Jumalan Sana ja Paavalin kääntyminen

Tänään ajattelin yhdistää kaksi toisiinsa liittyvää julkaisua. Huomenna vietetään nimittäin suurta juhlaa, Paavalin kääntymisen muistopäivää, joka näkyy myös suomalaisessa nimipäiväkalenterissa Paavon ja Paulin päivänä. Apologeettisesta näkökulmasta haluaisin tämän juhlan kunniaksi käsitellä väitettyä ristiriitaa kahden Apostolien tekojen Paavalin kääntymyksestä kertovan kuvauksen välillä. Tähän palaan lopuksi.

Toinen aihe liittyy tiiviisti edelliseen, nimittäin Jumalan Sanan luotettavuus ja virheettömyys. Tästä aiheesta on vastikään ilmestynyt upouusi kirja Jumalan Sana – inspiroitu ja erehtymätön (toim. Pasi Turunen ja Petri Mäkilä). Kirja ottaa erityiseksi lähtökohdakseen ja keskustelukumppanikseen Sammeli Juntusen merkittävän puheenvuoron Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta. Voidaan kenties jo puhua uudelleen syttyneestä suuresta suomalaisesta raamattukeskustelusta.

Uuden kirjan ruusut…

Turusen ja Mäkilän toimittama kirja on tervetullut ja kaivattu puheenvuoro suomalaiseen teologiaan. Se osoittaa, että yhteiskuntamme terävimmätkin ajattelijat voivat yhä pitää kiinni perinteisestä kristillisestä raamattunäkemyksestä – kirjaan ovat toimittajien lisäksi kontribuoineet artikkelinsa mm. tohtorit Tapio Puolimatka ja Juha Ahvio. Toisaalta kirja alkaa kansantajuisemmilla artikkeleilla vapaiden suuntien pastoreilta ja päättyy Mäkilän käytännönläheisiin raamatunlukuun kehottaviin pohdintoihin.

Mielestäni kirjan paras anti tulee Turuselta, joka huolellisesti selittää inspiraatio-opin sisällön ja merkityksen sekä vastaa joihinkin väitettyihin Raamatun sisältämiin virheisiin ja ristiriitoihin. Myös Ahvion ja Puolimatkan artikkelit inspiroivat pohtimaan esimerkiksi taustaolettamusten merkitystä raamattukysymyksessä. Kirjan loppuun on vielä liitetty ensi kertaa suomeksi julkaistava (Turusen kääntämä) ns. Chicagon julkilausuma Raamatun virheettömyydestä, amerikkalaisen evankelikalismin suuri saavutus.

Kirjan argumentaation vahvan puolen näkisin seuraavissa ydinkohdissa: pyhien kirjoitusten kokonaisvaltainen inspiraatio (se, että ne ovat Jumalan henkäyttämiä eli ilmoitusta) ja virheettömyys on Jeesuksen ja apostolien sekä koko perinteisen kristikunnan usko. Tämä usko voi kestää edelleen hyvin perustein historiallis-kriittisestä raamatuntutkimuksesta huolimatta (eikä näiden edes tarvitse olla vihollisia).

… ja risut

Kirjassa on kuitenkin paljon toivomisen ja parantamisen varaa. Otettakoon seuraava kritiikki rakentavana keskustelun jatkona, jonka kirja on positiivisena tuotoksena saanut aikaan. Kirja on hyvä alku, mutta vasta alku, ei lähellekään viimeinen sana. Monta kysymystä on vielä selvitettävä. Niistä joitakuita alla.

Ennen kaikkea kirjaa vaivaa usein naiivius ja kriittisyyden puute. Ei kristillistä Raamattua, johon kuuluvat Vanha ja Uusi testamentti, voi noin vain puolustaa Vanhan testamentin sitaatilla, jossa Jumalan Sanan sanotaan olevan totta. Eikä Uuden testamentin sitaatilla, joka puhuu Vanhan testamentin kirjoituksista.

Vaikka sitaatti koskisikin Raamattua, olisi Raamatun Raamatulla todistaminen kehäpäätelmä. Mutta tärkeintä on ymmärtää, että ”Jumalan Sana” Raamatussa viittaa lähes aina Jumalan puheeseen tietyssä tilanteessa eikä koskaan koko kristilliseen Raamattuun. Mistä siis tiedämme kristillisen Raamatun totuuden?

Puolimatka yrittää jälleen esittää, että Raamattu todistaa itse itsensä: hän siteeraa esimerkkiä ihmisestä, joka meni epätoivoisena kirjastoon ja tutki monia kirjoja, kunnes löysi Raamatun ja vakuuttui siitä. Kuten olen jo aiemmissa Puolimatka-kritiikeissäni todennut, yhtä helposti voisi todistaa Mormonin kirjan ja Koraanin. Puolimatkan tasoisen ajattelijan on jo pakko ottaa kantaa tähän kritiikkiin ja syventää argumentaatiotaan.

Lisäksi Puolimatka ja Ahvio menevät liian pitkälle presuppositionalismissaan. Eivät historiallis-kriitikot ole Raamattu-kriittisiä vain siksi, että heillä on jo valmiiksi naturalistiset ennakko-olettamukset. Tai siksi, että he ovat uudestisyntymättömiä kapinallisia, jotka haluavat pitää totuutta vääryyden vallassa.

Räisänen ja kumppanit kaikki aloittivat uskovina luterilaisina, kastettuina ja kristittyinä, mutta muuttivat kantaansa valtavan evidenssin edessä. Tämä on otettava vakavammin. Kuka tahansa eksegetiikkaan vähän syvemmin perehtynyt tietää, että ongelmat eivät rajoitu klassisiin ristiriitaesimerkkeihin (kuten Juudaksen kohtalo, pääsiäisaterian päivämäärä tai enkelien ja naisten lukumäärä tyhjällä haudalla), vaan niitä ilmenee joka tutkimusalueella valtaisa ja lisääntyvä (tässä uskaltaisin väittää kirjaa vastaan) määrä.

Mitä me tähän sanomme?

On aika viedä keskustelua eteenpäin ja etsiä vakavasti kestävää raamattunäkemystä ja sen pohjaa. Protestantit eivät ole nähdäkseni toistaiseksi kyenneet antamaan hyvää syytä uskoa koko kristillisen Raamatun olevan Jumalan virheetöntä sanaa. Turusen ja Mäkilän kirja ei edes käsitellyt Uuden testamentin kaanonia ja vaikeaa kysymystä siitä, miksi juuri nämä kirjat ovat inspiroituja.

Ennen kuin katolilaiset nuolaisevat ennen kuin tipahtaa, on varoitettava naiivin pelkistetystä katolisesta ratkaisusta: Jeesuksen perustama ja auktorisoima erehtymätön kirkko kertoo meille Raamatun olevan totta ja määrittelee, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun! Tämä ei nimittäin ollut kirkkoisien vastaus, ja he tunsivat Raamatun ja uskoivat siihen Jumalan Sanana ennen mitään ns. erehtymättömiä päätöksiä.

Mistä aloitamme?

Meidän kristittyjen ei tule aloittaa Raamatusta sen paremmin kuin nykyisen (tai keskiaikaisen) kirkon opetusvirastakaan, vaan perustautua siihen, johon ensimmäisetkin kristityt, apostolit, perustautuivat: Jeesukseen, joka ylösnousemuksellaan osoitti olevansa elämän ja kuoleman Herra. Tämä sama Jeesus vahvisti Israelin tradition Vanhan testamentin kirjoitusten totuudesta (esim. Luuk. 24).

Tämä sama Jeesus lupasi Henkensä apostoleilleen johtamaan heidät koko totuuteen (Joh. 16:13:n raamattusovelluksesta olen velkaa uudelle kirjalle!). Hän lupasi pysyä heidän kanssaan (Matt. 28:20). Apostolien teot näyttävät, kuinka ylösnoussut Jeesus ja Henki vaikuttavat kirkossa.

Miten jatkamme?

Tässä kirkossa syntyi alusta asti vakaumus Jeesuksen auktorisoimien apostolien sanojen sitovuudesta ja totuudenmukaisuudesta. Tämä vakaumus näkyy Uuden testamentin kirjeissä: Paavali kirjoittaa arvovaltaisesti, Pietari viittaa Paavalin kirjeisiin pyhinä kirjoituksina. Se näkyy myös suorassa jatkumossa seuraavien sukupolvien kristittyjen, apostolisten isien ja kirkkoisien kirjoituksissa.

Jos Uusi testamentti edustaa ensimmäistä vuosisataa, jo toisella vuosisadalla (Johanneksen perijät) Polykarpos ja Irenaeus viittaavat Paavalin kirjeisiin ja evankeliumeihin pyhinä kirjoituksina, jotka Jeesuksen Henki on inspiroinut. Tämä vakaumus juontaa juurensa historialliseen ylösnousemustapahtumaan, joka inspiroi apostolisen uskon, jonka apostolit tallensivat Uuden testamentin kirjoituksiin.

Monimutkaistavia tekijöitä

Kristityt eivät kuitenkaan heti omistaneet valmista Uutta testamenttia, eikä kaikkia sen kirjoja pidetty heti kaikkialla pyhinä ja kanonisina. Joidenkin kirjojen tapauksessa, kuten Heprealaiskirjeen ja Ilmestyskirjan, väittely kesti pitkään, ja vasta 300-luvun lopulla paikalliset (eivät ”erehtymättömät” eivätkä universaalit) kirkolliskokoukset tekivät lopulliset päätökset kaanonin rajoista, jotka ovat yhä voimassa.

Uskoakseen kristillisen Uuden testamentin virheettömyyden ja inspiraation kristityn on siis uskottava, että Kristuksen Henki vaikutti kirkossa kollektiivisesti myös apostolisen ajan jälkeen, konstantinolaisen käänteen jälkeen, paikallisissa konsiileissa 300-luvun lopulla. Tämä ei tarkoita sitä, että Raamattu tupsahti kuin tyhjästä 300-luvulla tai että kristinuskon totuus riippuisi noista päätöksistä. Kristus oli noussut kuolleista ja evankeliumia uskottu ja julistettu jo kauan ennen näitä päätöksiä.

Perusteltu usko

Usko 300-luvun konsiilien (esim. Kartago ja Rooma) päätösten oikeellisuuteen ei myöskään tarkoita sitä, että kristityn pitäisi hyväksyä jokainen kirkon päätös jokaisessa paikallisessa konsiilissa. Ei kirkko ole kaikessa erehtymätön eikä sen opetus ole ”kaikki tai ei-mitään” –pakkaus. Se itse harjoittaa valikointia: toissijaiset opetukset voivat muuttua ajasta ja paikasta riippuen.

On otettava huomioon asian perustavanlaatuisuus ja kirkon oma reseptiohistoria: Raamatussa on kyse Jumalan puheesta ja kirkon uskon perustavasta auktoriteetista, eikä näiden konsiilien päätöksiä ole koskaan sen koommin kirkossa kyseenalaistettu. On siis aivan järkevää uskoa, että kirkon päätös tässä asiassa oli Hengen päätös. On luontevaa olettaa Kristuksen ylösnousemuksen ja lupausten perusteella, että näin on.

Mitä tästä seuraa?

Edellä hahmoteltu malli Raamatun inspiraation perustelemiseksi sisältää tiettyjä seuraamuksia, jotka eivät ole kaikille ongelmattomia. Ensinnäkin se haastaa ottamaan kirkkohistorian todesta ja tekee pitäytymisen pelkkään Raamattuun riittämättömäksi. Emme voi leikkiä, ettei 20 kristillistä vuosisataa ole ollutkaan.

Esittämääni malliin sisältyy usko Hengen toimintaan kirkossa myös kauan apostolien jälkeen, jopa konstantinolaisen käänteen jälkeen. Tämä voi olla haaste monille Kristuksen nimeä tunnustaville, joiden mukaan kirkko lankesi pois uskosta joko apostolien jälkeen tai konstantinolaisessa käänteessä.

Lisäksi 300-luvun konsiilien kaanonit tuottavat pienen ongelman Vanhan testamentin suhteen. Niiden listaama Vanhan testamentin kaanon nimittäin sisältää useampia kirjoja kuin protestanttinen heprealaisen kaanonin mukainen Raamattu. Ne eroavat myös hieman virallisesta katolisesta tridentiinisestä kaanonista. Ongelma on ehkä suurempi protestanteille kuin katolilaisille, sillä protestanttien uskoa pitäisi ohjata yksin Raamattu (mutta mikä se on?), kun taas katolilaisten uskoa ohjaavat Raamattu, traditio ja opetusvirka.

Nämä pohdinnat näyttävät johtavan R.C. Sproulin toteamukseen ”erehtyväinen kokoelma erehtymättömiä kirjoja”. Tai ehkä hieman paremmin ilmaistuna: meillä ei ole mitään erehtymätöntä takuuta siitä, että Raamattumme on kaikilta osiltaan tasan juuri se ainoa ja oikea Jumalan Sana, ei enempää, ei vähempää. Mutta meillä on kuitenkin hyviä syitä uskoa Raamattuumme (menemättä VT:n kaanon-ongelmaan, jossa sekä katolilaisilla että protestanteilla on hyvät perustelut omalle kannalleen). Jeesuksen persoona ja ylösnousemus, apostolien auktoriteetti ja todistus, heidän seuraajiensa vakaumus, kirkon usko.

Entä se Paavalin kääntyminen?

Ai niin, Paavalin kääntyminen. Tämä on suosikkiesimerkkini Raamatun ristiriidoista ja niiden ratkaisuista. Kyseessä on esimerkki, joka aluksi vaikuttaa ylitsepääsemättömältä: aivan selvä ristiriita. Seuraavalla kaavalla ihminen voisi aivan hyvin menettää kristillisen uskonsa tämän ongelman takia:

1)Jos Raamatussa on yksikin todellinen ristiriita, ei se voi olla kokonaan tosi Jumalan puhetta.
2)Ap.t. 9:n mukaan Paavalin toverit kuulivat, mutteivät nähneet, Ap.t. 22:n mukaan päinvastoin.
3)Joko Ap.t. 9 tai Ap.t. 22 sisältää virheen, jolloin Raamatussa voi olla vaikka mitä virheitä.
4)En siis voi luottaa Raamattuun missään asiassa, joten turha olla enää kristitty.

Tekstien lähempi tarkastelu opettaa paljon. Kun ristiriita ratkeaa, huomaa, kuinka kaunis onkaan Jumalan totuus, kuinka nöyriä meidän täytyykään olla vaikeuksien edessä, kuinka tyhmiä olisimmekaan, jos luottaisimme vajavaiseen järkeemme ja päättelyymme ennenaikaisesti kirkon ainaista vakaumusta vastaan ja ylpeydessämme lankeaisimme pois uskosta.

Katsotaan siis tekstejä tarkemmin. Ap.t. 9:7 sanoo, että Paavalin toverit kuulivat äänen, mutteivät nähneet ketään. Ap.t. 22:9 sanoo, että Paavalin toverit näkivät valon, mutta eivät kuulleet ääntä, joka puhui Paavalille. Esitän alla kaksi ratkaisumahdollisuutta, joista ensimmäinen on lähinnä kuriositeetti.

Ensiksi on huomioitava kontekstit: Ap.t. 9:ssä Luukas kertoo historiasta, Ap.t. 22:ssa Luukas kertoo Paavalin kertoneen historiasta. Yksi mahdollisuus tällaisissa tilanteissa on aina se, että Raamattu raportoi totuudenmukaisesti ja virheettömästi virheellisestä tiedonannosta (jos Paavali epähuomiossa teki virheen, Luukas ei tehnyt virhettä raportoidessaan Paavalin sanat oikein). Tätä ratkaisua on ehdotettu myös Juudaksen kuolemantavan arvoitukseen (Pietarin puhe Ap.t. 1:ssä – ehkä hänellä oli puutteelliset tiedot).

Itse olen kuitenkin paljon tyydyttävämmän ja vaikuttavamman ratkaisun kannalla, jonka opin tuntemaan Gleason Archerin kirjasta Encyclopedia of Bible Difficulties. Archer huomauttaa kuulla-verbin järjestyvän näissä luvuissa kahdella eri kreikan sijamuodolla, samoin kuin suomen ”kuulla ääni” ja ”kuulla ääntä”.

Tovereiden sanotaan kuulleen ääntä, mutta he eivät saaneet selvää Paavalille puhutuista sanoista. Sama pätee näkemiseen: he näkivät valon, mutta eivät nähneet Jeesusta (ketään). Ristiriidan sijasta meillä on kaunis parallelli: Toverit sekä näkivät että kuulivat jotain, valoa ja ääntä, mutta eivät tunnistaneet Jeesusta eivätkä ymmärtäneet hänen sanojaan. Näin ollen jotkin raamatunkäännökset kääntävätkin tässä ”kuulla” sanalla ”ymmärtää”. Ap.t. 9 ja 22 siis täydentävät toisiaan harmonisesti sen sijaan, että kumoaisivat toisensa.

Näihin ajatuksiin haluaisin päättää tämän puheenvuoron ja toivottaa kaikille siunauksellista Paavalin kääntymisen juhlaa.

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Raamattuteologia

2 kommenttia : “Jumalan Sana ja Paavalin kääntyminen”

  1. Sakari Meinilä Says:

    Lopun pohdinnat Paavalin kääntymiskokemuksista miellyttivät.

  2. Kristiina Piili Says:

    Moi Anton!

    Ensimmäiseksi myönnän etten vielä ole lukenut kaikkea aineistoa mikä on julkaistu hyviauutisia.net sivuilla.
    Tähän astisen perehtymisen perusteella minusta kuitenkin tuntuu että yksi lähestymistapa uskoon puuttuu tai ainakin jää vähälle huomiolle.

    Katolista kirkkoa on monesti arvosteltu turhanaikaisesta doktriinien pyörittämisestä ja tieteellisen uskon (teologian?) tekemisestä.
    Kuitenkin varsinkin uudemman (maallikkojen) teologian tulkitsijoiden piirissä ja varsinkin sääntökuntiin kuuluvien (munkit ja nunnat) piirissä nykyään teologisten käsitteiden ymmärtämistä tärkeämmäksi asiaksi nousee evankeliumin henkilöden ja tapahtumien eläminen todeksi, tässä ja nyt, näissä ruumiissa joissa elämme. Tärkein tie Jumalan näkemiseen kasvoista kasvoihin on tietenkin Kristuksen elämän eläminen todeksi. Marian elämän eläminen todeksi on monesti siinä rinnalla. Kristuksen ”imitoimisesta” on tietysti jo vuosisatojen ajan kirjoitettu paljonkin. Paavali toteaa kaikessa yksikertaisuuden kauneudessa ”Enää en elä minä vaan Kristus minussa.”

    Siis, haluan tällä kirjoituksella tuoda esille, että katolisuus on perinteisesti hyvin aktiivisesti ja havainnollisesti muistellut kaikkia evankeliumien tapahtumia sekä eläytynyt hyvin voimakkaasti Kristuksen elämän tapahtumiin. Tästä esimerkkeinä mm. pääsiäisviikon vietto, Via Cruxis -rukous, Ruusukko -rukous. Joulun ajan koskettavimpia lausahduksia itselleni on se, kun sanotaan, että sinä, juuri sinä, tavallinen ihminen olet seimi, johon Jeesus syntyy.

    Haluaisitko Anton miettiä miten tätä hyvin kouriintuntuvaa uskon todeksielämistä voisimme tuoda esille samalla kun teemme katolista uskonelämää paremmin tunnetuksi Suomessa?

    Terveisin Sisar Kristiina
    Pax et bonum!


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: