Extra ecclesiam… ?

Olen lukemassa Bernard Sesboüé’n, ranskalaisen jesuiittateologin kirjaa Hors de l’Église pas de salut puolankielisenä käännöksenä. Kyseessä on todennäköisesti kattavin ja paras tutkimus aiheesta, vielä paljon laadukkaampi kuin jesuiitta Francis Sullivanin Salvation Outside the Church?, joka vaikutti myös tämän blogin Extra ecclesiam -traktaatin sisältöön.

Tässä artikkelissa käyn läpi Sesboüé’n kirjan ensimmäisen puoliskon ajatuksia, joita Sullivan ja aiempi artikkelini eivät ole selkeästi tuoneet esiin. Tulevaisuudessa toivon kirjoittavani toisen osan kirjan toisesta puoliskosta, jossa käsitellään kirkon uusimpia dokumentteja ja opetusviran dokumenttien tulkitsemisperiaatteita.

Raamattu ja formulan kehitys

Ranskalaisteologi aloittaa Raamattu-katsauksella ja helposti unohtuvalla mutta tärkeällä itsestäänselvyydellä, että formula ”Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta” ei ole peräisin Raamatusta. Se ei sisälly Jumalan inspiroimiin teksteihin. Uudessa testamentissa on toki useita Kristuksen universaalin välittäjän ja pelastajan tehtävää korostavia kohtia sekä tiettyjä pelastuksen vaatimuksia, ja näihin palataan kirjan loppupuolella.

Vanhassa testamentissa Jumalan pelastussuunnitelma ei ole tiukan eksklusivistinen, se ei rajoitu vain valittuun kansaan vaan sulkee sisäänsä useita Israelin kanssa tehdyn liiton ulkopuolisia henkilöitä. Hyviä ja usein jopa Uuden testamentinkin mukaan pelastuneita pakanoita olivat mm. Abel, Eenok, Job, Melkisedek, Lot, Jetro, Rahab, Ruut ja koko Ninive.

Uudessakaan testamentissa valittuun kansaan kuuluminen ei ole pelastuksen ehto. Jeesus ylistää sadanpäämiehen ja samarialaisen uskoa ja julistaa katuvan syntisen publikaanin vanhurskaaksi. Se, joka ei ole Jeesuksen porukkaa vastaan, on sen puolella. Kornelius osoittautui Jumalalle otolliseksi jo ennen uskoaan Kristukseen, ja samoin Jumalan sanotaan kohtelevan kaikkien kansojen ihmisiä.

Sesboüé huomauttaa, että alusta asti kristinuskossa kulkevat käsi kädessä kaksi vastakkaista ääripäätä: toisaalta evankeliumin tietynlainen eksklusiivisuus ja pelastukselle asetetut ehdot, toisaalta taas Jumalan laupeus niitäkin kohtaan, joita sanoma ei ole tavoittanut. Nyt alkaa dogmihistoriallinen seuranta, jossa edellinen näkökulma tulee ensin yhä dominoivammaksi. Kun kuminauha on kiristetty tiukimmilleen, alkaa taas löysäämisen vaihe; kun mäenhuippu on saavutettu, alkaa taas alamäki.

Kirkkoisät ja keskiaika

Varhaisimmat apostoliset isät ja kirkkoisät eivät opettaneet Extra ecclesiam -formulaa. He eivät kieltäneet sitä eivätä opettaneet sen sisältöä, asia ei tule heidän kirjoituksissaan esille. Irenaeus näyttää olevan ensimmäinen, jonka voisi argumentoida opettavan extra ecclesiam -oppia ilman itse formulointia. Sesboüé ei tosin suostu tekemään tätä johtopäätöstä, sillä Irenaeus ei ota eksplisiittisesti kantaa niihin, jotka eivät koskaan saa tilaisuutta kuulla evankeliumia.

Formulaa käyttävät 200-luvulla ensimmäisen kerran Origenes ja Kyprianus. Heillä se on suunnattu niitä vastaan, jotka lähtivät kirkosta ja rikkoivat sen ykseyden skismoilla. Hekään eivät ota kantaa niihin, jotka eivät koskaan saa kuulla evankeliumia. Myöhemmät isät kuten Lactantius ja Hieronymus käyttävät oppia niin ikään harhaoppisia vastaan.

Formula saa laajemman kohderyhmän, kun kristinuskosta tulee valtionuskonto. Juutalaiset ja pakanat eivät voineet olla tietämättä kirkosta. Augustinuksella formula laajenee sulkemaan pelastuksesta myös ne pakanat, jotka eivät koskaan saaneet tietää evankeliumista: heidät tuomitaan Augustinuksen rankan perisyntiopin pohjalta. Siinä missä Augustinus oli valmis pohdiskelemaan harvoja poikkeustapauksia, hänen oppilaansa Fulgentius Ruspelainen ei niitäkään enää sallinut: kaikki ei-katolilaiset päätyisivät helvettiin.

Formula ”extra ecclesiam” vahvistui siis traditiossa sukupolvelta toiselle. Siitä tuli pikku hiljaa osa kirkon uskon ydinkohtia, ja 400-600-luvuilla se otettiin jo mukaan uskontunnustuksiin. Näin siitä tuli virallista opetusta. 1200-1400-luvuilla paavit ja ekumeeniset konsiilit vahvistivat formulan juhlallisesti kolme kertaa, kuuluisin (tai pahamaineisin) näistä on Firenzen konsiilin teksti, joka tuomitsee helvettiin kaikki ei-katolilaiset, jopa ei-katoliset marttyyrit.

Tulkintaa ja relativisointia

Sesboüé esittää muutaman mielenkiintoisen huomion Firenzen tekstistä. Saman konsiilin aiempi teksti Laetentur Caeli idän ja lännen kirkkojen yhdistymisestä kuvaa yhtä kirkkoa, joka on ollut jakautunut, jolla on ollut lapsia molemmilla puolilla. Sesboüé’n mukaan yhdistymisellä on diakroninen arvo, aiemmin eläneet erossa olleet veljet saattoivat siis pelastua. Sanalla ”skismaatikko” on eri painoarvo teoriassa ja yksittäisiin ihmisiin sovellettuna.

Sesboüé käsittelee myös Firenzen tekstin erehtymättömyyttä. Hänen mukaansa Firenzeä ei voi lukea myöhemmän Vatikaani I:n valossa vaan senaikaisen kanonisen tilanteen ja konsiilin intention valossa. Muun muassa Joseph Gillin tutkimukseen viitaten Sesboüé päätyy näkemykseen, jonka mukaan Laetentur Caeli on Firenzen ainoa erehtymätön dokumentti, Extra ecclesiam-formulan sisältävä Cantate Domino taas on konsiilin akti, muttei muuttumaton uskonmääritelmä.

Ehkä tärkein jesuiittateologin hermeneuttinen argumentti on kuitenkin se, että Firenzeä ei voi lukea sellaisenaan, vaan se on pakko lukea myöhäisemmän historian, ennen kaikkea uuden maailman löydön ja sitä seuranneen kirkon tulkintaperinteen valossa. Ratzingeriin vedoten Sesboüé sanoo määritelmän pysyvän teologisen arvon löytyvän, kun maailmankuvaperspektiivi otetaan huomioon: se siis ”ei tarkoita sitä, mitä se materiaalisesti toteaa”.

Teologisen tulkintatradition kehitys

Firenzeä seuranneina vuosisatoina teologit joutuivat pohtimaan vuosisatoja evankeliumin ulottumattomissa eläneiden intiaanien pelastusmahdollisuuksia. Akvinolaiselle uskolliset ehdotukset enkelin lähettämisestä luonnollisen lain pitäville hyville pakanoille eivät olleet realistisia. Jo ennen Trentoa teologit alkoivat spekuloida implisiittisen uskon ja kirkkoon kuulumisen mahdollisuutta.

Trenton konsiili ei toista Firenzeä eikä formulaamme, mutta opettaa kasteen tai sen tahtomisen olevan välttämätöntä vanhurskauttamiseen ”evankeliumin julistamisen jälkeen” (post evangelium promulgatum). Tämä teksti tulkittiin kuitenkin kahdella lailla Trenton jälkeen: yleistäen dominikaani Cano tulkitsi julistamisen helluntaiksi, fransiskaani Vega taas hetkeksi, jolloin konkreettiselle henkilölle julistettiin evankeliumi.

Jesuiitta Roberto Bellarmino puolestaan kehitti opin kirkon sielusta, johon saattoi kuulua tahdon perusteella kuulumatta kasteen kautta kirkon ruumiiseen. Hän relativisoi Nooan arkin vertauskuvan, jota oli käytetty tiukan extra ecclesiam-tulkinnan tukena vuosisatoja: ”Nämä vertaukset eivät pidä paikkaansa kaikissa kohdissa.” Toinen jesuiittateologi Suarez selitti extra ecclesiam-formulan merkitystä sanomalla, että kirkkoon on kuuluttava joko reaalisesti tai toivon/tahdon kautta.

Kardinaali Johannes Lugo (1583-1660) puolestaan esitti, että jopa harhaoppinen tai muslimi voisi pelastua vilpittömän Jumala-uskonsa perusteella. Heitä ei voisi pitää kirkon ulkopuolisina, sillä heillä on kirkon kanssa yhteinen yliluonnollisen uskon hyve – Jumalan silmissä he siis ovat kristittyjä. Tämä kuulostaa jo kovasti Rahnerin ”anonyymit kristityt” -teesiltä.

Lopuksi

Loppupäätelmänä voitaisiin sanoa, että kirkon oppien tarkastelussa on otettava huomioon oppien historiallinen kehitys. Olisi vaarallista absolutisoida keskiajan dokumentit, kun ne edustavat tulkinnallisen mäen huippua, jonka molemmilla puolilla, sekä uskon alkujuurilla että kirkon nykyopetuksessa, painotus on toisenlainen. Juuri tähän virheeseen sortuvat sedevakantistit ja muut traditionalistit.

Toisessa osassa käsittelen valistuksen formulalle esittämää kritiikkiä, kirkon vastausta sekä lopulta Vatikaanin II konsiilin esittämää tulkintaa. Seuraan myös, kuinka ranskalainen jesuiittateologimme neuvoo meitä tulkitsemaan opetusviran dokumentteja. Jos raamatuntulkinta on oma vaikea alansa, niin aivan oman maailman ja ongelmakentän muodostaa magisteriumin hermeneutiikka. Tästä siis lisää toivottavasti lähitulevaisuudessa.

Explore posts in the same categories: Dogmihistoria, Ekklesiologia, Kirjaesittelyt ja -arviot, Magisteriumin teologia, Soteriologia

8 kommenttia : “Extra ecclesiam… ?”

  1. Aarno Sainio Says:

    Kiitos erinomaisen mielenkiintoisista artikkeleista. Extra ecclesiam-formula on nykytilanteessa mielenkiintoinen ajatellen erityisesti nykykulttuurissa leviävää sekularisoitumista ja individualisoitumista. Uskonnoille leimallinen yhteisöllisyys on heikentynyt, lapsia jätetään lisääntyväti kastamatta, Uskontokasvatus jätetään yksilön omaan harkintaan. Kirkkojen skismaattiset yhteisöt näyttävät kinastelevan siitä, kenelle exta ecclesiam-formula oikein kuuluu. Kenen porukassa pelastumme? Jotenkin vaikuttaa siltä, että kirkkojen piirissä olisi tarvetta laskea
    rimaa ihan muuttmassa olevan tilanteen johdosta. Extra ecclesiam-formula aiheuttaa eksklusiivisuudellaan näppylöitä nykykulttuurissa, joka kaiketi kokee sen astumisena omille varpailleen. Odotan kiinnostuksella selostustanne kirjan jälkiosasta. Kiitos.

  2. Nathension Says:

    erikoiseen suuntaan tämä blogi menossa. kyse on kohta protestanttis-buddhalaisesta apologetiikasta. suosittelen tutustua esimerkiksi allaolevaan linkkiin tästä ranskalaisesta ”katolisesta” teologista: http://www.traditioninaction.org/ProgressivistDoc/A_109_SesboueDogma.html
    eiköhän se nyt ole selvää että jos joku on a. jesuiitta, b. ranskalainen c. 1900-luvun teologi, joutaa se suoraan indexiin.

  3. Mika Bergman Says:

    ”Formulaa käyttävät 200-luvulla ensimmäisen kerran Origenes ja Kyprianus. Heillä se on suunnattu niitä vastaan, jotka lähtivät kirkosta ja rikkoivat sen ykseyden skismoilla. Hekään eivät ota kantaa niihin, jotka eivät koskaan saa kuulla evankeliumia. Myöhemmät isät kuten Lactantius ja Hieronymus käyttävät oppia niin ikään harhaoppisia vastaan.”

    Emil, käsitteleekö Sesboué ollenkaan sitä, että Cyprianus piti vain katolisen kirkon sakramentteja pätevinä? Onko siis ongelma lopulta skismaattisuudessa, vaan siinä, että skismaatikot vetäytyivät pois oikeiden sakramenttien käytön piiristä?

    • Emil Anton Says:

      Moi Mika! Hyvä kysymys ja huomio. Kyllä, Sesboué käsittelee asiaa mutta päättelee toiseen suuntaan: ”Cyprianuksen vakaumus liittyy vakaumukseen, joka johtaa hänet kieltämään harhaoppisten ja skismaatikkojen antamalta kasteelta kaiken arvon. Kiinnittäkäämme huomiota näiden kahden näkemyksen yhtäpitävyyteen. Tätä rigorismia ei hyväksytty läntisessä kirkossa; Firmilianus Kesarealaisen näkemyksen kautta se on kuitenkin yhä lähtökohtana idässä.” Itse asiassa kuulinkin juuri jostain, että Suomessakaan ortodoksit eivät periaatteessa tunnusta edes luterilaista kastetta, mutta jostain ”ekonomisista syistä” he eivät kasta käännynnäisiä uudestaan. Jännää. Anyway, musta vaikuttaa siltä että Sesboue on oikeassa, Cyprianusta kiinnostaa ekana kirkon ykseys, siitä johdetaan sitten loogisesti kasteen pätemättömyys muualla. Länsi hyväksyi jo 200-luvulla harhaoppisten kasteen pätevyyden mutta keksi erottelun pätevyyden ja tehokkuuden välille, joka kyseenalaistettiin Vatikaani II:ssa aivan oikein, sillä moista erottelua eivät opettaneet Jeesus eivätkä apostolit vaan se on pikemminkin Kristuksen asettaman sakramentin halveksuntaa. Näin ollen on aivan oikein myös laajennettu kirkko-oppia käsittämään myös niitä, jotka ennen leimattiin ”harhaoppisiksi ja skismaatikoiksi”. Nyt heidän katsotaan kuuluvan ”kirkollisiin yhteisöihin” tai jopa ”todellisiin paikalliskirkkoihin”, joissa Henki toimii pelastavasti kasteen kautta.

  4. Alpo Says:

    ”Itse asiassa kuulinkin juuri jostain, että Suomessakaan ortodoksit eivät periaatteessa tunnusta edes luterilaista kastetta, mutta jostain “ekonomisista syistä” he eivät kasta käännynnäisiä uudestaan.”

    Koko Ortodoksisen maailman mittakaavassa ei tosiaan ole mikään itsestäänselvyys, että tunnustettaisiin yhtään minkään ei-ortodoksisen kirkkokunnan mitään sakramenttia armoa välittäväksi. Esimerkiksi Serbian kirkko, osa nyttemmin Moskovan patriarkaattiin kuuluvaa Venäjän pakolaiskirkkoa ja Ekumeeniseen patriarkaattiiin kuuluva Athos kastavat ihan järjestäen kaikki käännynnäiset riippumatta taustasta. Suomen oloissa lienee kuitenkin tavallisempaa, että luterilaiset kasteet (suokonautiolaisia kasteita lukuunoattamatta) tunnustetaan ihan muitta mutkitta ilman ekonomioita ja muita kommervenkkejä. Jyrkempi linja ei kuitenkaan liene Suomessakaan täysin tuntematon, sillä edesmennyt Nikean metropoliitta Johannes (requiem aeternam…) kirjoittaa väikkärissään juuri lainauksen mukaisesti, että toisuskoisten sakramentit hyväksytään ainoastaan ekonomian nojalla eli siis ne eivät itsessään ilman Ortodoksiseen kirkkoon liittämistä välitä armoa.

    Olennaista on, että kenenkään mielestä ei ole varsinaisesti olennaista, miten käännynnäiset Kirkkoon liitetään, koska käännynnäiset saavat joka tapauksessa mahdollisesti puuttuvan Jumalan armon Kirkkoon liitettäessä – oli liittämismetodi mikä tahansa.

  5. Oskari Says:

    Hieno kirjoitus, hyvä Eemeli! Teologinen ajattelusi kehittyy ja kypsyy.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: