Sesboüé’n saavutukset

Tämä on kolmas ja viimeinen osa artikkelisarjaa, joka käsittelee ranskalaisen jesuiittateologi Bernard Sesboüé’n kirjaa Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta – formulan historia ja tulkintaongelmat (ks. osa 1 ja osa 2). Tämä artikkeli käsittelee kirjan toista osaa, jossa käsitellään n. 100 sivun verran Kristuksen soteriologista eksklusiivisuutta ja magisteriumin hermeneutiikkaa.

”Ei toista nimeä?”

Sesboüé laajentaa ensin pelastuskysymyksen kirkosta Kristukseen. Kristuksen asema ainoana pelastuksen välittäjänä on tullut teologiseksi ongelmaksi Vatikaani II:n jälkeisen uskontodialogin myötä. Kristuksen universaalius on olennainen osa kristinuskoa: ”ilman minua ette voi tehdä mitään” (Joh. 15:5).

Kysymys kuuluu, millä tavalla Kristuksen ainutlaatuinen välittäjyys voi saavuttaa ne, jotka eivät ole tunteneet tai eivät vieläkään tunne hänen nimeään. Millä tavalla kristinusko voi yhä pitää kiinni siitä, että Kristus on ainoa välittäjä? Kristinuskon kristosentrisyys on siis koetuksella. (s. 310)

Sesboüé esittää kaksi pääpointtia. Ensimmäinen liittyy poissulkevasta kielenkäytöstä luopumiseen: extra ecclesiam -formulan tragedia oli nimittäin se, että sitä alettiin soveltaa alkuperäistarkoituksen vastaisesti yleispätevällä tavalla ”ulkopuolisiin”. Universaalin pelastuksen sanoma muuttui siis lähes universaalin kadotustuomion opiksi. Jälkimmäinen piirtyi ihmisten mieliin edellistä vahvemmin. (s. 313)

Toinen pointti liittyy siihen, että kulttuuri-ilmapiirissämme mikä tahansa toteamus välittäjän ainutlaatuisuudesta tulkitaan poissulkevaksi mentaliteetiksi. Eksklusiivisuus on kuitenkin vain kolikon toinen puoli, tärkein on pelastustahdon universaalisuus: Kristus ei kuulu pelkästään kristityille, ketään ei haluta jättää pelastuksen ulottumattomiin. (s. 314-315)

Jatkuvuus ja epäjatkuvuus

Seuraavaksi Sesboüé summaa havaintonsa Extra ecclesiam -formulan tulkinnan kehityksestä. Kuten todettu, formulan tulkinta kapeni ensin, sitten taas laajeni. Periaate säilyi, mutta huomioon alettiin ottaa uskovan intentiot ja subjektiivisuus. (s. 337)

Ongelmaksi kehitys muodostuu tradition ja magisteriumin teologille, sillä dogmin historia ei näytä tukevan kirkossa hallitsevaa näkemystä läpi vuosisatojen yhtenäisenä säilyvästä opista. Riittääkö historiallisten olosuhteiden huomioiminen ratkaisemaan ongelman? Siteerattiinhan formulaa opetusviran teksteissä dogmina, uskonkappaleena ja erehtymättömänä sanana. (s. 338)

Sesboüé yrittää identifioida jatkuvuudet ja epäjatkuvuudet vastauksen löytämiseksi. Hän toteaa, että kirkon nykyoppi tulkitsee formulan Henri de Lubacin formuloimalla tavalla: ”Pelastus kirkon kautta” – ”extra” ei ole ymmärrettävä geografisesti merkityksessä ”ulkopuolella” (ecclesia ab Abel), vaan ”riippumatta”, ”ilman”. Kirkko on kaikkien ihmisten pelastuksen sakramentti, pieni joukko palvelee suuria massoja. (s. 339)

Sesboüé kirjoittaa epäjatkuvuudesta paljon pidemmin kuin lyhyesti sivuutetusta jatkuvuudesta: hän tiivistää löytönsä kahdeksaan kohtaan. Olennaista on nähdäkseni se, että Fulgentius Ruspelaisen rigoristinen tulkinta, joka keskiajalla nautti Augustinuksen nimen auktoriteettia, oli jo ajautunut liian kauaksi formulan alkuperäisestä tarkoituksesta ja vääristänyt sen.

Keskiaika kavensi tulkintaa entisestään liittämällä kirkkoon kuuluvuuden yhä tiiviimmin Rooman piispan alaisuuteen. Firenzen konsiili jätti meille kuitenkin arvokkaan ristiriidan kohdellessaan toisaalta tuomittuja ”skismaatikkoja” todellisena kirkkona. Uudella ajalla formulaa puolestaan käytetään aivan uudessa kontekstissa uskonnollista välinpitämättömyyttä vastaan, ja sille annetaan erehtymättömän dogmin arvo.

1900-luvulla alkavat avoimet tulkinnat – formulaa aletaan tulkita positiivisesti ensin teologiassa, sitten virallisissa dokumenteissa. Huipennuksena on Vatikaani II, joka tuntuu olevan ristiriidassa Firenzen kanssa ja jopa lukevan kirkon piiriin ne, joita formula alun perin koski: ei-katolisia kristittyjä. (s. 341-349)

Alustavaa analyysiä

Sesboüé summaa epäjatkuvuudet toteamalla, että kirkko alkoi soveltaa formulaa niihin, joita se ei alun perin koskenut ja näin sälytti itseltään pois oman taakkansa ei-evankelioitujen pelastuksesta. Kirkko oletti pitkään, että kirkon hylkääminen pitää sisällään syyllisyyden. Formula liitettiin ajatukseen pienestä valittujen joukosta, joka myöhemmin hylättiin opillisista syistä, mm. sen synnyttämän Jumala-kuvan takia.

Yves Congaria seuraten Sesboüé on sitä mieltä, että formula ei enää tänään koske konkreettisia ihmisiä. Kirkko on kääntynyt ja tunnustanut oman vastuunsa ei-evankelioiduista, se on huomannut virheensä eikä enää käytä formulaa, jonka se joskus sanoi erehtymättömäksi dogmiksi. (s. 349-350) Tosin kirkko ei julistanut dogmia erehtymättömäksi missään erehtymättömässä, juhlallisessa, dogmaattisessa dokumentissa (s. 355).

Sesboüé’n tulkinnallinen avain formulaan on koko sen tulkintahistorian huomioiminen. Formulan ymmärtäminen abstraktin logiikan avulla, sen käyttäminen todistetekstinä (dicta probantia) olisi vain sen vääristelyä. Formula osoittautui historiassa kykeneväksi korjaamaan itseään. Emme voi pysähtyä vain johonkin tulkintahistorian vaiheeseen. (s. 353)

Sesboüé ehdottaa myös ajatusta, jonka mukaan virhettä ei ollut, kun uusia historiallisten tilanteiden esiin tuomia faktoja ei tunnettu tai voitu ottaa huomioon. ”Jos taas kirkko ei olisi korjannut katsantokantaansa, olisi se ollut virhe.” (s. 354) 1400-luvun kristitty sai luottaa Firenzen totuudenmukaisuuteen, mutta 2000-luvun kristitty ei saa enää ottaa sitä sellaisenaan huomioimatta tulkinnallisia kannanottoja Pius IX:stä Vatikaani II:een.

Magisteriumin hermeneutiikkaa

Sesboüé kysyy edelleen, onko kirkon usko muuttunut ja ”voiko pysyä vilpittömänä uskovana kristittynä katolisessa kirkossa” (s. 358, sitaatti Ratzingerin pohdinnoista!). Siksi Sesboüé pohtii seuraavaksi magisteriumin hermeneutiikkaa ja ottaa avuksi Raamatun hermeneutiikan menetelmiä, tosin tunnustaen monia eroja Raamatun ja magisteriumin välillä (inspiraatio, kaanonin avoimuus, tekstien genre, jne).

Perinteisistä metodeista Sesboüé mainitsee yhtenäisyyden ja ei-ristiriitaisuuden periaatteet: harhaoppi on väärä valikoivuus, totuus on kokonaisuus; vastakkaisilta vaikuttavat lausunnot relativisoivat toisiaan, yhtä ei voi pitää absoluuttina. Tätä ei ole otettu tarpeeksi huomioon magisteriumin työskentelyssä, sillä oletuksena on ollut, että määritelty lause sisältää itsessään totuuden: vaarana on magisteriaalinen fundamentalismi raamatullisen fundamentalismin tapaan. (s. 360-365)

Kolmas perinteinen kriteeri on Vanhan ja Uuden testamentin yhtäpitävyys, ja tähän Sesboüé lisää vielä Credon, uskon säännön. Jälleen kerran magisteriumin lausunnot, kuten extra ecclesiam -formula, on luettava osana paljon laajempaa kokonaisuutta, mikä jälleen merkitsee formulan tiettyä relativisointia: se ei ole yksin. (s. 370-371)

Modernista eksegetiikasta Sesboüé mainitsee historiallis-kriittisen metodin, jota voi rajatusti soveltaa meidänkin aiheeseemme. Eräs huomio on, että erehtymättömyyden käsite sidottiin ilmoitukseen ja muuttumattomuuteen vasta Vatikaanin I konsiilissa: termin tulkintahistoria tosin kaipaa yhä täysmittaista teologista selvitystä (s. 374).

Muista menetelmistä Sesboüé mainitsee synkroniset (retorinen, narratiivinen, semioottinen jne.), joista esim. narratiivinen ei pahemmin kelpaa magisteriumin tulkintaan, muut kylläkin. Tulkinnassa on esimerkiksi otettava huomioon Firenzen ”autuas epäjohdonmukaisuus”. (s. 376)

Sesboüé moittii tietynlaista tiedostamatonta magisteriaalista fundamentalismia, joka on vaikuttanut uuden ajan teologiassa. Usein lähtökohdaksi on näet otettu esimerkiksi jokin Trenton konsiilin lausumista, jota on sitten yritetty perustella Raamatulla ja traditiolla. Vatikaani II puolestaan muistutti Raamatun ensisijaisuudesta: opetusvirka ei ole Sanan yläpuolella, vaan palvelee sitä. (s. 378)

Sesboüé muistuttaa käytettyjen termien historiallisesta ulottuvuudesta: termejä ei saa absolutisoida ja käyttää todistetekstiarsenaalina. Menneisyydessä käytettyjen termien tulkinta niiden nykymerkitysten perusteella voi johtaa virheeseen tai harhaoppiin: esim. Khalkedonin käsite ”persoona” ei tarkoittanut samaa kuin nykypersonalismin ”persoona”, eivätkä Trenton ja Vatikaani I:n ”kaanonit” kanna samaa painoarvoa, sillä noina aikoina ”kaanon” ymmärrettiin eri tavoin. (s. 379-380)

Sesboüé soveltaa magisteriumin tulkintaan myös kirjaimellisen ja ”täydemmän” merkityksen tulkinta-avainta. Täydempi tulkinta eli sensus plenior erottelee sanotun tarkoitetusta. Kun myöhemmissä historian vaiheissa kirkko huomaa kuilun sanotun ja tarkoitetun välillä, tulkinta yrittää kuroa sitä umpeen. Täydempi merkitys ei formaalisesti ole ristiriidassa sanotun kanssa, vaikka siinä olisi materiaalinen virhe. (s. 384)

Magisterium koetteilla

Seuraavaksi Sesboüé esittelee auktoritatiiviset dokumentit magisteriumin tulkinnasta nykyaikana: deklaraatio Mysterium Ecclesiae (vastauksena Hans Küngin kirjaan Erehtymätön?) ja kansainvälisen teologikomission (ITC) dokumentti Dogmien tulkinta. Näissä tunnustetaan historiallisten ulottuvuuksien huomioon ottamisen tärkeys ja mahdollinen ”epätäydellinen” formulointi.

Mikä on lopulta Sesboüé’n oma arvio jatkuvuudesta ja/tai ristiriitaisuudesta? Hän seuraa Congaria ja tunnustaa selkeät erot vanhojen ja uusien dokumenttien välillä. Tällöin teologin asenne on seuraava: ”kunnioittaa pätevää periaatetta, joka inspiroi vanhat lausunnot, mutta tunnustaa ja selittää historiallisuus, siis muodon suhteellisuus, jonka periaate omaksui, harjoittaa ehkä periaatteen kehityksen historiaa ja kunnioittaa eri tavalla sitä, mikä periaatteessa yhä säilyttää pätevyytensä”. (s. 401)

Sesboüé tunnustaa lopulta, että ”tiettyä osaa ristiriidasta ei voi poistaa” (s. 402). Hän kysyy: ”Onko tullut aika sille, että jokin virallinen lausunto tunnustaisi jollain muodollisemmalla tavalla joidenkin menneisyyden formulointien epätyydyttävät rajoitukset?”

Johannes Paavali II lähti katumuksen ja kääntymyksen tielle pyytäessään anteeksi vanhoja virheitä, mutta ne pantiin joidenkin ”kirkon lasten” syyksi. Tässä ollaan kuitenkin ”herkemmällä maaperällä”, sillä kyse on kirkolle uskotusta kristillisen totuuden kysymyksestä. (s. 402)

Sesboüé huomauttaa, että ”totuuden dialektiikan” pohdiskelu auttaa ymmärtämään, että totuuden ja virheen välillä on kokonainen kielen kirjo. Totuus ilmenee historiassa, ja se esiintyy lausunnon ja mielikuvituksen välisessä jännitteessä. (s. 402-403)

Näin ollen Sesboüé uskaltaa kysyä: ”Eikö olisi näin herkän kysymyksen selvittämisen ja kaikkien uskon hyödyksi, että virallinen deklaraatio ilmaisisi, ei katumusta, vaan etäisyyden ottamista vanhasta formulasta, ja tunnustaisi sen, kuinka kirkko sen tänään ymmärtää, ja samalla kääntää ja muuttaa? Se olisi kaunis esimerkki aktualisoivasta tulkinnasta. (s. 404)

Vastalause kuuluu: eivätkö Vatikaani II ja Katolisen kirkon katekismuksen selitys riitä? Sesboüé vastaa kielteisesti, koska formula on edelleen Denzingerissä virallisten dokumenttien joukossa, se elää ihmisten mielissä ja aiheuttaa ongelmia. KKK ei käsittele tarpeeksi formulan historiaa eikä auta parantamaan haavoja, joita formula on jättänyt ihmisten tietoisuuteen. (s. 404-405)

Sesboüé on tehnyt hyvää työtä, vaikka monia kysymyksiä jääkin auki. Olen jo aloittanut toisen hänen kirjansa lukemisen, Le magistère à l’épreuve – magisterium koetteilla (jälleen puolankielisenä käännöksenä Władza w Kościele). Siinä käsitellään mm. magisterium-käsitteen historiaa ja vaikeaa kysymystä uskonnonvapaudesta. Palaan varmasti asiaan tulevissa postauksissa.

Explore posts in the same categories: Dogmihistoria, Ekklesiologia, Kirjaesittelyt ja -arviot, Magisteriumin teologia, Raamattu ja traditio, Soteriologia

3 kommenttia : “Sesboüé’n saavutukset”

  1. Alpo Says:

    Kiitokset mainiosta artikkelisarjasta. Minusta tämä Sesboüé’-sarja on suunnilleen yhtä tärkeä kuin artikkelit esimerkiksi sakramenteista, koska ne auttavat ymmärtäämän, miten Katolinen kirkko nykyään yleisesti ottaen toimii.

    Kummastelin kuitenkin seuraavaa:

    ”Tosin kirkko ei julistanut dogmia erehtymättömäksi missään erehtymättömässä, juhlallisessa, dogmaattisessa dokumentissa (s. 355).”

    Onko siis niin, että Katolisessa kirkossa kaikki kaikki paitsi wiralllisesti ja juhlallisesti määritellyt dogmit ovat ns. vapaata riistaa? Kärjistäen, oliko kolminaisuusoppi debatoitavissa ennen ensimmäistä Nikeaa? Jääkö ajatukselle kirjoittamattomasta traditiosta mitään tilaa?

    • Emil Anton Says:

      Kiitos Alpo hyvästä kommentista! Oikeassa olet tämän sarjan tärkeydestä! Lisää on tulossa, tosin vasta ensi vuoden puolella varmaan… :)

      Tuo nostamasi kysymys on todella keskeinen ja vaikea. Vastaus vaatisi pikemminkin väikkärin kuin parin rivin blogikommentin. Periaatteessa ei-määritellytkin opetukset vaativat kuuliaisuutta. Toisaalta määritellytkin voidaan tulkita hyvin uusiksi ja jopa ei-määritellyiksi kuten tämä extra ecclesiam- case osoittaa. Eli ongelma on että ei ole selvää mikä kaikki on oikeasti juhlallisesti määriteltyä.

      Mitä Nikeaan tulee, kolminaisuushan oli ihan faktisesti debatoituna ennen Nikeaa niin kuin sen jälkeenkin (ensinnäkin kolminaisuus tuli vasta Konstantinopolissa, joka ei alun perin ollut edes ekumeeninen), ei mikään kirjoittamaton traditio määritellyt filosofisesti että Kristus on homoousios, sitä paitsi tuo sana oli tuomittu Antiokiassa synodissa v. 268 (tosin eri merkityksessä). Vasta sitten kun reseptio on vuosisatojen myötä vakiinnuttanut Nikean, ei sitä enää voi pahemmin pitää vapaana riistana. Tulis varmaan uskonopin kongregaatiolta noottia. Mutta ei ne kyl siltikään varmaan ekskommunikois, sanois vaan että tämä opetus ei ole (niitten mielestä) katolista uskoa. Vatikaani II:n jälkeen teologit on aika vapaasti saanu pitää lähes kaikkea vapaana riistana, ja välillä sitten saattaa tulla vähän noottia. Esim. Küngin opetusoikeudet kat.kouluissa poistettiin, mutta mies jatkaa yhä katolilaisena ja teologina, vaikka nousi julkisesti paavin erehtymättömyyttä vastaan:

      ”In 1979 I then had personal experience of the Inquisition under another pope. My permission to teach was withdrawn by the church, but nevertheless I retained my chair and my institute (which was separated from the Catholic faculty). For two further decades I remained unswervingly faithful to my church in critical loyalty, and to the present day I have remained professor of ecumenical theology and a Catholic priest in good standing. I affirm the papacy for the Catholic Church, but at the same time indefatigably call for a radical reform of it in accordance with the criterion of the gospel.”

      http://en.wikipedia.org/wiki/Hans_K%C3%BCng#cite_ref-11

      • Aarno Sainio Says:

        Olipa antoisaa luettavaa. Tuli mieleen Helsingin Sanomien edesmennyt pilapiirtäjä Roomalaiskatolinen Kari Suomalainen, jonka eräs piirros liittyi aikanaan niin sanottuihin ikuisiin hautainhoitosopimuksiin. Ev.lut.kirkko irtisanoutui ikuisista sopimuksista taloudellisista syistä.. Eräs Karin mainioista piirroshahmoista, taiai olla Römpän ukko, kommentoi kirkon ratkaisia kyselemällä, ”miten mahtaa olla kirkon muiden ikuisuutenasioiden laita”? Magisteriumin ongelma historiallisessa katsannossa on ollut ja on ehkåpä vieläkin hirttäytyminen magisteriaaliseen fundamentalismiin jja luterilaisella taholla raamatuliseen fundamentalismiin. Nykyteolginen tutkimus yrittää ottaa irtiottoa – uskottavuuden tähden – eräistä menneisyyden kaivon saostumista. Historian opetus on mielestäni, että teologinen tutkimus ja tutkijat kaipaisivat hiukan aopfaattista asenneta. Kiitos blogista, joka on vaatinut kimuranttiin asiaan uppoutumista.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: