Debatti vanhurskauttamisesta 10.11.2008 (STI) – avauspuheenvuoro

Postaan tässä viimemaanantaisen Luther-päivän debatin 15 min avauspuheenvuoroni vanhurskauttamisopista.

Ensinnäkin haluaisin kiittää opiskelijaneuvostoa debatin ideasta ja STI:tä tästä mahdollisuudesta sekä kaikesta sen ja sen opiskelijoiden viime vuosina minulle tarjoamasta tuesta ja ystävyydestä. Olen iloinen voidessani sanoa, että teidän ansiostanne olen oppinut ymmärtämään luterilaista uskoa aivan uudella tavalla ja jopa tietyllä tavalla näkemään sen kauneuden. Totuuden tästä opista määrää kuitenkin se, mitä Jumala on asiasta ilmoittanut, mitä meille kummallekin relevantilla apostolisella todistusaineistolla on aiheestamme sanottavanaan.

Kiistakysymyksen määrittely

Luterilais-katolisessa debatissa vanhurskauttamisesta on kyse varsinaisesti kolmesta asiasta, jotka liittyvät toisiinsa tiiviisti ja jotka muodostavat tunnustuksellisen luterilaisuuden ja katolisuuden keskeisimmän eron vanhurskauttamiskysymyksessä. Nämä asiat tulevat esiin myös Alister McGrathin suurteoksessa Iustitia Dei vanhurskauttamisopin historiasta. Hän esittelee protestanttiset erityispiirteet aivan oikein teol. uutuuksina, jotka olivat koko aiemmalle traditiolle tuntemattomia.

Aion siis argumentoida, että luterilaisuus on pahasti väärässä kolmessa tärkeässä kohdassa: 1) Forenssinen imputaatio eli vanhurskauttamisen määritteleminen Jumalan mielessä tai taivaan torilla tapahtuvaksi oikeusjulistukseksi, jossa Kristuksen vanhurskaus luetaan syntiselle ja syntisen synnit Kristukselle. 2) Pyhittymisen tai ”toisen vanhurskauttamisen” systemaattinen erottaminen vanhurskauttamisesta niin, että pyhittyminen seuraa vanhurskauttamista sen hedelmänä. 3) Näihin kahteen liittyen uskon ensisijaisuus ja eksklusiivisuus vanhurskauttamisessa ja rakkauden siirtäminen pahimmillaan pelkän lain ja parhaimmillaan pelkän pyhityksen puolelle. Näitä vastaan siteeraan Trenton ekumeenisen kirkolliskokouksen opetusta, joka myös määrittelee tässä debatissa edustamani kannan. Suosittelen dekreettiä kaikille luettavaksi.

”Tätä valmistautumista seuraa sitten itse vanhurskauttaminen, joka ei ole pelkkää syntien anteeksiantamista vaan sen lisäksi myös sisäisen ihmisen pyhittämistä ja uudistamista vapaaehtoisesti vastaanotetun armon ja muiden lahjojen kautta, niin että ihminen muuttuu väärintekijästä vanhurskaaksi ja vihollisesta ystäväksi tullakseen iankaikkisen elämän perilliseksi toivon mukaan (Tit. 3:7).” (DV 7)
”Näin siis vanhurskauttamisessa ihminen vastaanottaa samanaikaisesti syntien anteeksiantamisen kanssa häneen vuodatetut uskon, toivon ja rakkauden lahjat Jeesuksen Kristuksen kautta, johon hänet liitetään. Sillä usko, jollei siihen ole liittyneinä toivo ja rakkaus, ei yhdistä ihmistä täydellisesti Kristukseen eikä tee hänestä Kristuksen ruumiin elävää jäsentä. Tästä syystä sanotaankin totuuden mukaisesti, että usko ilman tekoja on kuollut ja tehoton (Jaak. 2:17,20) ja ettei Jeesuksessa Kristuksessa auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus vaan rakkauden kautta vaikuttava usko (Gal. 5:6).” (DV 7)

Käyttämäni metodi

Aika on lyhyt, enkä millään ehdi käydä läpi kuin aivan pienen osan apostolisesta todistusaineistosta. Aion kuitenkin tehdä voitavani merkittävällä metodilla, nimittäin käymällä läpi apostolisia kirjoittajia yksitellen pyrkien olemaan uskollinen heidän alkuperäiselle teologialleen sen sijaan, että lukisin koko Uutta testamenttia tietyn linssin läpi. Tällä pyrin osoittamaan, etteivät apostoliset kirjoittajat tienneet mitään luterilaisesta opista ja että toiseen johtopäätökseen tullaan vain lukemalla kaikkea Roomalaiskirjeen 3-4. lukujen luterilaisen tulkinnan linssin läpi, kuten hyvin usein tehdään.
Tämä lukutapa on mielestäni raamatunvastainen, koska se väärinkäyttää Paavalia muiden kustannuksella. Metodi on erityisen vaarallinen, kun otetaan huomioon Pietarin sanat, joiden mukaan Paavalin kirjeissä on vaikeasti ymmärrettäviä asioita ja että ei-opetetut ihmiset ovat taipuvaisia vääristelemään niitä (2. Piet. 3:16). Mutta kenen opettamia meidän pitäisi olla, jotta tulkitsisimme Paavalia oikein? Väittäisin, että unum habemus magistrum, meillä on yksi opettaja, Jeesus, ja tämän opetuksen kunniaksi aloitankin Matteuksen evankeliumista.

Apostolinen todistusaineisto – evankelistat

Matteus on perinteinen katolissuosikki. Autuaaksijulistukset eivät tunne forenssista imputaatiota vaan taivaaseen pääsevät puhdassydämiset, rauhantekijät, hengessään köyhät ja armahtavaiset. Vuorisaarna opettaa, että vanhurskautemme on oltava parhaita juutalaisia paljon parempi, eikä Jeesus tarkoittanut meille luettua omaa täydellistä vanhurskauttaan vaan hänen omien sanojensa mukaan sitä, ettemme himoitse emmekä vihastu, kun juutalaisille riitti pidättäytyä aviorikoksesta ja tappamisesta. Opetus vastaa Paavalin myöhempää erottelua lain kirjaimen ja hengen välillä. 6. luku kutsuu vanhurskaudeksemme almujamme ja köyhien auttamista, 7. luku opettaa, että taivaaseen pääsevät ne, jotka tekevät taivaallisen Isän tahdon, eivät ne, jotka sanovat, ’Herra Herra’.

Parannusihmeissä luvuissa 8-9 Jeesus julistaa, että usko on parantanut tai pelastanut sairaat, mikä sopii katoliseen käsitykseen synnin sairaudesta ja sen lääkitsemisestä pelastavalla armolla. Luvussa 12 Jeesus opettaa lopullisen vanhurskauttamisen tapahtuvan tuomiopäivänä, ei kuitenkaan forenssisen imputaation perusteella: ”Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut vanhurskautetaan, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan” Tämäkin sopii Paavalin myöhempään opetukseen, jonka mukaan kaikkien, uskovienkin, on tehtävä Jumalalle tili teoistaan eikä häneltä voi salata mitään. (Hepr. 4:13, Room. 2:6,16, 14:10,12)

Teema toistuu Matteuksen 23. luvussa, jossa Jeesus tuomitsee fariseusten väärän vanhurskauden: ”Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te olette kuin kalkilla valkaistut haudat. Ulkopuolelta ne kyllä ovat kauniita mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa.” Voimmeko kuvitella, että tämän jälkeen Jeesus olisi selittänyt oikean vanhurskauden olevan sitä, että Kristuksen puhdas vieras vanhurskaus peittää syntisen luontomme? Ei, oikea vanhurskaus näkyy luvussa 25 viimeisellä tuomiolla, jolloin vanhurskaiksi ja pelastuviksi määritellään ne, jotka ovat tehneet kaikenlaisia hyviä tekoja, Jeesus ei ole lumena heidän sontansa päällä vaan tuomarina heidän edessänsä.

Luvussa 19 Jeesus antaa kuuluisan vastauksen rikkaan miehen suoraan kysymykseen taivaaseen pääsemisestä: pidä käskyt, viitaten 10 käskyyn, ja seuraa minua. Tässä on syytä mainita ainainen katolinen kokemus siitä, että Matteuksen evankeliumia siteerattaessa protestantit alkavat esittää kaikenlaisia tekosyitä. Kuuluisa kirkkohistorialle aiemmin tuntematon tulkintamalli on vedota lain ja evankeliumin erotteluun, joka on Raamatulle vieras, ja sanoa, että Jeesus halusi vain osoittaa, ettei kukaan kykene täyttämään hänen sanojaan. Mutta itse teksti sanoo päinvastaista: Pietari ja apostolit kertovat jättäneensä kaiken ja Jeesus lupaa heille siitä ikuisen elämän ja moninkertaisen palkan.

Vastaava kohta Luukkaassa vahvistaa katolisen tulkinnan: luvussa 10 lainopettaja siteeraa rakkauden kaksoiskäskyä ja Jeesus todistaa, että näin päästään taivaaseen. Havainnollistamiseksi hän kertoo tarinan laupiaasta samarialaisesta ja käskee tekemään samoin. Mitään viittausta ei ole siihen, että tämä olisi mahdotonta. Myöhemmin Paavali opetti samoin toteamalla, että laki on täytetty, kun pidetään tämä käsky (Room. 13, Gal. 5).

Johanneksen evankeliumissa Jeesus opettaa hyvää tehneiden nousevan elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneiden kuoleman ylösnousemukseen – vieras vanhurskaus on Johannekselle vieras (5:29). Luvussa 15 Jeesus kuvaa kauniisti katolista näkemystä yhteydestämme Kristukseen vertauksella viinipuusta – liittyessämme Kristukseen meissä alkaa virrata uusi sisäinen elämä, joka mahdollistaa ansiokkaiden tekojen hedelmät.

Apostolinen todistusaineisto – kirjeet

Jaakob on perinteinen katolinen suosikki: usko ilman tekoja ei vanhurskauta vaan on kuollut, ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä yksin uskosta, usko vaikutti yhdessä (syneergei) Abrahamin tekojen kanssa vanhurskaudeksi. (Jaak. 2:20-24) Samoin ensimmäinen paavimme Pietari kehotti uskovia lisäämään uskoonsa kaikenlaisia hyveitä, ennen kaikkea rakkautta, jotta emme olisi hedelmättömiä Jeesuksen tullessa. Se taas, jolta nämä puuttuvat, on unohtanut puhdistuneensa entisistä synneistään. Huom. ”puhdistuneensa” ja huom. ”entisistä”. (2.Piet.1:5-9)

Lopuksi Johanneskaan ei kuvannut syntiemme anteeksiantamista forenssiseksi eikä uskosta tapahtuvaksi, vaan jos tunnustamme syntimme, Jumala puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä (1. Joh. 1:9). Emme ole saaneet tulevia syntejä anteeksi, vaan meillä on synnin varalta taivaassa vanhurskas puoltaja, joka jatkaa papillista esirukoustyötään puolestamme. (1. Joh. 2:1) Kuka tuntee Jeesuksen? Se, joka pitää hänen käskynsä ja jossa on rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen (1. Joh 2). Kuka on vanhurskas niin kuin Jeesus? ”Se, joka vanhurskauden tekee, on vanhurskas, niinkuin hän on vanhurskas.” (Joh. 3:7) Ei jälkeäkään yksin uskosta tapahtuvasta forenssisesta imputaatiosta.

Olemme vihdoin saapuneet Paavaliin ja on kysyttävä, voiko todella olla, että Paavalin opetus poikkeaisi niin radikaalisti kaikista muista UT:n kirjoittajista? Jos tulkintamme Paavalista pakottaa meidät väkisin harmonisoimaan koko muun UT:n todistuksen, ongelma on ehkä tulkinnassamme. Mutta kuten olen jo välillä havainnollistanut, Paavali opettaa yhtä katolisesti kuin muutkin apostolit. Kenet Jumala tuntee? Senkö, joka uskoo? Ei, vaan sen, joka rakastaa Jumalaa (1. Kor. 8:3). Kenelle Jumala on valmistanut taivaan? Uskovilleko vain? Ei, vaan häntä rakastaville (1. Kor. 2:9). Mitä usko hyödyttää ilman rakkautta? Vanhurskaudenko? Ei vaan ei mitään (1. Kor. 13:2). Onko vanhurskauttaminen forenssinen imputaatio? Ei, vaan pyhittämistä ja Pyhässä Hengessä uudistamista ja synnistä vapauttamista (1. Kor. 6:11, Tit. 3:5-7, Room. 6:7).

Entäs Roomalaiskirje 4 ja imputaatio, hyväksilukeminen, logizomai? Paavalin kielenkäytössä logizomai viittaa johdonmukaisesti jonkun katsomiseen sellaiseksi kuin asia oikeasti on – jos Jumala siis lukee jonkun vanhurskaaksi, hän tekee sen siksi, että ihminen myös on vanhurskas, jos hän vanhurskauttaa jumalattoman, hän myös tekee hänet vanhurskaaksi. Paavali ei kertaakaan mainitse mitään Kristuksen vanhurskauden lukemisesta kenellekään. Paavalin suuret argumentit perustuvat VT:n kohtiin 1. Moos. 15 ja Ps. 32:ssa. 1. Moos. 15:ssa Abraham oli jo vanhurskas ja Ps. 32:ssa Daavid julisti vanhurskaaksi miehen, jonka sydämessä ei ole vilppiä. Aiommeko syyttää Paavalia Vanhan testamentin vääntämisestä pois kontekstista aivan toiseen tarkoitukseen? Minä en ainakaan aio, vaan siteeraan varhaisimpien mahdollisten kristittyjen todistusta asiasta – miten Klemens Roomalainen ja Justinus Marttyyri näkivät asian ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla:

”Rakkaus liittää meidät Jumalaan, rakkaus peittää syntien paljouden… Kaikki sukupolvet Aadamista alkaen tähän päivään asti ovat siirtyneet pois elävien joukosta, mutta niillä, jotka ovat rakkaudessa tulleet täydellisiksi, on Jumalan armosta hurskasten olinpaikka… Autuaita olemme me, rakkaat veljet, jos rakkauden yksimielisyydessä toteutamme Herran käskyt, jotta meille rakkauden kautta annettaisiin synnit anteeksi. Onhan kirjoitettu: Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit on peitetty! Autuas se mies, jolle Herra ei lue hänen syntiänsä ja jonka suussa ei vilppiä ole.” (Klemensin kirje korinttilaisille 50)

”Autuas se, jolle Herra ei lue syntiä. Tämä tarkoittaa sitä, joka saa Jumalalta anteeksiantamuksen tehtyään parannuksen synneistään, ei kuitenkaan sillä tavalla kuin te ja jotkut muut teidän kaltaisenne petätte itseänne tässä asiassa ja väitätte että vaikka he olisivatkin syntisiä, he tuntevat Jumalan, eikä Herra ole lukeva heille syntiä.” (Dialogi Tryfon kanssa 141)

Näin ollen Klemens ja Justinus, Matteus, Jaakob, Johannes ja Paavali olisivat varmastikin allekirjoittaneet Trenton DV:n 11. kaanonin:

Jos joku sanoo ihmisen tulevan vanhurskautetuksi joko niin, että hänen hyväkseen pelkästään luetaan Kristuksen vanhurskaus tai niin, että hänelle pelkästään annetaan synnit anteeksi ilman sitä armoa ja rakkautta, jonka Pyhä Henki heidän sydämiinsä vuodattaa ja joka niissä pysyy, tai sitten, että ihmiset vanhurskauttava armo on pelkkä Jumalan suosiollisuus: hän olkoon erotettu.

Explore posts in the same categories: Debatteja, Luther ja luterilaisuus, Soteriologia

4 kommenttia : “Debatti vanhurskauttamisesta 10.11.2008 (STI) – avauspuheenvuoro”

  1. timo k Says:

    Mutta eihän tuo viimeinen kappale (sitaatti Trenton kaanonista) ole ristiriidassa ”yksin uskosta” -periaatteen kanssa. Tuossahan on kuvattu tilanne, jossa ihmisellä ei ole mitään – ei edes sitä uskoa – ja se käsitys sitten kumotaan. Kyllä minä ainakin luterilaisena voin tuon kappaleen hyväksyä; en nimittäin usko, että pakanat pelastuvat, sillä heillä ei ole uskoa. Jos he pelastuvat ilman uskoa siihen, että Jeesus Kristus on heidänkin puolestaan uhrautunut, niin silloin siinä on kyse jostain Jumalan improvisaatiotoimenpiteestä, josta meillä ei ole lupausta. On siis oikein sanoa, että sellainen pysyköön erotettuna, joka väittää vanhurskautuksen olevan saatavissa ilman uskoa. Kristuksen vanhurskautta ei lueta kenenkään hyväksi ”pelkästään”, vaan ainoastaan uskon kautta se luetaan meille hyväksi.

  2. Emil Anton Says:

    Kiitos Timo kommentista!
    Puhuit hieman asian ohi. Kaanon käsittelee vanhurskauttamisen OLEMUSTA, ei sitä, MITEN se hankitaan tai saadaan. Tämä oli puheenvuoroni pääpointti: vanhurskauttamisen olemus ei ole pelkkä forenssinen imputaatio kuten luterilaisuudessa väitetään ja uskotaan.
    Monet luulevat kiistan olevan yksin usko vs. usko ja teot, mutta oikeasti asian ydin on siinä, mitä ylipäänsä vanhurskauttamisella tarkoitetaan. Siihen osuu yo. kaanon ja koko avauspuheenvuoroni.

  3. Otto Says:

    Kiitos kirjoituksestasi. On mukava aina välillä käydä sivuilla ja lukea millaisia näköaloja roomalaiskatolisen kirkon jäsenenä sinulla on esittää. Suosittelen sinua lukemaan Tuomo Mannermaan kirjan In ipsa fide Christus adest. Siinä hän esittelee Lutherin näkemyksiä vanhurskauttamisesta, jossa ei suinkaan ole kyse vain imputatiivisesta vanhurskaaksi lukemisesta vaan myös todellisesta vanhurskaaksi tekemisestä. Kirja on lyhyt ja mielenkiintoinen. Tunnustettakoon, että Lutherin näkemykset ovat luterilaisuudessa jääneet tässä asiassa toistaiseksi marginaaliin.

  4. Thomas Says:

    Minulle ratkaisevinta loppujen lopuksi on oma kokemus siitä mihin rauha Jumalan kanssa perustuu. Sitä voi loputtomiin pohtia kaikenlaisia teologioita ja kirkkokuntien muotoiluja. Ei se sen monimutkaisempaa ole kuin, että hylkää synnit ja rentoutuu siinä, että armo riittää.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: