Paastonajan katumus ja ekumeeninen kääntymys

Paastonaika alkoi taas tuhkakeskiviikon liturgialla, jossa saimme jälleen kuulla kirkon kehotuksen katumukseen ja kääntymykseen. Itse asiassa kirkko toisti vain Jeesuksen (Mark. 1:15) sanat: ”Kääntykää ja uskokaa evankeliumi.” Tämänpäiväisessä postauksessa haluaisin keskittyä evankeliumiin palaamisen ekumeenisiin implikaatioihin.

Ekumeeninen kääntymys

Katolilaisen on kohdattava se tosiasia, että katolinen kirkko teki noin puoli vuosisataa sitten täyskäännöksen suhteessaan ekumeniaan. Ainakin minua itseäni se kehottaa kääntymykseen. Riittää, kun vertaa esim. Trenton tai Vatikaanin I konsiilin dekreettejä Vatikaanin II konsiilin dekreetteihin (erit. Unitatis redintegratio) tai paavi Pius XI:n ensyklikaa Mortalium animos ja Johannes Paavali II:n ensyklikaa Ut unum sint.

Täyskäännös on totaalinen eikä se rajoitu käytäntöön vaan pitää sisällään myös dogmatiikan. Trenton konsiilin mukaan kukaan ei voi tulla vanhurskaaksi uskomatta Trenton vanhurskauttamisoppiin. Vatikaani I julistaa anateeman kaikille, jotka eivät hyväksy määritelmää paavin erehtymättömyydestä. Pius XI:n mukaan jokainen Kristuksen oma uskoo samalla uskolla Marian tahrattomuuden ja paavin erehtymättömyyden kuin Kolminaisuuden ja Inkarnaationkin. Hän tuomitsee ajatuksen dogmaattisen totuuden suhteellisuudesta aikaan.

Vatikaani II:n Unitatis redintegratio (UR) tekee sen, mihin Jeesus ja tuhkakeskiviikko kehottavat: kääntykää ja uskokaa evankeliumi. UR:n mukaan kaikki kristityt yhdessä toivovat, että ”maailma kääntyisi evankeliumiin ja siten pelastuisi Jumalan kunniaksi”. UR ei vaadi katolisten dogmien horjumatonta uskomista vaan vapauttaa nykyään elävät, ei-katolisiin yhteisöihin syntyneet kristityt hajaannuksen syyllisyydestä:

”Kuitenkin nämä kristityt, tultuaan vanhurskautetuiksi uskosta kasteessa, tulevat liitetyiksi Kristuksen ruumiiseen. Siksi heillä on täysi oikeus kantaa kristityn kunnianimeä, ja syystä katolisen Kirkon lapset tunnustavat heidät veljiksi Herrassa.”

Siinä missä yhdenkin dogmin kieltäminen tai paavin alaisuuteen kuulumattomuus ennen Vatikaanin II konsiilia merkitsi armon elämän ja Pyhän Hengen menettämistä tai puutetta, Vatikaani II tunnustaa: ”Sitä paitsi monia ja vieläpä tärkeitä niistä aineksista ja tekijöistä, jotka yhdessä antavat Kirkolle kasvun ja elämän, saattaa esiintyä myös katolisen Kirkon näkyvien rajojen ulkopuolella, nimittäin kirjoitettu Jumalan sana, armon elämä, usko, toivo ja rakkaus sekä muita Pyhän Hengen sisäisiä lahjoja ja näkyviä aineksia.”

UR menee vielä pidemmälle: pyhät toimitukset ei-katolisissa yhteisöissä ”pystyvät epäilemättä todella synnyttämään armon elämää… ja niitä on pidettävä välineinä, jotka avaavat pääsyn pelastuksen yhteyteen”. Jopa itse ei-katoliset yhteisöt ”eivät suinkaan ole vailla painoa ja merkitystä pelastuksen salaisuudessa”, sillä ”Henki ei näet ole kieltäytynyt käyttämästä niitä pelastuksen välineinä”.

Apologia ekumenian puolesta

Itse otan tämän paastonajan kehotuksen kääntymykseen vakavasti. Nimittäin tähän asti olen pitkälti ajatellut prekonsiliaarisesti ja antiekumeenisesti, Pius XI:n tavoin siteerannut raamatunkohtia, jotka tuomitsevat väärin opettavat ja uskovat ja samaistanut sitten apostolisen opin myöhäisiin katolisiin dogmiin ja apostolisen ajan harhaoppiset esim. protestantteihin.

Kirkko tajusi jo 1960-luvulla sen, minkä olen itse vasta alkanut tajuta hiljattain. ”Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä.” (2. Kor. 4:5) Paavalia ei kiinnostanut, kuka evankeliumia julistaa ja mistä motiiveista, kunhan julistaa, sillä evankeliumi Kristuksesta pelastaa (Fil. 1:15-18, Room. 1:2,16, 1. Kor. 15:2).

Jokin aika sitten messussa luettu lukukappale sai minut ymmärtämään, kuinka ekumeeninen itse Jeesus on: Opettaja, me näimme erään miehen ajavan pahoja henkiä ulos sinun nimessäsi. Me yritimme estää häntä, koska hän ei kuulu meihin.” Mutta Jeesus vastasi: ”Älkää estäkö häntä. Eihän yksikään, joka tekee voimateon minun nimessäni, voi heti perään puhua minusta pahaa. Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme. (Mark. 9:38-40)

Opetuslapsille, samoin kuin prekonsiliaariselle katolisuudelle, tärkeää ja jopa välttämätöntä on se, että kristitty ”kuuluu meihin”. Jeesus asettuu tätä mentaliteettia vastaan ja sanoo, että hänen nimessään toimivat ovat puolellamme, vaikka eivät kuuluisikaan meihin. Kuinka kauniisti kirkko sisäistikään tämän sanoman Vatikaanin II konsiilissa. ”Missä kaksi tai kolme on kokoontunut minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellänsä.” (Matt. 18:20) Tähän ei tarvita dogmatiikkaa.

Jatkopohdintaa

Väärinkäsitysten välttämiseksi on ensin todettava, ettei yllä sanottu merkitse kaiken dogmaattisen totuuden relativisointia. On edelleen olemassa sellaista kuin harhaoppi (kuten Katekismus edelleen toteaa, ilmoitetun totuuden kieltäminen), vaikka onkin jo vaikeampaa tarkkaan kategorisoida joku harhaoppiseksi (mikä on varmastikin ihan hyvä, sillä Jumalalle tuomion on kuuluttava). Monet erityisen katoliset opit ovat yhä tärkeitä, ja niistä on syytä pitää kiinni, vaikkei ehkä enää niin herkästi anateemojen uhalla.

Toinen vaikea kysymys on kirkon suhde omaan erehtymättömyyteensä. Toisaalta Katekismus opettaa yhä ekumeenisten konsiilien ja paavien doktrinaalista erehtymättömyyttä, toisaalta käytännössä opetetaan myös päinvastaista kuin prekonsiliaarinen erehtymättömäksi oletettu kirkko-oppi ja dogmatiikka vaatisi. Tämän ratkomiseen tarvitaan ehkä Vatikaanin III kirkolliskokous.

Paavi Benedictus XVI uudessa kirjassaan Maailman valo pitää hyvänä sen pohtimista, mikä kristinuskossa on olennaista. Hän pitää mahdollisena sitä, että aikoinaan luovuttamattomina pidetyt asiat olisivat sittenkin toissijaisia ja aikasidonnaisia. Sillä välin, kun vielä pohdimme, paavi kehottaa palaamaan evankeliumiin.

Tässä on nykyisen paavimme suuruus: hän ei julista muuta kuin apostolit, hän palauttaa meidät 30-luvulle Paavalin julistamaan evankeliumiin Kristuksesta ja hänen välittämäänsä traditioon eukaristiasta, jossa Kristuksen uhri on läsnä ja saamme ikään kuin syödä evankeliumin. Paavi on siis loistavana esimerkkinä Jeesuksen, Paavalin, kirkon paastoliturgian ja Vatikaani II:n hengestä: kääntykää, palatkaa evankeliumiin.

Explore posts in the same categories: Ajankohtaista, Ekklesiologia, Ekumenia

Avainsanat: , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

13 kommenttia : “Paastonajan katumus ja ekumeeninen kääntymys”

  1. Snafu Says:

    Olen tavannut joskus sanoa, että te roomalaiset löysitte Vatikaani II:ssa sen, mikä on kirjattu Tunnustuskirjoihin jo 1500-luvulla: se, että Kristuksen kirkon tosi jäsenyys ei rajoitu oikein tunnustavan kirkon sisälle, vaan Kristuksen kirkon jäseniä sisältäviä heterodoksisia kirkkoja voidaan jopa nimetä (roomalaiskatoliset esimerkkinä). Luterilaiset ovat kaikkein poleemisimpinakin aikoina pitäneet roomalaiskatolisia saman Kristuksen kirkon jäseninä. Noin lähtökohtaisesti.

    (jätin tarkoituksellisesti huomiotta toteamukset reformaation ajan paaveista)

    Ja tämä kaikkihan on meitä vallan yhdistävä ja iloinen asia!

  2. Michelange Says:

    Onkohan prekonsiliaarinen ekumenia-asenne aivan noin mustavalkoinen? Viralliset kannanotot epäilemättä ovat tulkinneet vanhan Extra ecclesiam nulla salus -periaatteen hyvin jyrkästi. Mutta epävirallisesti on kyllä oltu joustavampia ja ymmärretty, etteivät näkyvän ja näkymättömän kirkon rajat käy aivan yksi yhteen. En nyt muista missä tekstissä (ehkä Mystici Corporis?) itse Pius XII esitti varovaisin sanankääntein jotenkin niin, että ”jos joku ilman omaa syytään jää osattomaksi katolisesta opetuksesta” ei hän silti automaattisesti joudu kadotukseen tms.
    Minusta tämä onkin järkevä ja tasapainoinen kanta ekumeniaan. Sen sijaan nämä Assisin kohtaamiset hipovat skandaalia. En ymmärrä, miksi Benedictus on taipunut järjestämään näitä kokouksia; Assisihan oli JPII:n pontifikaatin aikana yksi niistä harvoista asioista, joista silloinen kardinaali Ratzinger oli julkisesti eri mieltä silloisen paavin kanssa…

    • Emil Anton Says:

      Oikeassa olet, prekonsiliaarisia pyhimyksiä on jotka epävirallisesti uskoivat ei-katolilaisten voivan pelastua, näin. esim. Padre Pio ja Charles de Foucauld heidän elämäkertojensa perusteella. Ongelma on juuri liian tiukasti opetusviran erehtymättömyyttä sensus fideliumin kustannuksella painottavassa katolisuudessa… Olen viime aikoina ajatellut, että pahin virhe katolisessa katekeesissa on opettaa kritiikitöntä alistumista opetusviralle, sillä siten kasvatetaan opetusvirkafanaatikkoja, jotka sitten lukiessaan vanhempia dokumentteja tulevat traditionalisteiksi ja kirkon vihollisiksi.

      • Jussi Kivistö Says:

        Minusta suurin ongelma on lähinnä maallistuminen ja katekeesin puute.

      • Emil Anton Says:

        No joo, epäilemättä. Mutta toisaalta voiko maallistumista ihmetellä jos ja kun kristinusko on jakautuneisuutensa ja epäjohdonmukaisuutensa takia niin epäuskottava?

      • Jussi Kivistö Says:

        Olisiko sulla sitten joku ratkaisu tähän ongelmaan? Kristinusko on ollut päivästä yksi jakautunut ja epäjohdonmukainen (mikäpä maailmanselitysmalli ei olisi), mutta silti se on silti ollut monille riittävän uskottava vaihtoehto. Ja on edelleenkin.

      • Emil Anton Says:

        Kristuksen kohtaaminen ja hänessä eläminen vakuuttaa riittävästi pysymään kristinuskossa ja kirkossa kaikista historiallisista ja opillisista ongelmista huolimatta. Hänen kanssaan saa myös jatkuvasti uutta voimaa ja toivoa näiden ongelmien ratkaisemisen puolesta toimimiseen…

  3. Juha Leinonen Says:

    Hyvä kirjoitus. Minusta on erityisen hauska huomioida, kuinka sinulla on ollut suunta – parempien termien puutteessa – prekonsiliaarisesta postkonsiliaariseen. Itselläni suunta on ehkä jossain määrin päinvastainen. Sen verran nyt kuitenkin sanon, että pelastuksen elementtien esiintyminen muuallakin kuin katolisen kirkon näkyvän kommuunion sisäpuolella ei tarkoita sitä, että tämä olisi toivottava tila.

    Kirkko on Jumalan maailmassa loistava merkki ja sen loiste näkyy koko maailmaan; kuitenkin vain kirkko loistaa, sen ulkopuolella oleva pelastus on vain loisteen katselua ja suuntautuu kohti kirkkoa, ei kirkosta poispäin. Sellainen ”ekumeeninen tila”, jossa tyydytään organisatoriseen hajaannukseen, opin, käytännön ja etiikan sekä yhteisen piispallisen kaitsennan ja ehtoollisyhteyden puutteeseen, ei missään nimessä ole ihanne, jota kohti tulisi pyrkiä. Meidän on oltava yhtä, ja se tapahtuu vain jäsentymällä Kristuksen ruumiiseen keskinäisessä yhteydessä, yhdessä ja samassa kirkossa – ei monissa, toisiaan vastaan taistelevissa yhteisöissä.

    • Emil Anton Says:

      Kiitos Juha! Huomiosi ovat hyviä ja voin kyllä allekirjoittaa ne.

      • Lotta Says:

        Luterilaisesta kirkosta lähteneenä piispojen johtaessa sitä yhä liberaalimpaan suuntaan en todellakaan toivo katolisen kirkon millään tavoin siihen kirkkoina yhtyvän. Minulla ei ole oikein kokemuksia siitä, että Raamatun totuuden hylkääjät palaisivat takaisin perinteiseen uskoon. He halveksivat konservatiivisesti Raamattuun suhtautuvia ihmisiä. Tämähän on tullut selväksi naispappeuden ja homopasisiunaustilaisuuksien myötä. Sen sijaan haluan pitää yllä yhteyttä perinteisesti uskoviin luterilaisiin. Tässäkin joudumme sen ongelman eteen, että juuri herätyskristilliset tahot pitävät Rooman kirkkoa anti-kristuksen kirkkona renessanssi kirkkoruhtinaiden, inkvisition ja Lutherin palopuheiden takia. Tässä olisi Sinulle, Emil, tärkeä työsara. Olen nähnyt Sinun joskus kirjoittava Kotimaa24:ään. Tämä olisi mielestäni sinne sopiva kirjoitus!

        Hieno blogi!

      • Emil Anton Says:

        Hyvä kommentti, olen tehnyt saman havainnon ja kohdistankin ekumeenisen katseeni ensisijaisesti niihin, jotka oikeasti uskovat evankeliumiin, Jeesukseen ja hänen apostoleihinsa. Unelmani olisi kiertää helluntaiseurakunnissa ja kertoa Irenaeuksen apostolisesta 2. vuosisadan kristillisyydestä…

  4. Emil Anton Says:

    Kiitos ja ole hyvä! Oikeassa olet, LG:n mukaan Krn kirkko subsistoi kat kirkossa. En ole koskaan kuullut tuota päinvastaista versiota, Saariselta taisi lipsahtaa.

  5. Matti Korhonen Says:

    Hei Emil!

    Minäkin satunnaisena blogisi seuraajana ja herätyskristittynä luterilaisena iloitsen kirjoituksestasi ja sanon aamen!

    Matti


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: