Turhentuuko uskonpuhdistus? Osa 3: Timo Laato.

Jatkan vihdoin jo jokin aika sitten alkanutta artikkelisarjaa Turhentuuko uskonpuhdistus? -nimisestä kirjasta (ks. aiemmat osat 1 ja 2). Kirja on siitä mielenkiintoinen, että siihen on koottu Suomen johtavien luterilaisten teologien puheenvuorot vanhurskauttamisesta. Tällä kertaa teologian tohtori, Paavalista väitellyt Timo Laato pääsee käsittelyyn ja saa olla esimerkkinä siitä, kuinka parhaimpienkin teologien argumentteihin kätkeytyy joskus alkeellisia väärinkäsityksiä.

Peruslähtökohtia

Laato lähtee tarkastelemaan Yhteistä julistusta vanhurskauttamisesta (YJ) käyttäen apostoli Paavalia ”ekumeenisena erotuomarina”. Tyypillisen luterilaiseen malliin Laato sanoo vanhurskauttamisen olevan koko Raamatun jäsentävä keskusoppi, perustelee Paavalin valintaa ja rajoittaa sitten tarkastelun lähinnä Roomalaiskirjeeseen.

Tämä herättää heti kysymyksiä, kuinka luterilainen teologi luterilaisella Paavali-tulkinnallaan aikoo tehdä Paavalista puolueettoman erotuomarin kirkkojenvälisessä vanhurskauttamiskiistassa ottamatta huomioon esimerkiksi apostoli Jaakobin, kirkkoisien ja kirkolliskokousten opetuksia asiasta. Raamattu itse ei opeta vanhurskauttamisen olevan Raamatun keskus, vain luterilaisuus saa ihmisen keskittymään aina vain Roomalais- ja Galatalaiskirjeisiin, ja niihinkin valikoivan luterilaisesti.

Laato on tästä hyvä esimerkki: hän väittää vain toistavansa Roomalaiskirjeen tekstin sisällön omin sanoin välttäen kiistanalaisia tulkintoja, jotta lukija tietäisi, mitä Paavali opettaa vanhurskauttamisesta (s. 72). Neutraali lähtökohta on kuitenkin pelkkä illuusio: heti ensimmäisissä kappaleissa on useita tulkintoja, joita voisi kyseenalaistaa ja vastustaa, kuten esim. jakeiden 1:16-17 merkitys, jakeiden 1:18ss ja 2:1ss kohde, väite, että ”kukaan ei täytä lakia” (vrt. Room. 2:n kuvaus pakanoista, jotka niin tekevät!), ja että Room. 3:27:n kerskaus koskee ihmisen ansioita eikä Tooraa. (s. 73)

Luterilaiset tulkinnat jatkuvat: ”Kristuksen kerran hankkima täydellinen vanhurskaus… herättää kristityssä halun antaa jäsenensä vanhurskauden aseiksi Jumalalle” (s. 74)! Mitään tällaista Paavali ei kirjoita, vaan käskee kasteessa synnistä pois kuolleita elämään vanhurskauden mukaisesti. Luterilaisuudessa kuitenkin arastetaan käskyjä ja kristillistä eettistä lakia, joten kristityn teot pitää selittää spontaaniksi haluksi. Seuraavalla sivulla (s. 75) Kristus on ”ansainnut autuuden koko maailmalle”, Paavali ”painottaa Kristusta persoonallisena vanhurskautena”. Tätä luterilaista kielenkäyttöä ei löydy Paavalin kirjeistä.

Yhteisen julistuksen ja Paavalin arviointia

Paavalin opetuksen esityksen jälkeen Laato siirtyy tarkastelemaan YJ:n opetusta. Hän kritisoi sitä luterilaisesta tunnustuksesta luopumisesta kohta kohdan jälkeen (s. 76-77). Tässä voin monesti ymmärtää Laatoa. Vaikka YJ usein esitetään luterilaisen ”vanhurskauttaminen armosta uskon kautta” -mallin voittona, todellisuudessa juuri luterilainen puoli näyttää tulleen yksityiskohdissa paljon enemmän vastaan kuin katolinen. Myös kristologian ja raamattuargumentaation vähyys YJ:ssä on hyväksyttävä kriittinen huomio.

Laato kritisoi YJ:tä myös antropologian korostuksesta ja synergismistä (s. 78). Tämä on ymmärrettävästi punainen vaate teologille, joka väitteli Paavalin antropologiasta ja monergismista juutalaista synergismiä vastaan. Paavali on kuitenkin omien sanojensakin mukaan synergisti (1. Kor. 3:9, samoin pelastusopissaan mm. Fil. 2:12-13). Vanhurskauttamisprosessissa on Jumalan monergian lisäksi ihmisen synergiaa, joten YJ tekee aivan oikein.

Laato väittää esittelynsä paljastaneen Paavalin ja YJ:n sovittamattoman ristiriidan. Todellisuudessa hän on vain osoittanut tunnustuksellisen luterilaisuuden ja YJ:n välisen jännitteen ja antanut puolueellisen Paavali-tulkinnan. ”Hyvät teot seuraavat… kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan… Ne eivät kuulu missään mielessä vanhurskauttamiseen vaan pyhitykseen.” ”[Paavali] ei missään vanhurskauttamiseen sekoita lainkaan hyviä tekoja.” YJ:n ”yritykset muuttaa vanhurskauttava usko… kuuliaiseksi uskoksi… vahvistavat yhä entisestään vaikutelmaa sovittamattomasta ristiriidasta.” (s. 78)

Paavali ei koskaan selitä hyviä tekoja vain pyhitykseen kuuluvaksi kiitollisuudenosoituksiksi. Päinvastoin, Paavali kuulostaa paikoin aivan YJ:ltä, kuten esim. jakeessa Room. 6:16, jota Laato ei odotetusti lainkaan käsittele. Siinä Paavali opettaa: δοῦλοί ἐστε ᾧ ὑπακούετε, ἤτοι ἁμαρτίας εἰς θάνατον ἢ ὑπακοῆς εἰς δικαιοσύνην – olette sen palvelijoita, jolle olette kuuliaisia, joko synnin kuolemaksi tai kuuliaisuuden vanhurskaudeksi. KR:n mukaan: joko palvelette syntiä, mikä johtaa kuolemantuomioon, tai olette kuuliaisia Jumalalle, mikä johtaa vapauttavaan tuomioon. Lopullinen vanhurskauttaminen luetaan kuuliaisuudelle.

En muista kenenkään luterilaisen koskaan ottaneen tätä jaetta esille vanhurskauttamisopin käsittelyssä, vaikka kyse on Paavalista, Roomalaiskirjeestä ja dikaiosyne-sanasta. Syy lienee selvä: Paavali sotkee ”pyhitykseen kuuluvan” kuuliaisuuden vanhurskauttamiseen. Laato ei luonnollisesti puutu muihinkaan kohtiin, joissa teot tai rakkaus ”sekoitetaan” vanhurskauttamiseen tai lain täyttämiseen: Room. 2:6-15, 25-27, 8:2-13, 13:8-10.

Syventävä tarkastelu

Lopuksi Laato jatkaa Paavalin tekstien tarkastelemista, tällä kertaa syventävästi, siis kiistakysymyksiin uppoutuen ja oman ”rukouksien ja monien kommentaarien avulla” löydetyn tulkintansa esittäen. Aluksi Laato vastustaa rakkauden kautta tapahtuvan efektiivisen muutoksen yhdistämistä forenssiseen vanhurskauttamiseen – hän puolustaa yksin forenssista vanhurskauttamisoppia.

Syventävä tarkastelu ei tuo paljoakaan uutta keskusteluun: se vain jatkaa kontroversiaalisten luterilaisten Paavali-tulkintojen esittämistä. Room. 1-3 tulkitaan täysin oikeudellisesti ilman viittauksia liittoteologiaan, Room. 2:6-10:n hyvää tekevät ja ikuisella elämällä palkittavat unohdetaan, 14-15:n ja 25-27:n pakanoita ei oteta huomioon, vaan ”armottoman kova tuomio” odottaa jokaista (s. 81). Room. 4 esitetään myös palkanlaskennallisesti ja oikeudellisesti, liittoteologiaa, uudeksi luomista (4:17) ja perhemallia (Abrahamin lapset) syrjitään.

Laato pelaa myös luterilaisella ”selvyyden” käsitteellä ja sanoo Paavalin argumentoivan yhtä sun toista ”epäselvyyden välttämiseksi”, vaikka kyseessä on vain Laaton tulkinnan retorinen eteenpäinvieminen. Itse asiassa Laaton analyysissä uskon ja kasteen suhde vanhurskauttamisessa jää kovin epäselväksi. Retoriikasta on kyse myös silloin, kun Laato sovitusta koskevissa kohdissa juhlii sillä, että pyhittävästä armosta tai tekojen luonteesta lahjana ei mainita halaistua sanaa. Hän ei luonnollisesti käsittele kohtia, joissa näitä asioita opetetaan (esim. Tit. 3:5-7, Fil. 2:12-13). (s.83)

Sivulla 85 Laato myöntää jakeisiin Room. 6:16-20 ja 1. Kor. 6:9-11 viitaten, että kasteessa vanhurskautettu ”edelleen tarvitsee kehotusta karttaakseen synnin palvelijaksi sekä ryhtyäkseen vanhurskauden palvelijaksi”. Hän ei kuitenkaan avaa näitä jakeita sen laajemmin, sillä niiden syvällisempi pohtiminen olisi vienyt pohjan edellisellä sivulla julistetusta täydestä pelastusvarmuudesta. Synnintekijät eivät peri valtakuntaa, mutta kuuliaiset vanhurskautetaan. Kylläpä Paavali ilkeästi painottaa antropologiaa!

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Soteriologia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: