (latinaksi petrus eli Pietari suomeksi) ja tälle kalliolle minä rakennan Kirkkoni”. Jeesus sanoi myös hänelle että hänen tulisi vahvistaa veljiään eli muita apostoleja. Hän sanoi lopussa Pietarille ”Ruoki minun karitsoitani”. Paavali meni Pietarin ja muiden apostolien luo kun oli kiistakysymys ympärileikkauksesta pakanoille. Pietarille Jumala ilmoitti ratkaisun siitä miten piti ottaa vastaan pakanat Kirkkoon. Myös Paavalille oli tärkeätä jakaa samaa uskoa muiden apostolien kanssa, niin kuin hän sanoo kirjeessa Galatialaisille.

    Pietari ei ollut täydellinen ihminen. Jeesus moitti häntä useasti. Paavali ojensi Pietaria kun tämän käyttäytyminen ei ollut sopusoinnussa Kirkon opin kanssa. Hän oli kuitenkin Jeesuksen valitsema niin kuin mekin jotka olemme kristittyjä muttemme ole myöskään täydellisiä.

    Paavi on Pietarin seuraaja. Hän ei ole Kristus mutta hän on Kristuksen vikaari eli edustaja, Kirkon maanpäällinen johtaja. Paavius on lahja jonka Jumala teki Kirkolle. Paavius on kautta aikoja vahvistanut Kirkon ykseyttä. Paavilla on vaativa tehtävä: hänen tulee ”vahvista veljiään”. Sen takia meidän katolilaisten tulee rakastaa häntä, rukoilla hänen puolestaan ja hänen rukoustarkoitustensa puolestaan ja olla hänelle kuuliaisia.

    Usein ei haluta kuunnella häntä, koska hänen roolinsa hyvänä isänä on muistuttaa joskus epämukavia asioita: elämään/kuolemaan (aborti tai eutanasia), moraaliin/aisteihin (avioliitto, sukupuoli, itsehillintä), Kirkon rakenteeseen (pappeus ja papin kutsumus miesten joukosta, selibaatti jne) liittyviä. Jotkut asiat ovat opetusviran alaisia ja jotkut ovat taas kurinpidollisia. Kaikki mitä Kirkko tekee kun johtaa katolisia ei ole ”erehtymättömyyden” alaista. Ei saa liioitella käsitettä ”erehtymättömyys”. Esimerkiksi Gallileon tapaus ei ollut ”erehtymättömyyden asia”. Se ei ollut dogmi eikä Paavin julistus. Sillabus ei ollut myöskään (kts Newmanin lainaus http://en.wikipedia.org/wiki/Syllabus_of_Errors) sellaisena ”erehtymättömyyden” alainen. Teologisissa kiistakysymyksissä on hyvää muistaa perusasioita ja yleisymmärrystä koko uskostamme.

    Tässä kirjoitan varmasti asioita jotka ovat itsestäänselyyvkiä tälle blogille jota arvostan paljon.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: