Puolanopiskelija, patriootti ja pappiskokelas: Adolf Carling, osa 1

I’ve found my man. Luin hiljattain ensimmäisen reformaationjälkeisen suomenkielisen katolisen papin, mons. Adolf Carlingin elämäkerran (Kalevi Vuorela: Monsignore Adolf Carling, Studium Catholicum 1993), ja vaikutuin siitä suuresti. Carlingin luonteessa, elämässä ja sanoissa on niin paljon ihailtavaa ja jaettavaa, että hän ansaitsee ehdottomasti huomiota näillä sivuilla. Häntä voinee myös pitää tietynlaisena apologeettana, kuten alla siteerattavista teksteistä käy ilmi.

Materiaalin runsauden takia kirjoitan hänestä 2-osaisen artikkelisarjan. Ensimmäinen käsittelee hänen opiskeluaikaansa, kääntymistään sekä seminaarivuosia. Toisessa osassa keskitytään Carlingin pappisvuosiin ja mainitaan profeetallinen toive, jonka toteutuminen on nyt ajankohtainen.

Opiskeluaika

Adolf Carling syntyi hartaaseen 1800-luvun suomalaiseen luterilaiseen perheeseen. Uuden vuosisadan hän aloitti ryhtymällä opiskelemaan suomalais-ugrilaisia ja slaavilaisia kieliä. Entisen luokanvalvojansa ja nyt professorinsa J.J. Mikkolan opastuksella Carling tutustui ja ihastui kirkkoslaaviin (s. 19. Ehkä kyse on muinaiskirkkoslaavista, jota itsekin pääsen tänä vuonna opiskelemaan slavistiikan ja baltologian laitoksella). Vuorela siteeraa Joel Lehtosta: ”Mutta naiset väistivät moraali-innostuksesta vapisevaa ylioppilasta, joka ei osannut heille puhua kuin kieliopin pykälistä ja isänmaasta.” (s. 23)

Carling asui lähellä pyhän Henrikin kirkkoa ja kävikin siellä seuraamassa messuja, tosin lähinnä ilveilytarkoituksessa, ”matkiakseen tovereilleen papin temppuja ja huvittavaa molotusta” (s. 24). Kun Carling kuuli Helsingin oppineesta ja kielitaitoisesta puolalaisesta katolisesta kirkkoherrasta, hän halusi heti tutustua mieheen. Hän ei tosin voinut ymmärtää, ”miten joku saattoi olla oppinut ja samalla vakaumuksellinen katolilainen. Kuinka oppinut mies saattoi uskoa sellaista pötyä, mitä paavin oppi oli? Jompikumpi puuttui, joko oppineisuus tai vakaumus.” (s. 25)

Carling oli kuitenkin ihastunut puolan kieleen, joten hän kävi ystävänsä kanssa harjoittelemassa sitä pappilassa. Kerran hän kuuli kirkkoherran sanovan: ”Tuo nuori mies tulee ehkä katolilaiseksi, ja jos hän sen tekee, hänestä tulee varmasti pappi.” Pian tämä tapahtuikin, kun Carling alkoi pohtia, voiko Raamatusta löytyä kahdenlaista totuutta (lut. ja kat.), vai oliko totuutta olemassakaan?

Kääntyminen

”Jos totuus on, osoita se minulle!”, Carling rukoili. ”Tämä rukous tuli kuulluksi tammikuussa 1904, jolloin hänen pulmansa ratkesi. Kaikkialta Uudesta testamentista löytyi tukea vain katoliselle opille. Kristuksen jumaluus ja läsnäolo pyhässä eukaristiassa, pyhien kunnioittaminen, Jumalan Äiti, usko ilman lain tekoja – kaikki sai uskottavan ja täysin varman selityksen. Lutherin teoksista taas löytyi monia heikkoja kohtia, jotka näyttivät olevan ristiriidassa Raamatun kanssa.” (s. 27)

”Viimeisen sysäyksen antoi vakaumus, ettei protestanttien ehtoollinen voinut olla pätevä, koska heiltä puuttui sakramentaalinen pappeus ja piispanviran apostolinen periytyminen. Juuri eukaristiaa Carling oli jumaloinut lapsesta pitäen, pappi oli ollut välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä. Mutta luterilainen pappi ei ollutkaan sakramentaalisesti vihitty, vaan seurakunnan valitsema saarnaaja ja esimies. Lutherin mielestä jokainen kristitty oli oma pappinsa, kun taas katolinen pappeus periytyi katkeamattomana ketjuna kätten päällepanemisen kautta apostoleista saakka.” (s. 27)

”Erotessaan luterilaisesta seurakunnasta Carling keskusteli perusteellisesti sen kirkkoherran kanssa. Keskustelu koski Raamattua, successio apostolicaa ja sakramentteja, ja se käytiin ystävällisessä hengessä. Sen päätteeksi kirkkoherra tokaisi: ’Te olette näitä asioita kovasti miettinyt.'”

Universaalin kirkon palvelukseen

Pappiskutsumus tosiaan selkeni pian: ”En voi sille mitään, en voi voittaa itseäni, minun on ruvettava kirkon palvelukseen. Halu on niin voimakas, että tempaa minut kokonaan. Olen koettanut sitä hillitä, väkisin pakottaa itseäni entiseen elantooni, mutta mikään ei auta… tarve kutsuu: joudu pelastamaan sieluja! Aikamme on hyvin paha, tarvitaan herätystä, parannusta ja ihmisrakkautta.” (s. 33-34)

Niinpä Carling lähti Pietarin seminaariin 1906. Täytyy muistaa, että Suomi oli tuolloin osa Venäjää, maailmansodat ja kommunismin pimeät ajat olivat vielä tuntemattomassa tulevaisuudessa. Pietarin katolinen elämä teki nuoreen suomalaiseen valtavan vaikutuksen, hän vaelteli kirkosta kirkkoon, tutustui ihmisiin ja teki alinomaa uusia löytöjä. ”Pyhäköissä oli paljon kansaa ja monia pappeja, niissä voitiin kokea yleviä juhlamenoja ja kuulla tulisia saarnamiehiä. Ihmiset odottivat joukoittain rippituolien edessä ja osallistuivat pyhään kommuunioon. Tämän nöyrän ja hartaan kansan keskuudessa Carling tunsi olevansa kotonaan… Hän kiitti Jumalaa siitä, että tämä oli ohjannut hänen askeleensa juuri tänne.” (s. 37-38)

Pietarin seminaari eli omaa, tiukasti aikataulutettua elämäänsä. Filosofiaan, teologiaan, hengellisyyteen ja kieliin perehdyttiin toden teolla. ”Elämäni parhaat hetket olen elänyt Pietarin pappisseminaarissa; Pietari oli todellinen keidas skisman korvessa.” (s. 38-39) Carlingin katolinen identiteetti oli selvästikin jo hyvin vahva. Edellä siteeratusta lauseesta tulee mieleen kysymys – kuinka hän ei-katolisen suvun suomalaisena suhtautui kirkon ulkopuolisten pelastusmahdollisuuteen tänä prekonsiliaarisena aikana? Mitä hänelle oli opetettu kirkon luonteesta?

Terveen katolinen vastaus tulee hänen kirjeessään kotiväelle: ”Totuus on vain yksi, lammashuone vain yksi ja paimen yksi. Oppi voi olla ainoastaan yksi, sillä kaikkien täytyy uskoa samalla tavalla voidakseen elää sovussa. Eikä kirkko voi erehtyä, sillä silloin Jumala tahallaan salaisi ihmisiltä totuuden. Mutta keneltäkään ei vaadita enempää kuin hänelle on annettu. Ken ei tunne koko totuutta, on velvoitettu hyvin pitämään sen, minkä omatunto todistaa oikeaksi. Mutta silmiä ummistaa ei saa.” (s. 43)

Kun hänen luterilainen isänsä paljon myöhemmin kuoli, Carling joutui syvien tuskien valtaamaksi. Hän kuitenkin kirjoitti heti seuraavana päivänä: ”Viisi vuotta sitten näin unta, että Herra Jeesus hyvin ankaran ja juhlallisen näköisenä tuli alas maailmaan. Hän nousi isän kanssa ajurin rattaille ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, ja hevoset lähtivät kaaressa juoksemaan kohti taivasta. Minä jäin maan päälle. Isä oli aina harras uskovainen, rukoili ja luki Raamattua. Annoin hänelle ehdollisesti sairasten voitelun lyhyemmän kaavan mukaisesti. Häneltä puuttui plenum lumen – hän ei täysin ymmärtänyt katolista uskoa – mutta olihan hänellä kasteen armo ja Jumalan rakkaus. Syytän itseäni siitä, etten isän eläessä osoittanut hänelle tarpeeksi rakkautta.” (s. 179-180)

Rooman vuodet

Pietarista Carling siirtyi Roomaan Collegium Germanicumiin kolmen lukukauden jälkeen. Nyt hän saisi nähdä Ikuisen kaupungin, unelmansa toteutumisen. Ensin hän kuitenkin matkusti Puolaan Czestochowaan Mustan Madonnan luokse. Carling raportoi, kuinka kuva paljastettiin torvien ja rumpujen soidessa. ”Oli niin juhlallista ja liikuttavaa, etten tiennyt, kuinka päin olla. Silmiäni en voinut irrottaa Jumalan Äidin kasvoista.” (s. 45)

Roomassa skolastisen filosofian ja teologian luennot pidettiin latinaksi Gregorianassa. ”Carling kehui saaneensa eräänlaisen Pyhän Hengen lahjan, jonka avulla hän ymmärsi välittömästi latinankieliset luennot ja osasi vastata kysymyksiin ja suorittaa tutkintoja latinaksi. Latinasta tuli tavallaan hänen toinen äidinkielensä.” (s. 49)

Muiden aineiden luennot olivat kuitenkin italiaksi, ja kolleegion virallinen kieli oli saksa. Kieliongelmia Carlingilla ei ollut – myöhemmin hänen sisarentyttärensä kertoi ihmetelleensä, kuinka Carling aina pystyi keskustelemaan kaikkien ulkomaalaisten kanssa heidän omalla kielellään. Hän sai vaikutelman, että eno osasi kaikkia maailman kieliä. Carlingin sanottiin tulevan toimeen 17 eri kielellä. (s. 134)

Ohjelma oli rankka ja Carling oli monesti kovin väsynyt. Uni ja nälkä vaivasi, hän oli rasittunut ja kalpea. ”Retkipäivinä noustiin kello 3 tai 4, muina päivinä vasta puoli kuudelta.” (s. 50-52) Aamun hiljaiset rukoushetket niityllä olivat kuitenkin inspiraation lähde: ”Jumalan vihreä luonto, vuoret, taivas, kaikki mahtavasti värittää hartauteen. Oikein kuningas Daavidin henki huokuu.” (s. 52) Carling kirjoitteli myös suomalaisiin lehtiin ja korjasi katolisuuteen, pappeuteen ja jesuiittoihin kohdistuvia vääriä syytöksiä.

Rooman vuosista lähtien Carling käytti kirjeissään ja päiväkirjamerkinnöissään tsekistä napattua oikeinkirjoitusta, jossa hän merkitsi pitkät vokaalit seuraavasti: aa = á, ee = é jne. Carling kirjoitti, että näin säästetään paperia ja ”sávutetán súrempi tarkkús”. (s. 56) Carling opetti myös suomea halukkaille seminaaritovereilleen.

Poliittiset syyt vauhdittivat Carlingin vihkimystä niin, että hän joutui jättämään opintonsa Roomassa kesken ja palaamaan Pietariin kesällä 1911. Carling kirjoitti Suomeen varovaisia kirjeitä tiedustellen, josko joku haluaisi tulla hänen suureen juhlaansa. ”Iloitsisiko kukaan hänen kanssansa? Rakastikö häntä kukaan? Vastausta ei kuulunut. Juhlassa oli läsnä suuri määrä kansaaa… mutta ei ketään hänen omasta kotimaastaan.” (s. 63) Carling vihittiin papiksi 6.9. 1911. Tämän juhlan 98. vuosipäivä on siis ensi sunnuntaina, jolloin myös Helsingin hiippakunnan uusi piispa Teemu Sippo SCJ ottaa p. Henrikin katedraalin haltuunsa.

Pappiskokelaan mietteitä

Siteeraan lopuksi joitain nuoren Carlingin muistiin kirjoittamia ajatuksia seminaarivuosilta. Seuraavan Suomen ylistyksen Carling kirjoitti minun iässäni, 23-vuotiaana:

”Kuulkaa, mitä henkeni Suomesta haaveili… Lapsuuden onnen vertaisin ihanaan kesäpäivään: lammen rannalla valkorunkoisten ja lemulehväisten koivujen suojassa, missä leppälintu laulaa. Taivas on kirkas, sininen, valkopilvineen heijastuu lammen kuvastinkalvoon. Aurinko paahtaa, vaan ei polta. Ääntä ei kuulu muuta kuin honkien hohkina hiljaa. Puro juosta lorisee ja laskussaan vettä rantakivien päälle päristelee. Istun paadella, istun, enkä soisi päivän koskaan loppuvan, en milloinkaan paikasta tästä luopuvani; tässä tahdon olla iäti.” ”Semmoinen ihana olet, Suomi, tuommoinen varjoisa järven poukama. Semmoisena sinua rakastan, semmoisena pysyös iäti.” (s. 66)

”Ettäkö minä unohtaisin Suomen? Jos sinut unohdan Jerusalem, niin olkoon oikea käteni unohdettu… Täällä vasta olen oppinut Suomea rakastamaan… Minulle Suomi aina esiintyy keskiajassa. Miten hyvä tuo kansa on, hyvä, mutta niin typerä. Mutta siksi rakastan sitä vieläkin enemmän. Haluan sen hyväksi jotakin tehdä, mitä se itse ei ymmärrä… taivaan Kuningatar on Suomen verhonnut vaatteensa liepeellä: sinisellä ja valkoisella… Miten palaakaan mieleni Suomen lasten hyväksi työtä tekemään! Mutta maani on eksynyt. Sitä odottaa etsikon aika.” (s. 68)

”Taivaassa ovat Suomen puoltajat, sen omat hurskaat Jumalan luona. Sancti Finlandiae omnes, intercedite pro nobis! Suomi ei ole pelkkä nykypäivän, vaan myös eilipäivän Suomi, ja tämä vanha osa elää, vaikka ulkonaisesti on kuollut, elää ja hallitsee ja on Suomen vaikutusvaltaisin osa.” (s. 69)

Carlingia huoletti myös Helsingin nuoriso. Hän murehti niitä, jotka kasvavat oppimattomuudessa, juovat, täyttävät vankilat ja sairaalat. ”Heidät voisi pelastaa. Jumala kutsuu ja huutaa: ’Eikö kukaan tahdo pelastaa Helsingin katupoikia? Eikö kukaan rakasta kuolemattomia sieluja? He ovat lokaan heitettyjä jalokiviä, itsestään pudonneita kolhiintuneita hedelmiä. Heissä piilee pääoma, joka voisi olla tuottava.’ Ja minä vastaan: ’Jos, Herra, katsot minut kelvolliseksi, tulen empimättä… Jos minua et aja pois, tiedän, että olet minut kutsunut.'” (s. 72)

Näiden sanojen innoittamana haluan mainostaa tässä uutta katolista nuortentoimintaa, joka alkaa Helsingissä lauantaina 19.9. Marian kirkolla klo 18. Lisätietoja Katolinen nuortenilta-blogista (klikkaa tästä linkkiä).

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Suomalainen katolisuus

4 kommenttia : “Puolanopiskelija, patriootti ja pappiskokelas: Adolf Carling, osa 1”

  1. Pilvi Says:

    Hienoa, Emil!! Paljon onnea ja siunausta työllesi nuorten parissa. Kyllä varmasti isämme Carling taivaassa rukoilee koko tämän kansan ja maan puolesta. Ajatella, sama päivä hänen pappisvihkimyksellään ja sillä, kun suomalaissyntyinen piispa ottaa katedraalin haltuunsa..

  2. Peter Says:

    Kiitos hienosta artikkelistasi. Olen juuri aloittanut teologianopinnot ja vaikka kirkonmiehiä saakin etsiä suvusta aina Carlingista asti, niin on hauskaa kuulla heidän ajatuksistaan ja elämästään. Erityisen hauskaa oli huomata, kuinka artikkelissasi viittaat isoäitiini: Adolf Carling oli näet isoäitini eno, ja mummi kyllä muistaa edelleen, kuinka tarkka Adolf oli italian oikeinlausunnan kanssa :’D

  3. Markku Koponen Says:

    Pieni korjaus: ensimmäinen suomalainen katolinen pappi reformaation jälkeen ei suinkaan ollut Adolf Carling, vaan isä Wilfrid von Christierson (1878-1945). Hänet vihittiin papiksi Pariisissa1903. Von Christiersonin ja Jeesuksen Pyhän sydämen pappien perustajan isä Leon Dehonin kirjeenvaihtoa on julkaistu suomeksi.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: