Kristityn vapaudesta

Nyt olen vihdoin lukenut Martti Lutherin kuuluisan teoksen Kristityn vapaudesta vuodelta 1520, evankelisluterilaisen todistajaseuran kustantamana suomenkielisenä julkaisuna (1970). Kyseessä on aivan reformaation alkuajoilta peräisin oleva hyvin lyhyt kirjanen, joka koostuu kahdesta osasta ja 30 teesistä.

Aiheena on luterilaisuuden ydin eli vanhurskauttaminen yksin uskosta sekä lain ja evankeliumin erottelu. Pääteesi on, että uskovana kristitty on vapaa herra yli kaiken, uskosta vanhurskas ja laista vapaa. Mutta toinen pääteesi on samaan aikaan se, että kristitty on velvollinen palvelemaan kaikkia ja tekemään hyvää.

Tämä selittyy lain ja evankeliumin erottelulla: evankeliumi lupaa kaikki lahjat ilmaiseksi, ja yksin usko omistaa ne. Laki sen sijaan neuvoo, miten tulee elää, mutta sitä ei saa sekoittaa pelastukseen, jonka antaa yksin evankeliumi uskon kautta. Laki ohjaa ruumista tässä elämässä, evankeliumi antaa sielulle Kristuksen. Jumalaa kohtaan velvollisuutemme on usko, ihmisiä kohtaan rakkaus.

”Sillä vapaa kristitty sanoo näin: minä paastoon, rukoilen, teen sitä ja tätä käskettyä, en sentähden, että minä tarvitsen taikka että pyydän niiden avulla tulla hurskaaksi tahi autuaaksi, vaan minä teen sen ja kärsin sitä paavin, piispain, seurakunnan tahi kanssaveljeni, herrain mieliksi, esimerkiksi ja palvelukseksi, niinkuin Kristuskin on paljon suuremman palveluksen tehnyt ja kärsinyt minun hyväkseni, jota hän paljon vähemmän tarvitsi.” (s. 37)

Katolisuutta, luterilaisuutta, mannermaalaisuutta, kalvinismia?

Lutherin pelastusoppi tässä teoksessa on mielenkiintoinen sekoitus elementtejä, jotka myöhemmin on ehkä mielletty tiukasti eri koulukuntien ajatuksiksi. Luther käyttää katolilaistenkin paljon käyttämää vertausta sielun jumalallistumisesta: ”Millainen sana on, sellaiseksi sielukin tulee siitä; samaten kuin rautakin tulee yhdistyksestä tulen kanssa tulipunaiseksi.” (s. 12)

Tuomo Mannermaan perustama suomalainen Luther-koulukunta tuntuu saavan tukea tästä teoksesta, kun Luther opettaa vanhurskauttamisen olevan myös reaalista vanhurskaaksi tekemistä, ei tosin katolisessa mielessä (että sieluun vuodatettaisiin Jumalan pyhittävä armo) vaan seuraavassa:

”Kun Jumala sitten näkee, että sielu antaa hänelle totuuden, niin hänkin toisaalta kunnioittaa sielua ja pitää sen hurskaana ja totisena; ja se onkin sellaisen uskon kautta hurskas ja totinen. Sillä sehän on oikeus ja totuus, että pidät Jumalan oikeana ja totisena, ja se tekee oikeaksi ja vanhurskaaksi, kun se on totta ja oikein, että Jumalalle annetaan totuus.” (s. 13)

Vaikka tässä vaikuttaa siltä, että vanhurskaus on pelkkää uskolla Jumalalle kaiken kunnian antamista, Luther jatkaa käyttäen hyväkseen ajatusta uniosta: Usko saa aikaan sen, että sielu tulee ”yhdistetyksi” Jumalan kanssa ja ”pyhäksi, vanhurskaaksi, totiseksi, rauhalliseksi, vapaaksi ja täyteen kaikkea hyvää” (s. 11). Tapahtuu ”iloinen vaihto”: sielu saa ”lahjaksi ylkänsä Kristuksen iankaikkisen vanhurskauden” (s. 14).

Mielenkiintoisia opillisia yksityiskohtia ovat vielä seuraavat: ”työt tekevät ihmisen hurskaaksi tahi pahaksi ihmisten edessä, se on, ne osoittavat ulkonaisesti, kuka on hurskas taikka kuka on paha” (s. 29, enemmän kalvinismilta kuulostava ajatus), ”sen mukaan kuin hän on uskossa taikka epäuskossa, ovat hänen työnsä hyviä taikka pahoja” (s. 28), paremmaksi ja pyhemmäksi kristityksi tuleminen tapahtuu vain uskon lisääntymisestä (s. 27), Jumala loi Aatamin hurskaaksi eikä hänen tarvinnut töiden kautta tulla vanhurskaaksi (s. 26, contra kalvinismi).

Kritiikkiä

Lutherin teoksessa on vielä paljon hyvää ja katolista, tai ehkä jopa hyvää ja luterilaista (ei sanan myöhemmässä merkityksessä vaan siinä, että Luther tuon ajan katolisena pappina esitti hyviä teologisia painotuksia, jotka olivat monilta katolilaisilta jääneet pimentoon). Muutamassa asiassa Luther menee kuitenkin metsään.

Ensinnäkin Luther yksinkertaistaa ja karikatyrisoi vanhurskauttamiskysymystä ja hänen kanssaan vastakkaisia näkemyksiä siitä, aivan kuin olisi vain kaksi tietä, uskonvanhurskaus ja se, ”että he pyytävät ilman uskoa töiden kautta tulla hurskaiksi ja autuaiksi” (s. 25). Olisi kyllä hyvin kummallista ajatella voivansa tulla autuaaksi ilman uskoa, sillä autuus on jo uskonnollinen käsite ja edellyttää uskoa.

Lutherin suurimmat ongelmat ovat kuitenkin kolmessa keskeisessä erottelussa: ruumis ja sielu, laki ja evankeliumi, kristillinen elämä ja pelastus (autuus, hurskaus). Lutherin mukaan vain evankeliumi (uskon kautta) tekee sielusta autuaan. Hyviä tekoja ja askeesia taas pitää harjoittaa siksi, että ihmisen ruumis jää vielä tähän maailmaan ihmisten keskelle, ja sen vuoksi on elettävä hyvää kristillistä elämää.

Tämä erottelu ja selitysmalli on tyypillisen luterilainen siinä mielessä, että se tulee Lutherilta eikä Jeesukselta tai apostoleilta. Uudessa testamentissa hyvät teot liitetään usein ikuisen elämän saavuttamiseen ja aivan realistisessa mielessä, ei lain ”toisen käytön” tarkoituksessa (jotta ihmiset vain huomaisivat kykenemättömyytensä). Lisäksi pelastus koskee koko ihmistä eikä pelkkää sielua.

Pelastushistorian puute

Tämä väärä erottelu johtaa Lutherin opettamaan, että Raamatussa kaikki lupaukset muodostavat Uuden testamentin, kun taas kaikki käskyt muodostavat Vanhan testamentin (s. 10-11). Ongelma vain on se, että oikeasti Vanha testamentti ja Uusi testamentti eroavat toisistaan pelastushistoriallisesti – Vanha (joka sisältää sekä käskyjä että lupauksia) valmistaa Uuteen (joka sisältää sekä armoa että käskyjä).

Vaikuttaa siltä, että Luther ei lainkaan sisäistänyt pelastushistorian keskeistä käsitettä, Paavalille, Luukakselle, Johannekselle ja Irenaeukselle niin tärkeää punaista lankaa. Lutherin punainen lanka on toinen: kaikki käskyt ovat lakia eivätkä liity pelastukseen, kaikki lupaukset ovat evankeliumia, joka yksin uskon kautta tekee autuaaksi. Tämä erottelu on syvällä luterilaisten sydämessä, eivätkä monet tule ajatelleeksi, että kyseessä on ei-raamatullinen, Lutherin keksimä malli tulkita Raamattua.

Apostolisten kirjoittajien ja kirkkoisien malli oli toinen: Jumala toimii ensin historiassa, tekee ihmeitä ja vapauttaa kansansa, antaa vapauden ja uuden elämän. Tämä vapaus ja uusi elämä tuovat kuitenkin mukanaan myös velvollisuuksia ja käskyjä, ja meidän on Jumalan avulla kilvoiteltava loppuun saakka kutsumme mukaan elämisessä. Lopullinen ratkaisu tapahtuu vasta aivan lopussa, kun koittaa tuomio ja kaiken täyttymys.

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Soteriologia

Avainsanat: , , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

4 kommenttia : “Kristityn vapaudesta”

  1. Snafu Says:

    On mielestäni liian vahvasti sanottu pelkän Kristityn vapaudesta perusteella, että ”Luther ei lainkaan sisäistänyt pelastushistorian keskeistä käsitettä”. Toteathan itsekin juttusi alussa näet, että Kristityn vapaudesta on varhaista Lutheria. Lienee selvää, että Lutherin ajattelu kehittyi ajan mittaan. Galatalaiskirjeen selityksessä (pääteos vanhurskauttamisesta) Luther muistaakseni esittää, että vaikka jokin lause voi olla kieliopillisesti imperatiivi, se silti voi olla evankeliumia.

    Harva luterilainenkaan ajattelee esimerkiksi, että apostolin kehotus ”Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja sinun perhekuntasi, olisi lakia.


  2. Onneksi olkoon Emilille Lutherin kirjojen aloittamisesta! Vai käsitinkö väärin ettet ollut lukenut aiemmin?

    ”Kristityn vapaudesta” oli minusta oikein hyvä lukukokemus, en muista nyt paljoa siitä, kun on niin kauan omasta lukemisesta. Luther tosiaan erottaa jyrkästi teot ja myös rakkauden uskosta.

    Lutherkin tiedostaa jossain, että VT sisältää myös lupauksia, UT myös käskyjä. Erottelu on karkea.

    Luther painottaa lopulta pelastushistoriaakin erittäin voimakkaasti, sanoo mm. Genesiskommentaarissaan, että raamatuntulkinta on rakennettava historialle (siis Raamatun itsensä kuvaamalle) ja moitti liian allegorista tulkintaa tämän unohtamisesta.

    Luther ei muuten aioastaan moiti aiempia katolisia, vaan kehuukin. Toisaalta kukaan ei ole aivan ”pyhäkään” siten että olisi vapaa kritiikistä.
    Augustinolainen Luther arvosti paljon Augustinusta, mutta toisaalta myös moitti häntäkin ja saattoi mm. sanoa: ”Mutta minä en luota Augustinukseen” jossain kysymyksessä. Sitten hän siirtyi muistaakseni asian todistamiseen Raamatulla.

    Sakari Meinilä

    • Emil Anton Says:

      Kiitos kommentista! Et aivan oikein käsittänyt, sillä olen kyllä lukenut Sidottua Ratkaisuvaltaa. Sekään ei mitään valtavaa vaikutusta tehnyt. Ja teesit olen lukenut:)

    • Sakari Meinilä Says:

      Hei, en malta olla jäljentämättä tähän Martti Lutherin 1. kirkkopostillan tekstiä tuosta VT:stä lakina ja UT:stä evankeliumina. Tämä on siis jatkoreaktiota ylläolevan artikkelisi seuraavaan kohtaan:

      ”Tämä väärä erottelu johtaa Lutherin opettamaan, että Raamatussa kaikki lupaukset muodostavat Uuden testamentin, kun taas kaikki käskyt muodostavat Vanhan testamentin (s. 10-11). Ongelma vain on se, että oikeasti Vanha testamentti ja Uusi testamentti eroavat toisistaan pelastushistoriallisesti – Vanha (joka sisältää sekä käskyjä että lupauksia) valmistaa Uuteen (joka sisältää sekä armoa että käskyjä).”

      Luther kirjoittaa (KP 1, s. 170): ”Mutta ehkäpä sanot: Onhan evankeliumeissa ja Paavalin kirjeissä runsaasti lakia ja toisaalta taas Mooseksessa ja profeettojen kirjoissa runsaasti Jumalan lupauksia. Minä vastaan: Ei ole ainoatakaan Raamatun kirjaa jossa ei olisi näitä kumpaakin: Jumla on aina asettanut ne rinnatusten, sekä lain että lupauksen; lailla hän näet opettaa mitä on tehtävä, ja evankeliumilla, mistä toteuttaminen on otettava.
      Se, että Uutta Testamenttia toisiin kirjohin verrattuna pääasiallisesti sanotaan evankeliumiksi, jotuu siitä että se on krjoitettu Kristuksen tulemisen jälkeen, joka on toteuttanut Jumalan lupauksen, tuonut sen esiin ja levittänyt sen suullisella julistuksella julkisesti – sitä ennen se oli Raamatuun kätkettynä.”

      Olen siis jälleen lukemassa Kirkkopostillaa. Hyvin innostavaa, Luther on verraton sanankäyttäjä. Ei vain opillinen vaan oikeasti kirjallisesti lahjakas ja persoonallisen ilmeikäs. Tämä on yksi Luterin itsensä kehumista kirjoista, hän olisi suomentaja A.E. Koskenniemen esipuheen mukaan jopa sanonut että se on hänen elämänsä paras teos. Se on pelkkää raamatunselitystä, luvut onkin nimetty saarnoiksi ja ne käsittelevät kirkkojen saarnojen tapaan kirkkovuoden tekstejä, ei siis Luterin itsensä valitsemia kohtia (arvostelee esim. joidenkin alkamista ”väärästä kohdasta”). Jättiannos Lutherin omia saarnoja, siis!

      Lähde:
      Luther, Martti. Kirkkopostilla, 1. osa (teossarja on kolmiosainen á n. 650 s.). Turku 1941.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: