Avainten valta ja kirkon uudistus

Sain vihdoin pikaluettua Liisa Mirjam Helimäen kirjan Avainten valta – Roomalaiskatolinen kirkko ja uuden vuosituhannen haasteet (Helsinki 2005). Suomessa ilmestyy vähän katoliseen kirkkoon liittyvää kirjallisuutta, joten tämä omajulkaisukin on kommentoimisen arvoinen.

Kirjan kirjoittaja kertoo alussa tarinansa, kuinka hän opiskeli teologiaa, erosi luterilaisesta kirkosta, päätyi uskonnonopettajaksi ja lopulta kiinnostui katolisuudesta ja liittyi katoliseen kirkkoon.

Inspiraationa toimi Teilhard de Chardin, liberaali jesuiittapappi, jonka useat näkemykset kirkon opetusvirka on tuominnut (mm. ensyklikassa Humani Generis). Ei siis yllätys, että kirja sisältää joitain melko liberaaleja näkemyksiä.

Argumentteja?

Helimäki peräänkuuluttaa uudistusta kirkon opissa ehkäisystä, abortista, pappisselibaatista ja uudelleennaineista. Kirkko ei saisi ”jumittua” vanhoihin, ”luutuneisiin asenteisiin ja oppeihin” (s. 28).

Helimäen argumentit ovat lähestulkoon olemattomia. Hän viittaa Aids-tilanteeseen Afrikassa, jonka syynä on ”asiantuntija-arvioiden mukaan katolisen kirkon kondomikielto” (s. 46). Väestönkasvun maissa kirkko ”toimii syyllistäen ja pelotellen ja on kehityksen jarru” (s. 74).

Helimäki tuntuu toistavan vain länsimaisen median mielipiteitä siteeraamatta mitään ensikäden lähteitä. Todellisuudessa kirkko toimii Aids-tilanteen parantamiseksi enemmän kuin kukaan muu.

Helimäki sanoo kirkon kieltävän abortin ja ehkäisyn, koska niissä puututaan Jumalan luomistyöhön. Sitten hän kysyy, miksei samaa argumenttia sovelleta kauneusleikkauksiin, ”vaikka niissä mestaroidaan samalla tavalla Jumalan luomistyötä” (s. 70).

Helimäelle on osoitettava selvä ero, jos hän ei sitä itse näe: abortissa murhataan Jumalan luoma ihminen, kauneusleikkauksessa parannetaan vääristynyttä Jumalan luomusta. Ehkäisyssä pyritään estämään Jumalan luomistyö, operaatiossa kohentamaan sitä. Aivan eri asioita.

Ei sillä, että kaikki kauneusleikkaukset olisivat moraalisesti hyviä. Pelkästä turhamaisuudesta tehdyt leikkaukset voivat olla myös Jumalan tahdon vastaisia.

Raamatun Jumala ja apostolinen henki

Helimäen kovin väite on kuitenkin se, että raiskauksesta seuraava hedelmöittyminen ei ole Jumalan tahto, ”ainakaan sen, johon minä uskon ja jonka olen teologina Raamatusta löytänyt” (s. 70).

Tämä ja muut kommentit kirjassa saavat minut todella ihmettelemään, minkä teologin koulutuksen Helimäki on saanut ja mitä hän on uskonnonopettajana lukenut.

Raamatun Jumala saa aikaan kaiken tahtonsa mukaan ja kutsuu kohdusta asti palvelukseensa vaikka orjanaisen kanssa saadun lapsen. Helimäen kirjassa ei ole lainkaan raamattusitaatteja eikä apostolista henkeä – pyrkimystä rakentaa uskoa oikeiden lähteiden varaan.

Esimerkiksi neitseestäsyntymisestä Helimäki puhuu myyttinä (s. 95-96). Anteeksi vain, mutta neitseestäsyntyminen on apostolinen uskonkappale, ei mikään myytti. Jos kirkkoa on uudistettava, sitä on uudistettava apostolisen uskon perustalla.

Kirkon oppi ja Helimäen teologia

Kirkon oikea uudistus on myös sitä, että sen jäsenet tuntisivat kirkon opin ja teologian mahdollisimman hyvin. Helimäki sen sijaan tuntuu olevan siitä kovin ulalla teologisesta koulutuksesta ja uskonnonopettajuudestaan huolimatta.

Esimerkiksi paavin erehtymättömyydestä ja ex cathedra -julistuksista Helimäki kirjoittaa aivan omiaan: ”Uusia oppeja koskevia lausuntoja ex cathedra tulee sitten, kun uudistuksen taakse on asettunut kardinaalien enemmistö.” (s. 27)

Toteamukseen mahtuu uskomattoman monta virhettä. Niistä pahin on erehtymättömien julistusten sekoittaminen kardinaalien enemmistöön. Vatikaani I määritteli paavin erehtymättömyyden nimenomaan riippumattomaksi muun kirkon suostumuksesta. Toiseksi kyse ei ole mistään ”uudistuksista” vaan dogmien määrittelystä.

Mitä paavin tavalliseen opetusvirkaan tulee, Helimäki ei edes tunnu tuntevan tavallista asianmukaista terminologiaa. Kirkolta ja paavilta ei tule ”kirjelmiä” eikä ”ohjekirjeitä” vaan virallisia dokumentteja kuten ensyklikoita eli kiertokirjeitä. Teologisesti hyvin epävakuuttavaa.

Loppusana

Kirjassa pohditaan myös joitain mielenkiintoisia teemoja kuten raha ja kasvatus, ja tarvitaankin keskustelua siitä, miten kirkon on kohdattava modernin maailman haasteet. Kirja ei ole täysin epäonnistunut, mutta sen lähtökohdat, argumentaatio ja lopputulokset jättävät paljon toivomisen varaa.

Kirkon on mietittävä, mistä modernin maailman haasteet ovat peräisin, mitä se on itse ottanut opiksi modernismilta ja miksi, mitkä ongelmat se on itse aiheuttanut, missä asioissa sen pitää vastustaa modernismia, mitkä asiat voivat muuttua ja mitkä eivät ja millä perusteella, mitä modernismi on oppinut kirkolta, mitä sen vielä pitäisi oppia, jne.

Tämän kaiken pohtimiseen tarvitaan syvä kirkkohistorian tuntemus, Raamatun ja kirkkoisien tuntemus, keskiajan teologian ja filosofian tuntemus, valistusajan ajattelijoiden tuntemus, modernin ja postmodernin ajattelun tuntemus, sekä kristillisen että sekulaarin. Tarvitaan syvää rukouselämää ja hedelmällistä dialogia.

Näillä eväillä voidaan rakentaa kokonaiskuvaa, asettaa palaset kohdalleen ja nähdä koko kuva. Tämän jälkeen voidaan ehdottaa ja panna täytäntöön oikeasti hyödyllisiä uudistuksia kirkossa ja yhteiskunnassa.

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Liberaaliteologia

3 kommenttia : “Avainten valta ja kirkon uudistus”

  1. Jukka Pihlajaniemi Says:

    Sen verran vain kommentoin, että sananahan ”myytti” tarkoittaa peruskertomusta, joka on sen omaavalle ryhmälle keskeinen identiteetin luoja ja erittäin totena pidetty. Se ei siis ota kantaa varsinaisesti siihen, onko se eksaktisti totta. Vääristyneesti mediassa jatkuvasti käytetään sitä sanaa ikään kuin huuhaatarinan synonyymina. Periaatteessa Helimäki käyttää sitä oikein, muttei itsekään taida välttämättä tajuta sitä.

    Meidän uskontotieteen luennoitsija kertoi luennolla pari vuotta sitten, että hän on vain yhden kerran kuullut, kun mediassa ollaan käytetty myytti-sanaa oikein ja silloinkaan sen käyttäjä ei sitä tajunnut.

    • Emil Anton Says:

      Loistava huomio, Jukka! Itse asiassa ajattelin aivan samaa kirjoittaessani tätä. Siis muistin määritelmän uskontotieteestä, mietin että lausetta voisi jopa tulkita oikein, mutta päädyin olettamaan tiedostamattoman väärinkäytön, tai ainakin vastuuttoman oikeinkäytön, sillä oikean merkityksen tiedostavan pitäisi myös tiedostaa yleinen tiedostamattomuus ja selittää termin oikea merkitys, varsinkin kun kyseessä on asia, jota yleisesti suomalaisessa teologisessa maailmassa pidetään väärin ymmärrettynä myyttinä.

  2. Oskari Says:

    Hei Emil – kiitos taas hyvästä vaikkakin kriittisesti analyysistä!

    On todella valitettavaa nähdä ja kuulla tällaisista ”katolisista” opettajista ja ”teologeista”, jotka eivät opeta katolista oppia vaan jotain ihan muuta, eivätkä nähtävästi ole teologeja kuin nimeksi.

    Joku pyhimys taisi todeta ironisesti 1970-luvun hurjimpina vuosina, että kirkossa on valloillaan leegio ”teologeja”, jotka eivät osaisi lausua ulkoa edes apostolista uskontunnustusta (saati sitten, että allekirjoittaisivat sen sisällön!).


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: