Kristillis-kriittisesti historiallis-kriittisyydestä

Uusi akateeminen vuosi on jälleen aluillaan ja sadat uudet teologian opiskelijat joutuvat yliopistollisen historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen uhreiksi. On aika tutkia raamattukritiikkiä kriittisesti ja kritisoida historiallis-kriittistä eksegetiikkaa sen valtavista puutteista, virheistä ja vääristä ennakko-olettamuksista. Suomeksi aiheesta voi lukea lisää mm. kirjoista Tapio Puolimatka: Usko, tiede ja Raamattu (2007), Tapio Luttinen: Voiko Raamattukritiikkiin luottaa? (1985) ja Uuras Saarnivaara: Voiko Raamattuun luottaa? (1982, uusi korjattu painos 2002). Historiallis-kriittisen tutkimuksen puolelta perusteos on Nasaretilaisen historia (lyh. NH, toim. Uro ja Lehtipuu 1997).

Taustaa ja taustaolettamuksia

Historiallis-kriittinen raamatuntutkimus on deismin, valistuksen ja rationalismin lapsi. 1600-luvun Englannissa, 1700-luvun Ranskassa ja 1800-luvun Saksassa lyötiin läpi ajatus, jonka mukaan kristinusko ihmeineen ja ilmoituksineen on järjenvastaista ja että järki pystyisi omillaan saavuttamaan oikeamman käsityksen asioista. Jumalasta tuli Luoja-Jumala, joka ei puutu maailman menoon, ja Raamatusta tuli yksinomaan kokoelma erilaisten ihmisten kirjoittamia uskonnollisia tekstejä eri ajoilta.

Siispä oikea tapa ymmärtää Raamattua olikin ilmoituksen ja ihmeiden aprioristinen hylkääminen ja ”historiallis-kriittinen” tutkimus, joka pyrkimyksenä olisi selvittää tekstin alkuperäinen, historiallinen ja objektiivinen tarkoitus. Tällainen tutkimus ei siis tutki Raamatun inhimillistä puolta, vaan koko Raamattua pelkästään inhimillisenä. Tutkimus väittää valistuksen järkeisuskoon nojaten olevansa vailla filosofisia ennakko-olettamuksia, mutta todellisuudessa se olettaa esim. järjen luotettavuuden ja inspiraation puutteen (ks. myös Luttinen 22-24, NH 10-12).

Historiallis-kriittinen tutkimus on hyvin laaja termi, ja joskus sillä voidaan viitata aivan hyödylliseen historialliseen tutkimukseen. Katolinen kirkko on tietyin varauksin hyväksynyt historialliset metodit raamatuntutkimuksessa, jotta teologit voisivat paremmin ymmärtää pyhien tekstien merkityksen ja auttaa täten kirkkoa. Raamatun tekstien paremmaksi ymmärtämiseksi on hyödyllistä vertailla kutakin tekstiä oman aikansa muiden aihetta käsittelevien tekstien kanssa, peilata UT:n tekstejä taustalla vaikuttaviin VT:n teksteihin, selvittää tekstin syntyaikana vaikuttanut historiallinen ja kulttuurillinen tilanne, ottaa huomioon kirjoittaja ja vastaanottaja sekä kirjallisuuden laji. Kirkon ohjeistus historiallis-kriittisestä tutkimuksesta on luettavissa Suomeksi kirjassa Katolinen näkökulma 3 – Raamatun tulkinta kirkossa.

Aivan toinen asia onkin sitten se, mitä historiallis-kriittinen raamatuntutkimus useimmiten sekä teoriassa että käytännössä on. Se on suljettuun naturalismiin perustuva metodien joukko, joka tekee kaikenlaisia todistamattomia metafyysisiä, filosofisia, teologisia ja historiallisia (vääriä) olettamuksia kuten ”historia on syiden ja seurausten suljettu sarja, joten ihmeitä ei voi tapahtua”, ”koska Raamattu on inhimillinen, se sisältää myös inhimillisiä virheitä”, ”oikeaa profetiaa ei voi olla, joten oikeat ennustukset on kirjoitettu itse tapahtumien jälkeen” tms.

Useimmiten historiallis-kriittiset tutkijat ovat myös hetimmiten osoittamassa ristiriitoja eri Raamatun tekstien välillä, eivät harmonisoimassa niitä. Tässä vaiheessa on jo astuttu kristillisen uskon varpaille siinä määrin, ettei perinteiseen kristillisyyteen sitoutuva tutkija yksinkertaisesti voi valita tällaista lähestymistapaa Raamattuun. Hänellä on velvollisuus vastustaa naturalismiin pohjautuvaa Raamatun vääristelyä ja oikeus tehdä tutkimusta supranaturalistisesta inspiraatiouskon säilyttävästä näkökulmasta, eikä tämä ole yhtään vähemmän tieteellistä eikä subjektiivista kuin naturalistinen historiallis-kriittinen tutkimus (ks. Puolimatka).

Historiallis-kriittiset metodit ja niiden käyttäjät

Kun puhutaan perinteisiä historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen metodeista, puhutaan kirjallisuus- ja lähdekritiikistä, uskonnon- ja muotohistoriallisesta kritiikistä sekä redaktiokritiikistä. Suuria historiallis-kriittisen tutkimuksen nimiä ovat esim. Adolf von Harnack (1851-1930), Albert Schweizer (1875-1965) ja Rudolf Bultmann (1884-1976). Kuten nimistä käy ilmi, historiallis-kriittisen tutkimuksen kotipesänä ja johtotähtenä on perinteisesti ollut Saksa.

Suomessa on seurattu Saksan mallia ja omaksuttu vahva historiallis-kriittisyys yliopistoteologiassa, jopa nykyistä Saksaa ja yleisesti muuta maailmaa paljon vahvempi – muualla on jo kauan sitten havahduttu historiallis-kriittisten metodien riittämättömyyteen ja tehottomuuteen. Suomalaisia historiallis-kriittisen teologian ”huippunimiä” ovat mm. Heikki Räisänen, Risto Lauha, Jarmo Kiilunen, Risto Uro, Kari Syreeni, Matti Myllykoski, Kari Kuula, Antti Marjanen, Ismo Dunderberg, Wille Riekkinen ja Lars Aejmelaeus.

Mitä mainitut metodit sitten pitävät sisällään? Kirjallisuushistoriallisessa kritiikissä yleensä oletetaan, että Raamatun kirjojen kirjoittajat eivät ainakaan ole niitä henkilöitä, joita kirkko on perinteisesti pitänyt niiden kirjoittajina. Evankeliumien sanotaan olleen alun perin nimettömiä, vaikka tästä ei ole ainuttakaan käsikirjoitustodistetta. Lisäksi väitetään, että pseudonimien käyttö oli aivan tavallista ja hyväksyttävää, vaikka varhaiset kristityt olivat tarkkoja siitä, että vain oikeasti apostolisiksi tiedetyt kirjat hyväksyttiin kaanoniin. Lisäksi evankeliumien oletetaan olevan myöhäisiä, pääsääntöisesti vuoden 70 jälkeisiä, jotta tekstit olisivat toisen eikä ensimmäisen sukupolven tuotosta ja jotta ennustuksen Jerusalemin tuhosta eivät olisi todellisia – huolimatta vahvoista todisteista varhaisen, 50-60-luvuille sijoittuvan ajoituksen puolesta (ks. myös Puolimatka s. 416-422).

Lähdekritiikki ei perustu sen tieteellisempiin tutkimustuloksiin. Lähdekritiikissä Raamatun tekstiaines pilkotaan subjektiivisen tuntemuksen tai järkeilyn mukaisesti pieniin osiin, joita sitten aletaan kutsua ”lähteiksi” niin, että niiden alkuperä saadaan hämäräksi ja evankeliumien nykyinen tekstimuoto ei-alkuperäiseksi. Todellisuudessa emme tiedä usein mitään näistä oletetuista (olemattomista) lähteistä, teksti vain pilkotaan sen perusteella, että sieltä löydetään erilaisuuksia. Esimerkiksi vahvan jalansijan saanut JEPD-hypoteesi pilkkoo Mooseksen kirjat eri lähteisiin sanaston tai tyylin perusteella, mutta loppujen lopuksi hypoteesi ei koskaan ole johdonmukainen eivätkä tutkijat ole pystyneet päätymään objektiiviseen yksimieliseen lähdejaotteluun (ks. Puolimatka 423-433).

Puolimatka siteeraa upeasti Green-Armytagen luonnehdintaa: ”Minun maailmassani sanotaan: ’Ensimmäinen maailmansota tapahtui vuosina 1914-1918.’ Tuossa toisessa maailmassa sanotaan: ’Kertomus maailmansodasta muodostui 20. vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä.’ Minun maailmassani ihmiset elävät huomattavat pitkän ajan… ja he pystyvät muistamaan asioita. Tuossa toisessa maailmassa ihmiset syntyvät, kirjoittavat kirjan, ja heti katoavat, kaikki yhdessä silmänräpäyksessä.” (Puolimatka s. 436).

Uskonnonhistoriallisen koulukunnan tutkimus ei ole yhtään sen ansiollisempaa. Tällainen tutkimus vetelee yhtäläisyysmerkkejä kristinuskon ja pakanauskontojen välille muutamien pinnallisten yhtäläisyyksien perusteella ja sanoo sitten kristinuskon omaksuneen ajatukset näistä mysteeriuskonnoista tai gnostilaisista lunastajamyyteistä tms. Myöhemmin on osoitettu ja nykyään lähes universaalisti hyväksytty, että monesti asia oli toisinpäin: kristinusko vaikutti pakanauskontoihin. Lisäksi kristinusko selittyy sisältäpäin kohta kohdalta luontevammin juutalaista taustaa vasten. (ks. myös Puolimatka 446-449, Luttinen 59-83).

Myös perinteiset muotokriitikot on nykyään vakuuttavasti kumottu, vaikkakin muotohistoriallinen kritiikki elää yhä vahvasti suomalaisessa yliopistoteologiassa. Muotokritiikki pyrkii selvittämään tekstikatkelmien alkuperäisen muodon ja tilanteen, jossa niillä oli merkitys alkukristillisen yhteisön elämässä (Sitz im Leben). Muotokritiikki olettaa, että traditiot Jeesuksen sanoista levisivät kontrolloimattomasti niin, että silminnäkijöillä ei ollut merkittävää roolia niiden säilyttämisessä. Oletuksen mukaan varhaisella kristillisellä yhteisöllä ei ollut kiinnostusta säilyttää historian Jeesuksen sanoja, heille oli tärkeää vain uskon kokemus ja ilmaisu. Oletus on myös, että Jeesus-traditiot kehittyvät yksinkertaisesta monimutkaiseen. Todellisuudessa sekä varhaisten kirkkoisien että uusimman tutkimuksen mukaan evankeliumit ovat silminnäkijöiden todistusta, eivätkä Jeesus-kertomukset kehity minkään lainalaisuuden mukaan. (ks. Puolimatka 451-465, Luttinen 84-108).

Redaktiokritiikki ei ole aiempaa kummempi menetelmä. Se perustuu olettamukseen siitä, että Raamatun teksteillä on ollut kaikenlaisia välivaiheita ja muokkaajia eli redaktoreita matkalla kohti nykyistä muotoaan. Tekstejä pilkotaan jälleen mielivaltaisesti niin, että milloin minkäkin katkelman sanotaan olevan redaktorin lisäystä tai sepitystä ja täten epähistoriallista. Esimerkiksi suuri osa evankeliumien aineksesta on ylösnousemususkon värittämää epähistoriallista luomusta. Todellisuudessa evankeliumit kuuluvat genrensä puolesta antiikin elämäkertojen joukkoon ja osoittavat selvästi historiallista tyyliä verrattuna esimerkiksi Ilmestyskirjaan, jossa puhuu uskovalle ilmestynyt ylösnoussut Jeesus. Myös Paavali erottelee Herran ja omien sanojensa välillä (1. Kor. 7:10-12). Oletuksella on myös eettinen heikkous: totuudenmukaisuutta puolustaneet alkukristityt olisivat johdonmukaisesti sepitelleet taruja ja panneet sanoja Herransa suuhun. (Ks. Puolimatka 470-481, Luttinen 109-113)

Lopuksi

Historiallisesti vakavasti otettavaa tutkimusta on täysin mahdollista tehdä perinteisestä kristillisestä lähtökohdasta, jossa oletetaan tekstien olevan samalla täysin inhimillisiä ja täysin jumalallisia (ja täten virheettömiä ja pohjimmiltaan ristiriidattomia). Sen sijaan historiallis-kriittinen tutkimus ei ole suinkaan saavuttanut mitään neutraalia tai objektiivista käsitystä Jeesuksesta tai Raamatun tekstien synnystä ja merkityksistä – jokainen tutkija lukee tekstiin omia mieltymyksiään ja ennakko-olettamuksiaan.

Raamatuntutkimus onkin kokenut viime aikoina uusia tuulia, kun perinteisiä metodeja on maailmanlaajuisesti haudattu ja uudet menetelmät ovat saaneet sijaa: nyt Raamattua tutkitaan esimerkiksi narratiivisena ja kanonisena tekstikokoelmana – huomio kiinnitetään siis tekstin nykyiseen kerronnalliseen kokonaisuuteen. Myös sosiaalinen ja retorinen tutkimus ovat tulleet suosituiksi. Kaikki nämä tutkimuksen muodot voivat elää rinta rinnan sulassa sovussa inspiraatiouskon kanssa. Tästä syystä on vihdoin Suomessakin sanottava STOP historiallis-kriittisen tutkimuksen yksinvallalle ja rohkeasti selitettävä Raamatun tekstejä uskottavan historiallisesti ja samalla uskottavan kristillisesti.

Malliesimerkkejä uudesta historiallis-kristillisestä tutkimuksesta ovat. esim. Scott Hahn (kanoninen väitöskirjaan pohjautuva tutkimus Kinship by Covenant), Ben Witherington III (sosiaalis-retoriset kommentaarit), Brant Pitre (joka tosin tutkimuksessaan Jesus, the Tribulation and the End of the Exile käyttää perinteisiä metodeja mutta aina autenttisuuteen päätyen), N.T. Wright (esim. trilogia The New Testament and the People of God, the Resurrection of the Son of God ja Jesus and the Victory of God), Richard Bauckham (Jesus and the Eyewitnesses) ja monet muut.

Puolimatka on uudella kirjallaan luonut hyvän pohjan kristilliselle raamattuteologialle – nyt kristittyjen on vain otettava härkää sarvista ja alettava Suomessakin harjoittaa vakavaa ja uskollista historiallis-kristillistä tutkimusta. Ehkä jo pian saamme viettää naturalistisen historiallis-kriittisen tutkimuksen ylivallan hautajaisia.

Explore posts in the same categories: Eksegetiikka

2 kommenttia : “Kristillis-kriittisesti historiallis-kriittisyydestä”


  1. Heippa. Ansiokas kirjoitus!

    Olen samaa mieltä: (a.) ”Historiallisesti vakavasti otettavaa tutkimusta on täysin mahdollista tehdä perinteisestä kristillisestä lähtökohdasta…”

    Mitä tarkoitat jatkaessasi:
    ”jossa oletetaan tekstien olevan samalla (b.) täysin inhimillisiä ja täysin (c.) jumalallisia (ja täten (d.) virheettömiä ja (e.) pohjimmiltaan ristiriidattomia).”?

    Ymmärtääkseni mainitsemasi Witherington ja Wright myöskin allekirjoittavat b:n ja c:n, mutta eivät välttämättä d:tä ja e:tä ainakaan näin muotoiltuna. Vai onko todella tämän ajan tieteellisen kielen mittapuulla ymmärretty virheettömyys ja ristiriidattomuus jumalallisuuden ehto? Itse en ole varma.

    • Emil Anton Says:

      Hei Jake ja kiitos kysymyksestäsi! Tuo artikkeli on vuosia vanha ja mielestäni aivan liian kärjekäs, jos lukee tuon artikkelissa mainitun kirkon virallisen ohjeistuksen niin se on paljon positiivisempi näitä metodeja kohtaan kuin ko. artikkelini. Joten olen taipuvainen olemaan samaa mieltä kanssasi ettei d:stä ja e:stä tarvitse tehdä liian isoa juttua, ja olisin valmis sanomaan kuten hyvin muotoilit ettei virheettömyys ja ristiriidattomuus ”tämän ajan tieteellisen kielen mittapuulla” ole jumalallisuuden ehto laisinkaan. Joskus pitäisi kirjoittaa Ratzingerin inspiraatiokäsityksestä musta se on tosi hieno.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: