Uuden testamentin narratiivinen teologia

Timo Eskolan 20. ja toistaiseksi uusin kirja, nimeltään Uuden testamentin narratiivinen teologia (Perussanoma 2011), on tärkeä teos suomalaisen raamattuteologian pienessä maailmassa. Se ilmestyi kutakuinkin samaan aikaan kuin Heikki Räisäsen teos Mitä varhaiset kristityt uskoivat, jonka toivon arvostelevani tämän vuoden aikana.

Eskolan ja Räisäsen teokset käsittelevät jotakuinkin samaa materiaalia, molemmissa tapauksissa kyseessä on vuosikymmenten teologisen työn tulos, jonkinlainen magnum opus. Miehet vain edustavat melko lailla vastakkaisia näkemyksiä ja lähestymistapoja, mikä käy ilmi jo Seurakuntalaisen tekemästä yhteishaastattelusta kirjojen tiimoilta.

Narratiivinen teologia?

Eskolan kirjassa on yli 500 sivua, joten sitä ei aivan hetkessä lueta läpi. Se ei kuitenkaan ole vaikeinta mahdollista tekstiä, vaikka jonkinlainen teologinen tietämys varmasti helpottaa kirjan ymmärtämistä.

Narratiivisuus ei tarkoita narraamista vaan kertomuksellisuutta (lat. narrare=kertoa), Eskolan näkökulma Uuden testamentin teologiaan on siis sen suuri kertomus. Tämä on virkistävä lähestymistapa verrattuna perinteiseen systemaattiseen esitykseen, jossa käydään läpi perinteisen dogmatiikan kohtia: Jumala, luominen, synti, lunastus, pyhitys, viimeinen tuomio, tms.

Eskola kritisoi Räisästä mm. siitä, että vaikka hän yrittää hajottaa perinteisen dogmaattisen esityksen, hänen kirjansa noudattaa silti samaa vanhaa rakennetta. Näkökulma on mielenkiintoinen: olisiko niin, että systemaattinen esitys ampuu ohi, jos se ei ota huomioon taustalla etenevää narratiivia? Kertomuksen huomioiminen saattaisi ratkaista monia ristiriitoja, jotka syntyvät puhtaasta tekstien rinnakkain asettelusta ja systemaattisesta vertailusta.

Eksiilin evankeliumi

Yksi esimerkki tulee heti mieleen. Ns. uuden perspektiivin kuva juutalaisuudesta, jonka Räisänen on omaksunut, painottaa juutalaisuutta armouskontona, jossa ymmärretään Jumalan liiton ja lain olevan lahjaa, johon sitten vastataan kuuliaisuudella. Rikkomusten sattuessa lain uhrit tarjoavat sovituskeinon.

Tällä juutalaisuuskuvalla Räisänen on pyrkinyt problematisoimaan kristinuskon tarpeellisuutta vanhan liiton korvaajana. Mitään Jeesuksen ristinuhria ei tarvittu armon saamiseksi. Ei ollut ongelmaa, joten mitään ratkaisuakaan ei tarvittu.

Eskola ottaa kuitenkin toisen lähestymistavan. Hän korostaa Jeesuksen liittyneen profeetalliseen traditioon, joka julisti syntiselle, liiton rikkoneelle Israelille tuomiota. Vanhan liiton temppeli uhreineen ei tuota sovitusta, Jumala ei katso kansansa puoleen.

Tuomion julistus ei kuitenkaan ole koko kuva: profeetat julistivat myös uudistusta, Messiaan eli Daavidin Pojan tulemista, eskatologista temppeliä ja synnin sovitusta, uutta liittoa ja uutta henkeä. Suuren kertomuksen pääjuonteet ovat Jumalan kuninkuus, Israelin pakkosiirtolaisuus ja Daavidin Poika temppelin rakentajana.

Daavidin valtakunnan hajoaminen ja Israelin 12 heimon joutuminen pakanakansojen sekaan pakkosiirtolaisuuteen liittää Vanhan ja Uuden testamentin kertomukset yhteen. Vaikka Jeesuksen aikaan osa kansasta oli saanut palata Israeliin ja Jerusalemissa oli uusi temppeli, pakkosiirtolaisuuden koettiin jatkuvan.

Temppelistä puuttui liiton arkku ja sen tuoma Jumalan kirkkaus, Israelin 12 heimoa eivät saaneet asua omassa valtakunnassaan, vaan läsnä oli vain pari heimoa, ja hekin olivat vieraan (roomalaisen) vallan alaisia. Erityisesti Danielin ennustusten perusteella juuri Jeesuksen aikaan odotettiin kiihkeästi Messiaan tulemista.

Eskola esittää Jeesuksen Daavidin suvun prinssinä, joka tulee rakentamaan uuden eskatologisen, lopunajallisen temppelinsä. Tämä temppeli ei kuitenkaan ole rakennettu ihmiskäsin, vaan Jeesus rakentaa sen omasta ruumiistaan. Kuolemallaan hän antaa lopullisen sovitusuhrin, ylösnousemuksellaan hän astuu taivaalliselle valtaistuimelle. Hän kokoaa itselleen uuden Israelin ja antaa sille uuden lapseuden hengen.

Tämä kertomus luo ykseyttä ja mielekkyyttä koko Uuden testamentin aineistolle. Kaikki evankeliumit kertovat, kuinka Jeesus ratsastaa Jerusalemiin aasilla täyttäen tahallaan messiaanisen ennustuksen. Sitten hän tahallaan aiheuttaa konfliktin temppelissä kritisoiden sitä rosvojen luolaksi ja uhoten sen pian tuhoutuvan. Vastineeksi hän sanoo rakentavansa itse kolmessa päivässä uuden temppelin.

Kun sitten siirrytään apostolien kirjeisiin, huomaamme saman tarinan ja saman teologian jatkuvan. Kirkkoa/seurakuntaa kuvataan uudeksi Israeliksi, pyhäksi kansaksi ja Jumalan temppeliksi. Kristus kuvataan taivaalliselle valtaistuimelle korotetuksi Herraksi, joka tuo kansalleen pyhyyden. Ilmestyskirjakin kuvaa eskatologista temppeliä ja uuteen Jerusalemiin karitsan verellä lunastettua pyhää kansaa.

Katolisuutta ja kriittisyyttä…

Eskolan esitys tarjoaa myös hedelmällisen maaperän katoliselle teologialle. Eskola jättää luterilaisena luonnollisesti huomiotta esim. Marian ja Pietarin aseman, jotka voitaisiin nähdä entistä paremmin juuri narratiivisen teologian näkökulmasta.

Maria näyttäytyy tässä tarinassa Daavidin Pojan äitinä, kuningataräitinä (Gebirah), joka toimii kuninkaan neuvonantajana ja kansan puolestapuhujana. Pietari taas saa hoidettavakseen kuninkaallisen hovin avaimet ja eskatologisen lauman paimentamisen.

Eskolan teos jättää varmasti monia kriittisiä kysymyksiä käsittelemättä, ja niihin voimme palata Räisäsen kirjan arvion yhteydessä. Silti Eskola on antanut hyödyllisen yleisnäkemyksen Uuden testamentin ja samalla koko Raamatun pelastushistorian punaisesta langasta.

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Raamattuteologia, Suomalaiset teologit

One Comment : “Uuden testamentin narratiivinen teologia”

  1. Matti Taneli Says:

    Hei hyvä Emil,

    Kiitos kirjoituksistasi.Tuo Räisäsen teos on suppeampi kuin hänen englanninkielinen kirjansa, jonka arvioin tuonne Niin & Näin -lehteen. Mutta kirja on erinomainen.
    Tuo Timo Eskolan teos täytyy myös lukea, vaikka hän yleensä selvittelee esimerkiksi Kantia ehkä hieman liiaksi ranskalaisen valistuseetoksen näkökulmasta tai siihen sen jotenkin liittäen. Tarkoitan sitä, että Kant ei ollut lainkaan niin kriittinen kristinuskoa kohtaan kuin esimerkiksi Voltaire et el.
    Molempien kirjojen arvion kirjoittaminen on tärkeää.

    ystävällisesti Matti


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: