Pappi, profeetta ja puoltaja: Adolf Carling, osa 2

Sarjan toisessa osassa (ks. osa 1) tutustumme Adolf Carlingin (ensimmäisen reformaationjälkeisen suomalaisen katolisen papin) pappeusaikaan. Tämä on erityisen ajankohtaista nyt, kun ensimmäinen reformaationjälkeinen suomalainen katolinen piispa, Teemu Sippo, on menneenä viikonloppuna vihitty virkaansa ja astunut istuimelleen (Turun tuomiokirkossa vietetyn historiallisen ja kauniin vihkijäismessun voi kuukauden ajan katsoa Yle Areenalta). Viittaukset ovat edelleen Kalevi Vuorelan kirjaan Monsignore Adolf Carling.

Hiljaista historiaa

”Ensimmäisen pyhän messunsa Carling toimitti Suomen maaperällä, Terijoen kesäkappelissa sunnuntaina syyskuun 10. päivänä 1911… Seuraavana päivänä Carling vietti messun Viipurin Pyhän Hyacinthuksen kirkossa ja sitä seuraavana päivänä Pyhän Henrikin kirkossa Helsingissä… Arkiaamun messu pienessä Kaivopuiston kirkossa herätti tuskin monien huomiota, mutta kaikessa vaatimattomuudessaan se oli historiallinen: suomenkielinen katolinen pappi oli saapunut Helsinkiin ensi kertaa sen historian aikana.” (s. 64)

Tällä on mielenkiintoisia yhtymäkohtia median uutisointiin isä Teemun piispanvihkimyksestä. Uutinen kuitattiin Helsingin ja Turun Sanomissa kovin askeettisesti, lyhyesti ja pakonomaisesti, vaikka kyseessä oli mitä suurin ja juhlallisin hetki, koko Suomen historialle kaikin mittapuin erittäin merkittävä tapahtuma. Uutisen aihetta olisi ollut useita aukeamia täyttämään:

Suomen kristillisyyden historia, katolinen kirkko Suomessa tänään, isä Teemun kääntyminen, juhlavieraat – sekä sisään päässeet (esim. karmeliittanunnat, jotka poistuivat luostaristaan vasta toista kertaa n. 20 Suomessa vietetyn vuoden aikana, arvokkaat kat. piispat, kardinaali Lehman sekä ekumeeniset ym. vieraat) – että ulos jääneet (jopa puoli tuntia aiemmin kirkolle saapuneet jätettiin tylysti ulos ja kirkon pääsisäänkäynti lukittiin heidän nenänsä edestä).

Myös kuorojen uskomattomasta musiikkiesityksestä olisi saanut juttua, samoin siitä, kuinka kirkkokansa puhkesi raikuviin aplodeihin kesken Te Deum-hymnin (Espanjassa tai Italiassa tätä ei ihmettelisi, mutta suomalaisilta tämä oli kovin yllättävä ele), mikä todisti ihmisten vilpittömästä ilosta ja aidosta riemusta. 500 vuoden jälkeen olemme palanneet! Mikä ihme, että katolisesta luterilaiseksi tulleessa katedraalissa nyt vuosisatojen jälkeen laulettiin pyhien litaniaa latinaksi ja toimitettiin katolinen vihkimyksen sakramentti sekä uhrattiin pyhä messu-uhri roomalaisella kaanonilla!

Väkevä saarnamies ja suursieluinen suunnittelija

Carling toimi pappeutensa alkuaikoina Viipurin seurakunnassa. Hänet tunnettiin tulisena ja kielitaitoisena saarnamiehenä: ”Hänen kerrotaan valinneen saarnakielen sen mukaan, keitä sattui sinä päivänä olemaan kirkossa. Myös Raamatun tekstit hän kuuluu lukeneen latinankielisestä evankeliumikirjasta kulloinkin tarvittavalla kielellä. Päämessu saarnoineen kesti parisen tuntia. Kesken saarnan Carling saattoi kiihtyä ja käyttää jyrkkiä sanoja. Uskossaan laimeat seurakuntalaiset ja muunuskoiset saivat säkenöiviä moitteita ja varoituksia.” (s. 93)

Uuden piispamme saarnatyyli ei ole aivan samanlainen kuin Carlingin, mutta eilen p. Henrikin kirkossa piispa Sippo oli selvästi jotain paljon enemmän kuin entinen isä Teemu. Vihkimyksessä saatu Pyhän Hengen lahja palakoon jatkossakin yhtä lämpimästi, koskettakoot piispan saarnat ihmisiä ja tuokoot ne heidät Kristuksen, elämän lähteen luokse!

Carlingista on kuitenkin vielä siteerattava hauskaa anekdoottia: ”Tarinan mukaan messupalvelijat jonakin helteisenä kesäpäivänä hiipivät saarnan aikana ulos ja ryhtyivät pelaamaan palloa pihamaalla. Huomattuaan tämän Carling keskeytti saarnan ja kiiruhti noutamaan pojat takaisin kirkkoon.” Ja vielä: ”Joskus saarnamies elehti niin vilkkaasti, että kirjat putosivat saarnatuolista lattialle.” (s. 94)

Carlingilla oli myös kunnianhimoisia suunnitelmia kirkon edistämiseksi ja rakentamiseksi Suomessa. Hän suunnitteli mm. pappisseminaarin ja munkkiluostarin perustamista. Kumpikaan näistä ei ainakaan hänen elinaikanaan toteutunut, mutta hänen sanansa kaikuvat yhä: ”Eikö Helsingistä löytyisi viisi tai kuusi nuorta miestä, joilla olisi rohkeutta ruveta munkiksi? Perustaisin luostarin, Suomen sytytysahjon. Meidän täytyy saada Suomeen muutamia sellaisia ahjoja, Jumalalle vihittyjä sieluja, jotka rukouksella ja lihansa kurittamisella sekä kaikenlaisilla hyvillä töillä sammuttavat Jumalan vihan ja hankkivat maallensa siunausta… Sekä yksilöitä että kansoja koskee: Quaerite primum regnum Dei!” (s. 107-108)

Näyttääkin siltä, että piispa Sipon aikana suomalaisia miehiä astuu suurin joukoin Jumalan ja kirkon palvelukseen pappeudessa tai munkkiudessa. Henkilökohtaisesti tunnen kaksi dominikaaniksi pyrkivää suomalaista nuorta miestä, yhden jesuiittakutsumusta harkitsevan, toinen miettii karmeliittakutsumusta, ja vielä kaksi muuta haluaa hiippakuntapapiksi. Lisätkäämme pökköä pesään! Rukouksia kutsumusten puolesta tarvitaan yhä enemmän.

Eturivin ekumeenikko

Carling haaveili myös uniaattikirkon perustamisesta. Kristittyjen ykseys oli vahvasti hänen sydämellään. Hän pääsikin Itä-Karjala -lehden uskonnollisen osaston toimittajaksi. Kirjoitukset oli tarkoitettu ortodokseille, mutta ne oli arvostelijoiden mukaan laadittu ”jesuiittamaisella oveluudella” itäkarjalaisten uskonnollisen elämän alistamiseksi paavin johdon alle. Carling myönsikin, että hän tahtoi vaikuttaa mielipiteisiin unionin eduksi. (s. 135)

Ykseyden kaipuu näkyy Carlingin päiväkirjarukouksesta: ”Cur, Deus, non omnes sunt uniti? Cur non eundem panem manducant?” (Miksi, Jumala, kaikki eivät ole yhtä? Miksi he eivät syö samaa leipää?) Kun Carling vieraili Sortavalan seminaarissa, hän ihaili ortodoksien kauniita rukouksia ja kehui heidän vieraanvaraisuuttaan. Päiväkirjassaan hän huudahti: ”Amo vos omnes!” (Rakastan teitä kaikkia!) (s. 137-138)

Carlingin tuntemukset ortodoksisuudesta vastaavat pitkälti omiani: ”Meidän sydäntämme viiltää, kun muistamme, että 150 miljoonalla kristityllä on sama apostolinen oppi kuin meillä, pätevä pappeus sakramentteineen, pätevä veretön uhri, ihanat ikivanhat rukoukset ja veisut, lapsellisen harras pyhän Neitsyen kunnioitus, mutta kaikki tuo yhteydestä erotettuna. Hän itse haluaa palavasti laumansa yhteyttä, hameensa eheyttä, jotta kaikki yhtä olisivat, että olisi yksi lammashuone ja yksi paimen. Se on meidänkin hartain halumme, Herra, sen viipyminen on meidän suurin murheemme.” (s. 203)

Myös piispamme Nicodemus on ilmaissut ekumenian olevan lähellä hänen sydäntään. Siteemme luterilaisiin ja ortodoksisiin kristittyihin ovat tiiviit ja läheiset, joten tehkäämme yhä enemmän edistyäksemme tiellä kohti täyttä ykseyttä: ut omnes unum sint!

Carling kirjoittajana…

Carling oli toivonut pääsevänsä Suomen piispaksi tai ainakin pysyvästi Helsingin kirkkoherraksi, mutta kumpikaan näistä toiveista ei koskaan toteutunut. Hollantilaiset prelaatit eivät pitäneet Carlingia tarpeeksi hyvänä sielunhoitajana. Samoin hänen suomalaismielisyytensä oli esteenä ruotsia painottavien pappien ja seurakuntalaisten näkökulmasta.

Carling oleskeli Terijoella pitäen huolta pienestä kappelista ja viettäen siellä messuja harvoille paikallisille katolilaisille. Carling kirjoitti joskus kovastikin: ”Herra, kukista hollantilaisten ylpeys ja vapauta minut heidän orjuudestaan!” (s. 217) ”Parhaat vuoteni ruostuin, kun minulla ei kynnetty. Jotta heiltä ei menisi kunnia. Olen käynyt läpi niin kovan kiirastulen, että en siitä koskaan toinnu.” (s. 234)

Carling kommentoi vielä: ”Olin aina odottanut, että saisin syntymäkaupungissani julistaa katolista oppia omille kansalaisilleni. Tämä toteutui talvella 1920-1921, ja kirkko oli joka kerta täynnä protestantteja, mutta sitä iloa ei kestänyt kauan. Nyt uhraan viimeiset voimavarani kirjalliseen työhön. Se on ainoa iloni tässä elämässä.” (s. 165)

Carling toimitti vuosikausia (1925-1966) Uskon Sanoma -nimistä lehteä, johon hän kirjoitti itse suuren osan artikkeleista kommentoiden evankeliumitekstejä ja kertoen pyhien elämästä sekä muista katoliseen uskoon liittyvistä asioista. Uskon Sanoma oli Carlingille kaikesta päätellen vastaava kuin Hyviä uutisia -blogi minulle:) Uskon puolustaja kokee kirjallisen työnsä tärkeäksi tehtäväkseen ja ilon aiheeksi. Carling toimitti myös hienon historiallisen rukouskirjan, joka tosin jäi lyhytikäiseksi Vatikaanin II kirkolliskokouksen takia. Tämän lisäksi Carling kirjoitti artikkeleita useisiin lehtiin ja kirjoihin, ja hän teki myös käännöstyötä.

…ja kirjekaverina

Erityisen mielenkiintoisia ovat Carlingin kirjeet nuorille opiskelijoille. Carling oli uskollinen kirjekaveri, ja hän vastasi perusteellisesti kiinnostuneiden kysymyksiin katolisesta uskosta ja elämästä. Mm. katolisuudesta kiinnostunut nuorukainen Rafael Kontula sai Carlingilta uskonnonopetusta kirjeitse 40-luvulla. Carling tuli opettaneeksi siinä sivussa mielenkiintoisia yksityiskohtia mm. etymologiasta: ”Vertaileva kielitiede on hauskaa. Sillä on vain se ikävä puoli, että suomen sanat suurelta osalta paljastuvat lainasanoiksi. Semmoinenkaan sana kuin ’aito’ ei ole aito, vaan lainattu; vertaa saksan echt.” (s. 229)

Seuraavat kovat sanat ovat peräisin samasta kirjeenvaihdosta: ”Kyllä luterilaisuus leipäisempää on kuin katolisuus. Minäkin pääsisin leveämmälle leivälle, jos rupeaisin Lutherin pastoriksi. Kerran, lähes 30 vuotta sitten, sitä perkele minulle unessa ehdotti: ’Viitsitkin itseäsi kiusata ja kärsiä puutetta, vaikka palvelemalla minua pääsisit helpommille päiville.’ Vastasin hänelle. ’Sinun tarjoamasi hyvyys kestää niin vähän aikaa, ettei kannata suostua.'”

Jatko keventää edellistä: perkele siirtyy kiusaamaan köyhää miestä, kun joutui toteamaan Carlingin olleen oikeassa. Carling yritti varoittaa miestä, mutta perkele sanoo köyhälle papin valehtelevan. Carling vastaa perkeleelle: ”Kyllä sinä olet kelju, kun viitsit olla noin kaksinaamainen. Minun edessäni et koskaan salaa, kuka olet, mutta tuolle vaivaiselle miehelle koetat uskotella muuta.” Kääntymisestä Carling osoitti nuorukaiselleen viisaita sanoja: ”Oikein sanot, ettei kääntymispäätöstä saa tehdä hätiköiden ja että entinen oppi on ensin tunnettava hyvin, ennen kuin sen hylkää… ole ahkera rukouksessa, vältä syntiä ja pysy aina iloisena.” (s. 230)

Viimeiset vaiheet

Carling toimi myös vankileirien pappina 40-luvulla, ja hän piti työtä erittäin mieluisena. Erityistä oli myös se, että Carling toimi hyvässä ekumeenisessa yhteisymmärryksessä luterilaisten virkaveljiensä kanssa. Sotien jälkeen Carling pääsi vihdoin toimimaan pappina Helsingissä, tosin ei minkään seurakunnan kirkkoherrana. Carling ehti nähdä uuden p. Marian kirkon, joka valmistui vuonna 1954.

Carlingille pidettiin monia suuria juhlia pappeuden ja eliniän merkkipäivinä, ja hän oli saamistaan kiitollisuudenosoituksista kovin hyvillään. Monsignorea ilahdutti myös uuden katolisen perheen synty, kun Carlingin siskontytär meni naimisiin Pauli Gorskin kanssa. Pauli ja hänen poikansa Lauri ovat edelleen aktiivisia p. Henrikin seurakunnassa ja p. haudan ritarikunnassa. Iloa tuotti myös rukouskirjan valmistuminen. Pitkän prosessin jälkeen Carling huudahti valmiista kirjasta: ”Prachtexemplar!” (loistokappale, s. 247)

Carling pääsi myös vanhoilla päivillään ikimuistoisille matkoille, joilla hän sai tavata korkea-arvoisia prelaatteja ja nähdä vanhoja kirkkoja ja luostareita. Kohokohta oli tapaaminen paavi Pius XII:n kanssa 1953. Paavi kiitti kotiprelaattiaan hänen tekemästään arvokkaasta ja pitkäaikaisesta työstä. Viimeisen vuosikymmenensä (1955-66) Carling asui askeettisesti samassa talossa sisarensa kanssa: ”Makuuhuone on kirkkona, toimistona ja kaikkena. Sisareni asuu keittiössä. Hyvä niinkin. Kiitos Jumalalle kaikesta. Ihmisellä ei ole oikeutta mitään vaatia, vaan hänen velvollisuutensa on ylistää Jumalaa aina ja kaikissa oloissa.” (s. 258)

Carling ehti myös uuden suomalaisen dominikaani-isän, nyt jo edesmenneen, tuolloin nuoren Martti Voutilaisen vihkijäisiin: ”Eksynyt tämä kansa on ja liittosi rikkonut. Mutta sinä sydänten tuntija tiedät, mistä pappisi löydät. Olkoon eilinen vihkimys pitkän vihkimysten sarjan alku.” (s. 266) Kuten aiemmin viittasin, on toivoa siitä, että isä Teemu Sipon tavoin vielä moni suomalainen mies vihitään lähivuosina katoliseen pappeuteen.

Eräs mainitsemisen arvoinen seikka on sekin, että elämänsä loppuun asti Carling osallistui Pohjalaisen osakunnan Porthan-juhlaan Ostrobotnialla ja piti siellä latinankielisen puheen. Tämä oli kuulunut vakio-ohjelmaan vuosikymmeniä. Suurlähettiläs Klaus Castren muisteli: ”Kävi aina pienoinen kohaus juhlayleisön joukossa, kun hän mustassa, karmiinikoristeisessa puvussaan nousi puhumaan. Hän puhui pystypäin ja miltei tulisella äänellä ja sai aina osakseen valtavat suosionosoitukset.” (s. 269)

Viimeisinä aikoinaan Carling oli ”iloinen, kiitollinen ja optimistinen”. Hän oli ”henkisesti vireä ja elinvoimainen fyysisistä vaivoista huolimatta. Hän tiesi ja muisti kaiken, ei ainoastaan oman alansa asioista, vaan esimerkiksi kukkien ja muiden kasvien nimet suomeksi, ruotsiksi ja latinaksi. Hänen kuuntelemisensa oli kuin oppitunti, jota ei sopinut keskeyttää.” (s. 270)

Toukokuussa 1966 Carling sai vakavan sydänkohtauksen. Kirkkoherra Paus kutsuttiin antamaan sairasten voitelu. Carlingin maallinen matka päättyi lopulta 9.6.1966, ja hänet haudattiin viikkoa myöhemmin suuren joukon papistoa ja seurakuntalaisia läsnä ollessa. Lopuksi on siteerattava mielestäni mahtavinta näytettä Carlingin monista upeista pappeusajan teksteistä (niitä on koottu runsaasti Vuorelan kirjaan liitteeksi), katkelmaa artikkelista ”Turun tuomiokirkko”. Pidän näitä sanoja syvästi profeetallisina ja uskon niiden täyttyneen viime lauantaina, kenties Carlingin esirukousten ansiosta.

Artikkelista ”Turun tuomiokirkko”

”Turun tuomiokirkko on monien vuosisatojen työn tulos, kansamme vaiheiden kuvastaja, ei mikään siro ja korea, ei kalliilla aineella upeileva, vaan sen kauneutena on suuruus ja voima, jylhyys ja ylevyys. Siinä se ilmentää koruttomuutta ja kansallisluonteemme jykevyyttä.

Me katoliset suomalaiset siirrymme vuosisatoja ajassa taaksepäin. Siellä on meidän Suomemme. Mutta kun mielikuvitustamme elävöittääksemme lähdemme Turkuun, silloin tunteemme ovat samat kuin juutalaisten Jerusalemin valitusmuurin luona. Nuo pyhät kivet itkevät orpouttaan, sillä poissa on niiden sisältä Ylkä, eukaristinen Jeesus, poissa apostolinen piispa, poissa papit, poissa uhri. Pyhimykset ovat kuoreistaan karkoitetut. Evankeliumin soihtu on sammunut. Siionin tiet itkevät, koska ei ole juhlille tulijoita, kaikki hänen porttinsa ovat autioina, hänen pappinsa huokaavat.

— Baabelin vankeuteen mentäessä Jumalan papit kätkivät pyhän uhritulen syvään kaivoon. Vankeuden päätyttyä valeltiin kaivon liejulla polttouhri, joka ihmeellisellä tavalla syttyi. Tuntuu siltä kuin katolisen Suomen viimeiset papit olisivat uhritulen johonkin onkaloon kätkeneet. Ehkä esi-isiemme usko nousee mullasta ja tulee suureksi sotajoukoksi, ehkä Turun tuomiokirkko on taas eukaristisen Jeesuksen asuinpaikka. Jos vielä pyhä Henrikki palaisi takaisin…”

(kursiivi lisätty lauantaisen piispojen, pappien ja maallikoiden sotajoukon kunniaksi)

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Suomalainen katolisuus

3 kommenttia : “Pappi, profeetta ja puoltaja: Adolf Carling, osa 2”

  1. make Says:

    onnea suomessa toimivalle katoliselle kirkolle, olette saaneet ensimmäisen suomalaisen piispan moniin satoihin vuosiin.
    todella historiallinen tapahtuma.
    katsoin vihkimyksen eilen tvstä, ja vieraista päätellen tilaisuus oli aika ekumeeninen.
    Toivottavasti katolisen kirkon ääni kuuluu maassamme nyt paremmim. Sillä kotimainen Piispan läsnäolo tekee keskustelut ym helpommaksi.
    Siunaus terveiset, ja onnittelut.
    -Markku-

  2. Mikael Says:

    Ihan sun kopio! :) Olen muuten aina kannattanut tuota pater Adolfuksen suomen oikeinkirjoitustapaa, ja itsekin joskus kirjoitin niin teini-idealismissani. :)

  3. Aulis Says:

    Adolf Carling vihasi hollantilaisia pappeja, joiden hän näki saavan vallan Suomessa. Se käy elämäkerrasta esiin. TV1:n MOT-ohjelma joka käsitteli varsinaisesti luterilaisten pappien suhdetta natsi-Saksaan kerrottiin kurioisiteettina että Carling kävi jatkosodan aikana kantelemassa Valtiollisessa poliisissa että hollantilaispapit suhtautuivat vihamielisesti aseveli- Saksaan ja heidät pitäisi karkottaa. Siis aika äärimmäistä vihaa Pyhän sydämen holllantilaisia pappeja vastaan tällä suomalaispapilla. Miten olisi käynyt katolisen kirkon Suomessa jos tuo Carlingin kantelu olisi johtanut muuhun kuin arkistointiin, josta sen sitten toimittaja löysi? Hyvin huonosti tietenkin.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: