Trentolainen Paavali-tulkinta osa 1: Dekreetti perisynnistä

Jatkan taas gradusta pois jäävän materiaalin postaamista. Nyt aletaan syventyä Trenton konsiilin Paavali-tulkintaan. ”Pyhä, ekumeeninen ja yleinen, Pyhässä Hengessä laillisesti koolle kutsuttu Trenton kirkolliskokous” pidettiin vuosina 1545-1563. Sen päämääränä oli antaa vastaus reformaation haasteisiin sekä opillisella että käytännöllisellä tasolla. Kirkolliskokous julkaisi useita opillisia dekreettejä, joissa monesti vedotaan Paavalin auktoriteettiin.

Paavali-tulkinnan kannalta tärkein teksti on luonnollisesti Dekreetti vanhurskauttamisesta (DV), jota voi laajutensa ja laatunsa puolesta pitää konsiilin suurimpana saavutuksena. Muita Paavali-tulkintaan liittyviä dekreettejä ovat aikajärjestyksessä dekreetit perisynnistä (DP), eukaristiasta (DE), ripistä ja sairaiden voitelusta (DR ja DS) sekä messu-uhrista (DM). Lopuksi Paavaliin viitataan vielä myöhempien istuntojen erilaisissa oppilauselmissa ja -kaanoneissa.

Trenton kirkolliskokous näkee itsensä Paavalin julistaman evankeliumin totuuden puolustajana ja suojelijana. Konsiilin huolena on sielujen pelastus, kristittyjen pitäminen oikeassa opissa. Tämä näkyy vahvasti ensimmäisen Raamattua siteeraavan dekreetin, konsiilin viidennen istunnon tuottaman DP:n alussa:

Jotta katolinen uskomme, jota ilman on mahdoton olla otollinen Jumalalle (Hepr. 11:6), säilyisi kaikista erehdyksistä puhdistettuna kokonaisuudessaan ehjänä ja puhtaana ja jottei kristikansa ajelehtisi kaikissa opintuulissa (Ef. 4:14) … Trenton kirkolliskokous, puheenjohtajinaan kolme Apostolisen Istuimen legaattia haluaa kutsua takaisin eksyneitä ja vahvistaa horjuvia.

Paavali-tulkinta Dekreetissä perisynnistä

Suuri osa DP:stä onkin perinteisen paavalilaisen kristinopin puolustusta. Konsiili käyttää Paavalia niin pelagiolaisia kuin protestanttejakin vastaan osoittaessaan, että Aadamin synti vahingoitti ei vain Aadamia vaan koko maailmaa (Pelagiusta vastaan), että kaste on oikea tapa soveltaa Kristuksen sovitustyö sekä lapsiin että aikuisiin (radikaalireformaatiota vastaan) ja että kasteessa synti todella poistetaan (reformaatiota vastaan).

Aadamin synnin vaikutuksia käsitellessään DP lainaa kahdesti (DP 2, DP 4) avainjaetta Room. 5:12, joka oli keskeisessä osassa muinaisessa kiistassa Augustinuksen ja Pelagiuksen välillä. Pelagiuksen mukaan Aadamin synti vahingoitti vain häntä itseään. Hän väitti ihmisten joutuvan kuoleman ja synnin alaisuuteen matkimalla Aadamia, siis tekemällä itse henkilökohtaisia syntejä. Augustinus argumentoi Room. 5:12:n avulla, että kaikki ihmiset joutuivat Aadamissa synnin ja kuoleman alaisuuteen.

Hän viittasi (Pelagiuksenkin harjoittamaan) kirkon käytäntöön kastaa lapsia ja argumentoi, että lapsissa on oltava perisynti, jos kerran heidät kastetaan syntien anteeksiantamiseksi. Augustinus käytti hyväkseen myös Roomalaiskirjeen varhaisinta kommentaattoria Origenesta. Trento heijastaa tätä historiallista taustaa julistaessaan erotetuiksi ne, jotka väittävät, että lapsikasteen ”muoto, jossa puhutaan syntien anteeksiantamisesta, ei olekaan tosi vaan valheellinen” ja korostaessaan, että Room. 5:12 ”on ymmärrettävä juuri sillä tavoin kuin kaikkialle maailmaan levinnyt katolinen kirkko on aina sen ymmärtänyt”.

Kun DP käsittelee perisynnistä pelastumista, se vetoaa Paavaliin (Room. 5:9-10, 1. Kor. 1:30) opettaessaan, ettei Aadamin syntiä voida poistaa ”muulla parannuskeinolla kuin Herramme Jeesuksen Kristuksen, ainoan välimiehen (1. Tim. 2:5) ansiolla”. Paavali (Gal. 3:27) saa myös todistaa, ”että Jeesuksen Kristuksen ansio tulee kirkon riituksen mukaan oikein toimitetun kasteen sakramentin kautta sovelletuksi niin aikuisiin kuin lapsiin”.

Todellinen synti ja concupiscentia

DP 5 erottaa kirkon yhteydestä ne, jotka kieltävät kasteen poistavan perisynnin syyllisyyden sekä ne, joiden mukaan synnin todellisesta olemuksesta jää jotain jäljelle. Tässä torjutaan protestanttinen oppi, jonka mukaan syntiä ei vain ”lueta syyksi”. Konsiili lienee tietoinen siitä, että juuri Paavaliin on vedottu tämän opin puolesta, sillä perustelut ovat kokonaan paavalilaisia:

Sillä uudestisyntyneissä Jumala ei vihaa mitään, koska ei ole mitään kadotustuomiota (Room. 8:1) niille, jotka yhdessä Kristuksen kanssa ovat todellisesti haudatut kasteen kautta kuolemaan (Room. 6:4) ja jotka eivät vaella lihan mukaan (vrt. Room. 8:4) vaan ovat riisuneet pois vanhan ihmisen ja pukeutuneet uuteen, joka on luotu Jumalan kuvan mukaan (vrt. Kol. 3:9–10) ja tulleet viattomiksi, tahrattomiksi, puhtaiksi sävyisiksi ja Jumalalle rakkaiksi lapsiksi, Jumalan perillisiksi ja Kristuksen kanssaperillisiksi (Room. 8:17), niin ettei mikään voi viivyttää heidän taivaaseen pääsemistään.

Vastoin protestantteja kirkko viittaa Paavalin opetukseen siitä, että vanha ihminen on todella kuollut ja haudattu ja että tilalle on tullut uusi luomus, Jumalan lapsi. Entä sitten arkikokemus kastettujen himokkuudesta ja Paavalin opetus synnistä, joka hänen jäsenissään tekee sitä pahaa, mitä hän ei tahdo?

Tämä pyhä synodi kuitenkin tunnustaa ja ymmärtää, että kastettuihinkin jää himo ja sytykettä sen liekeille, mutta ne on jätetty kannustamaan ihmisiä kilvoitteluun eivätkä ne kykene vahingoittamaan niitä, jotka eivät niihin suostu vaan miehuullisesti Jeesuksen Kristuksen armon avulla taistelevat niitä vastaan. Sillä vain se, joka kilpailee sääntöjen mukaisesti, seppelöidään. (ks. 2. Tim. 2:5) Tästä himosta, jota Apostoli joskus nimittää synniksi (Room. 6:12, 7:8), pyhä synodi selittää, ettei katolinen kirkko ole koskaan ymmärtänyt tätä syntiä siten, että himo uudestisyntyneissä olisi todellinen ja varsinainen synti, vaan että tämä himo on synnistä peräisin ja taivuttaa ihmisiä syntiin.

Konsiili viittaa vastauksessaan Paavalille tyypilliseen kuvaan kristillisestä elämästä kilpajuoksuna, kilvoitteluna. Implisiittisesti ajatuksena lienee se, että kilvoittelu ei sovi yhtä hyvin teologiaan, jossa ihminen on loppuun asti itsessään täysin syntinen ja hyvään kykenemätön. Jos taivaaseen mennään pelkällä vieraalla vanhurskaudella, ei kyse ole kirkkauden seppeleen saavuttamisesta sääntöjen mukaisella juoksulla.

Explore posts in the same categories: Apostoli Paavali, Ekumeeniset konsiilit, Soteriologia

Avainsanat: ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

18 kommenttia : “Trentolainen Paavali-tulkinta osa 1: Dekreetti perisynnistä”

  1. Matti Says:

    Kiitos kirjoituksestasi!

    Viimeisestä kappaleestasi. Periaatteessa on mahdollista, että vieras vanhurskaus ja kilvoittelu eivät sulje toisiaan pois. Voidaanhan ajatella, että uskon kautta saavutetaan vieras vanhurskaus, mutta että tämä ei pysy/säily ihmisessä ilman kilvoittelua. Eli siis uskoa on harjoitettava, jotta pysyy uskossa/Kristuksessa. Mutta taivaaseen pääsemisen kannalta ratkaisevaa on Kristuksen vieras vanhurskaus. Tämän suuntaisia tulkintoja olen kuullut.

    Luterilaiset eivät ehkä rohkene aivan tuolla tavalla puhua, mutta samantyylisiä äänenpainoja on lut. tunnustuskirjoissa. Siellä esim. sanotaan, että se usko, joka ”omistaa syntien anteeksiantamuksen, ei voi säilyä niissä, jotka alistuvat himojen alaisuuteen, eikä se voi pysyä kuolemansynnin rinnalla.”

    • Emil Anton Says:

      Kiitos itsellesi vastauksestasi! Tämä on todella mielenkiintoinen ja tärkeä keskustelunaihe. Nimittäin olen luterilaisilta kuullut kahta aika päinvastaista tulkintaa heidän opistaan kuolemansynnistä. Toiset sanovat, että tuon tunnustuskirjan kohdan mukaisesti, kuolemansynti johtaa myös pelastavan uskon menettämiseen. Jäljellä oleva usko olisi siis kuollutta. Toiset taas tulkitsevat että kuolemansynti on vain sellainen, joka vie uskon. Siispä jää ongelma ihmisestä, joka on tehnyt kuolemansynnin tai elää synnissä ja silti sanoo uskovansa. Onko tällöin pääteltävä, että hän uskoo ja pelastuu, vai että ei usko ja ei pelastu? Voiko tätä kukaan auktoritatiivisesti arvioida, jos 2 uskovaa on asiasta eri mieltä. Entä ihminen itse, mistä hän voi tietää rajan kuolemansynnin ja ei-kuolemansynnin välillä? Mistä hän voi tietää uskovansa pelastavasti? Nämä tulevat hyvin lähelle katolilaistenkin ongelmia, joihin Luther juuri väitti vastaavansa uskonvanhurskaudella. Tunnustuksellinen luterilaisuus ei kyllä tuon sitaatin perusteella voi mielestäni kerskata millään uskon- tai pelastusvarmuudella. Luther sen sijaan näytti ajattelevan, että mikään synti ei erota Jumalasta, kunhan uskoo vain. En tosin tiedä, Lutheriltakin saattaa löytyä lausuntoja molempiin suuntiin.

      • Matti Says:

        Hei Emil!

        Uskosta voidaan erottaa ainakin kaksi tasoa. 1. Usko totena pitämisenä. 2. Usko luottamisena.

        Eli kun luterilaiset puhuvat pelastavasta uskosta, he viittaavat sellaiseen uskoon, joka luottaa Kristuksen sovitustyöhön ja yhdistää ihmisen Kristukseen. Tämän pohjana on tietysti totenapitäminen.

        Tietysti henkilö voi pitää totena kristinuskon oppia, mutta häneltä puuttuu pelastava usko, ts. usko, joka luottaa Kristukseen ja omistaa hänet. En oikein ymmärrä, miten nuo luterilaisten tulkinnat tosta tunnareiden kohdasta olisivat jotenkin päinvastaiset tai edes erilaiset.

        Tuosta pelastusvarmuusasiasta en oikein tiedä. Itse ajattelen sen enemmänkin vakuuttuneisuutena ja rauhana (Room. 5:1), kuin ehdottomana varmuutena omasta taivaspaikasta. Eiväthän luterilaiset edusta mitään eternal perservance -oppia. Uskosta voi luopua.

        Pelastusvarmuudella luterilaiset käsittääkseni tarkoittavat sitä, että uskonelämän fokus on Kristuksessa, joka on meidän pelastajamme. Me emme ansaitse itse pelastumistamme, vaan Kristus on tehnyt sen puolestamme.

        Tämä suunnataan ”tikapuut taivaaseen” tai ”vaakakuppi” -tyyppistä ajattelua vastaan. Tikapuu -mallissa taivaaseen päästään, jos täytetään tietty mitta (hyvillä teoilla, rakkaudella). Vaakakuppi -mallissa taas verrataan hyviä tekoja ja syntejä. Kummmalle puolelle vaaka kallistuu, se määrää kohtalomme.

        Luterilaisten on vaikea ymmärtää katolisten opetusta hyvistä teoista, koska se tuntuu viittaavan tikapuut- tai vaakakuppi- malliin ja Kristus pelastajana tuntuu menettävän merkitystään. Mihin me pelastajaa tarvitaan, jos meidän täytyy pelastaa itsemme?

      • Emil Anton Says:

        Hei! Juuri tuolla terminologialla uskojen erottelu on kovin luterilainen. Paavalilla usko on joskus myös kuuliaisuuden synonyymi. Kat. teologia erottelee muovaamattoman ”pelkän” uskon ja rakkauden muovaaman tai täydellistämän uskon, fides caritate formata. Luottamuksen (toivon) lisäksi tarvitaan rakkauskin, että usko olisi pelastavaa. Rakkaus taas täytyy näkyä teoissa, jos ei ole rakkauden inspiroimia tekoja, usko on kuollutta. Kyse ei ole mistään tikapuista eikä itsepelastuksesta, vaan Jumala pelastaa ihmisen antamalla hänelle uskon ja toivon ja rakkauden (ks esim Room 5:1-5, Gl 5:6, 1. Kor. 13:1-3). Hyvät teot ovat osoitusta ja todistetta tästä uudesta sisäisestä elämästä. Niin kauan kuin emme menetä tätä elämää kuolemansynnillä, pelastumme tuomiolla tämän uuden elämän ansiosta, joka on kasteessa vuodatettu ja sitten toivottavasti aikuisena eletty todeksi. Teot ovat osa tuota elämää ja kasvattavat sitä, mutta eivät ansaitse taivasta minkään tietyn määrän jälkeen. Sen sijaan Jumala antaa hyvyydessään ikuisen elämän armopalkaksi tehdystä hyvästä (esim Matt 20, Matt 25, Room 2, jne).

        Mitä tuohon Tunnarien kohtaan tulee, tarkoitin, että on seuraavat 2 tulkintaa:

        1) Kuolemansynti on sellainen, joka vie luottamuksen pois. Eli sitten kun ihminen paaduttaa itsensä niin pahasti synneillään ettei enää luota, niin kyseessä on kuolemansynnissä eläminen. Tässä kukaan ei voi mennä sanomaan toiselle uskovalle mitään.
        2) Kuolemansynti vie pelastavan uskon, vaikka synnissä eläjä väittäisikin luottavansa vielä. Tässä tapauksessa kuolemansynti otetaan ulkopuolelta tulevasta tietolähteestä kuten Plin kirjeistä ja sitä sovelletaan subjektiivisesti muiden tuomitsemisessa.

  2. Mika Bee Says:

    Kuolemansynnissä vaeltava ei voi säilyä pelastuksen tilassa, koska tällaisessa synnissä vaeltavalla ei ole kristillistä uskoa.

    Luther tunnustautuu kirjoituksissaan oppiin kuolemansynnistä ja samalla kerskaa pelastusvarmuudesta.

    • Emil Anton Says:

      Niin, Mika, mutta miten määritellään kuolemansynnissä vaeltava? Saako esim. asua avosuhteessa jos vain kristillisesti luottaa ristiin? Entä jos lisäksi joka aktin jälkeen pyytää anteeksi? Onko tällaisilla kristillinen usko, ja kuka sen voi määritellä, jos 2 luterilaista on asiasta eri mieltä? Voiko tällainen ihminen elää pelastusvarmuudessa? Oletettavasti on olemassa väärääkin pelastusvarmuutta, miten kukaan voi olla varma ettei oma varmuus ole väärää? Jokainenhan voi soveltaa Raamatun lupauksia itseensä. Tämän vuoksi lut ”ratkaisu” ei ole yhtään parempi kuin katolinen toivo ja luottamus mutta silti epävarmuuden ja oman erehtyväisyyden tunnustaminen.

  3. Mika Bee Says:

    Ei saa. Aihepiiri on vaikea ja siinä on haasteensa.
    Paavali määritelköön, mikä on kuolemansyntiä ja mikä ei. Tunnustuksellinen luterilaisuus on pitänyt Raamattua ainoana opinlähteenä.

    Voin tietää, löydynkö Paavalin karkeiden syntien harjoittajien listalta. Jos löytyisin, en voisi pitää itseäni pelastettuna.

    • Emil Anton Says:

      Niin, siksi sanoinkin sen olevan mielenkiintoinen eikä sitä noin helposti sivuuteta. On kovin ongelmallista rajoittaa kuolemansynnit Paavalin listaan, silloin esim. huumeidenkäyttö ja monet muut jäisivät pois. Listojen tarkoitus on luetella esimerkkejä, ei antaa täydellistä esitystä. Lisäksi jos sinä tuomitset toisen pelastukseensa varmasti luottavan avoliitossa pastorinsa luvalla elävän luterilaisen Paavalin perusteella, hän voinee yhtä hyvin tuomita sinut eriseuraisuudesta Paavalin listojen perusteella. Kovin subjektiiviseksi ja epävarmaksi jää loppujen lopuksi.

  4. Mika Bee Says:

    Ymmärrän, että sinulla on hirveä tarve luoda epävarmuutta luterilaisuuteen, koska sitä ei voida osoittaa epäraamatulliseksi. Kyllä meille jää Raamatun pohjalta jotain tilanteita, joissa on hankaluutensa, mutta väitän, että teet asiasta ongelmallisemman, mitä se todellisuudessa on, jotta saat tukea paavilaiselle uskollesi.

    • Emil Anton Says:

      Ei luoda epävarmuutta vaan osoittaa se niille, jotka sitä eivät tahdo nähdä. Luterilaisuutta ”ei voida osoittaa epäraamatulliseksi” vain sellaisten mielestä, jotka eivät suostu hyväksymään missään tapauksessa mitään argumenttia asian suhteen kummiskaan. Muille asia on kyllä aika lailla ilmiselvä:)

  5. Mika Bee Says:

    Muista Emil kuitenkin:

    ”CANON XXIV.-If any one saith, that the justice received is not preserved and also increased before God through good works; but that the said works are merely the fruits and signs of Justification obtained, but not a cause of the increase thereof; let him be anathema. ”

    En ymmärrä, mistä revit tuon kohdan 1). Luterilaisuutesi määritelmä on varmaan eri kuin minulla? Opetus kuolemansynnistä ja siihen liittyvästä tuomitsemisesta tulee johtaa mm. Paavalin kirjeistä. Jos joku elää avoliitossa, häntä ei voi pitää kristittynä Paavalin mukaan. Jos joku murhaa, häntä ei myöskään, jne… Ja jos joku antaa lihallisten himojen vallita, hänelä ei ole rakkautta vaikuttavaa uskoa ja Paavalin sana, että liha ei voi hallita teitä, ei toteudu hänessä.

    Miten kuolemansynnissä elävällä voisi olla lapsenomaista luottamusta Kristuksen sovitustyöhön kun hänellä ei ole minkään sortin tajua omasta syntisyydestään, joka on aina pelastavan uskon edellytys?

    • Emil Anton Says:

      Revin sen ainoalta toiselta tuntemaltani stlklaiselta kuule:) Ehkä hänen luterilaisuusmääritelmä on eri kuin sinulla:) Sekös jo kertoisikin jotain:)

      • Mika Bee Says:

        Tässä on tulkinnallisena haasteena, mitä tarkoitetaan ”vie luottamuksen pois”. Jos puhumme Jumalan näkökulmasta, henkilöllä ei ole kristillistä luottamusta. Tätä varmaan toinen stalkkari tarkoitti.

      • Emil Anton Says:

        Enpä usko, koska kiusasin teitä itse antamallasi esimerkillä siitä, että katolilaisena joutuisit joka päivä ripille kuolemansynneistä. Sanoin, että sama ongelma teillä on luterilaisina sitten, jos kerran uskotte, että kuolemansyntinne vievät teidät vähän väliä pois armon tilasta. Aina pitäisi ehtiä eksplisiittisesti tehdä luottamusakti tms jokaisen kuolemansynnin jälkeen päästäkseen takaisin armoon, ja tähän kaveri vastasi sillä että ei ei, luterilaiselle kuolemansynti on vain sellainen, joka vie uskon. Lutherin kirjoituksista olen löytänyt vastaavia kohtia useampia. Eli tekosynnit eivät vie armoa pois niin kauan kuin usko säilyy.

      • Mika Bee Says:

        Luterilaisuudessa usko määritellään kolmella käsitteellä: notitia (tieto), assensus (hyväksyntä) ja fiducia (luottamus). Kun puhutaan luottamuksen (fiducia) menettämisestä puhutaan luonnollisesti myös kristillisen uskon kuolemasta. Onko ongelma nyt, että et ymmärrä luterilaista käsitystä uskosta vai millä tasolla me emme tavoita toisiamme?

      • Emil Anton Says:

        Ei se ole ongelma. Jostain muusta tasosta taitaa olla kyse:)

      • Mika Bee Says:

        Juttelin tänään tuon erään stalkkarin kanssa ja hän oli ihan ymmällään siitä, mitä olet tänne kirjoittanut.

        Kaikki tekosynnit eivät vie armoa pois. En usko kenenkään väittäneen sellaista missään vaiheessa.

  6. Jason Says:

    Go swashbucklers! ”Ei luoda epävarmuutta vaan osoittaa se niille, jotka sitä eivät tahdo nähdä.”


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: