Iustitia Dei

Sen kunniaksi, että on tasan viikko aikaa Martin-päivään ja vanhurskauttamisdebattiin (luther-p_08), ajattelin ennakolta postata mielenkiintoisimmat havainnot valmistautumiseksi lukemastani jättiteoksesta Iustitia Dei, jonka on kirjoittanut Alister McGrath, yksi suurimpia protestanttisia nimiä modernin konservatiivisen teologian maailmassa. Sivunumerot tässä artikkelissa viittaavat toiseen editioon (1998).

Augustinus

Huomautettuaan, että vanhurskauttaminen ei ollut sen suuremmin varhaisten kristittyjen kiistankohteena, McGrath tulee Augustinukseen ja antaa loistavan tiivistelmän hänen vanhurskauttamisopistaan, joka toisin kuin hyvin laajalle levinnyt väärinkäsitys luulee, ei ollut lainkaan luterilainen vaan pohja koko keskiaikaiselle katoliselle teologialle vanhurskauttamisesta.

Ensimmäinen huomionarvoinen aihe on perustavanlaatuinen kiista vapaasta ratkaisuvallasta, jota Augustinus puolusti manikealaisia vastaan. McGrath painottaa, että myöhemmin pelagiolaisia vastaan kirjoittaessaan Augustinus ei luopunut vapaasta ratkaisuvallasta (s. 25-27). Armo ei korvaa tai poista vapaata ratkaisuvaltaa vaan luo sille perusteen. Augustinuksella liberum arbitrium captivatum muuttuu muotoon liberum arbitrium liberatum, kun taas Lutherilla servum arbitrium muuttuu muotoon arbitrium liberatum.

Augustinus opetti myös täysin katoliseen tapaan, että Jumala saa aikaan vanhurskauttamisen aktin (alustavan vanhurskauttamisen, monergismi, kaste), kun taas vanhurskauttamisen prosessissa Jumala tekee yhteistyötä ihmisen kanssa. Tässä prosessissa ihminen voi hankkia ansiota, mutta vain Jumalan armosta – ansio on pikemmin jumalallinen kuin inhimillinen teko. Ennen vanhurskauttamista ansiota ei ole, mutta sen jälkeen ansion mahdollisuus ja välttämättömyys ovat totisinta totta. (s. 28)

Mitä vanhurskauttamisen olemukseen tulee, Augustinus ei erotellut vanhurskauttamisen aktia ja prosessia – tämä erottelu on peräisin vasta 1500-luvulta (s. 31). Augustinus ymmärsi vanhurskauttamisen uskon kautta Jaak. 2:19:n, 1. Kor. 13:2:n ja Gal. 5:6:n valossa niin, että uskoon täytyy lisätä rakkaus vanhurskauttamiseksi, joten McGrath kuvaa Augustinuksen kantaa pikemmin sola caritate kuin sola fide – näkemykseksi. Vanhurskaus on ihmisessä, ei hänelle hyväksiluettua vierasta vanhurskautta, kuten reformaatiossa. Ihminen tehdään vanhurskaaksi.(s. 30)

Keskiaika

Keskiajan vanhurskauttamisteologia oli käytännössä Augustinuksen opin systematisointia ja uusiin tilanteisiin muotoilemista (s. 38). Tärkein huomio on jälleen se, että reformaatiolle tyypillinen vanhurskauttamisen ja pyhittymisen erottelu on poissuljettu heti kättelyssä, vanhurskauttaminen tulkittiin yleisesti vanhurskaaksi tekemiseksi (s. 41).

Tärkeä käsite ”Jumalan vanhurskaus” eli iustitia Dei sai kaksi tulkinnallista päälinjaa. 1) subjektiivinen tulkinta: se vanhurskaus, jolla Jumala on vanhurskas (oikeudenmukainen). Koska hän on luvannut pelastaa, hän pelastaa, ja täten todetaan oikeudenmukaiseksi eli uskolliseksi lupauksilleen. 2) objektiivinen tulkinta: vanhurskaus, joka tulee Jumalalta, kieliopillisesti genitivus auctoris. Augustinus kannatti tätä näkemystä, jonka mukaan kyseessä on se vanhurskaus, jolla Jumala vanhurskauttaa syntisen. (s. 51-52)

On ensiksi huomattava, että yllä esitetyt tulkinnat ovat pikemmin toisiaan täydentäviä kuin toisensa poissulkevia (s. 52). On myös huomattava, ettei kumpikaan seuraavista tulkinnoista ole mukana: 1) Jumalan tuomitseva vanhurskaus, joka antaa oikeudenmukaisen rangaistuksen syntiselle, 2) Kristuksen henkilökohtainen vanhurskaus, jonka Jumala lukee syntisen hyväksi. Edellinen oli myöhemmän via modernan vaikutuksesta Lutherin varhaisempi näkemys, jälkimmäinen myöhempi luterilainen näkemys.

Sivuilla 70-119 McGrath esittelee muut tärkeät kehityslinjat keskiaikaisessa vanhurskauttamisopissa: tarve valmistautua vanhurskauttamiseen aikuisten tapauksessa (vrt. katekumenaatti ja Trenton opetus), vanhurskauttamisen yhteys sakramentteihin (kasteen ja sen jälkeen ripin vanhurskauttava voima), käsitys armosta (sekä gratis data että gratum faciens, sekä operans että cooperans), ansio vanhurskauttamisessa (sekä meritum de condigno että meritum de congruo).

Protestanttinen oppi

McGrath tiivistää osuvasti protestanttisen (luterilaisen ja reformoidun) vanhurskauttamiskäsityksen ominaisimmat elementit: 1) vanhurskauttaminen määritellään forenssiseksi tai juridiseksi julistukseksi, että syntinen on vanhurskas, niin että vanhurskauttamisessa ihmisen status muuttuu, ei luonto. 2) Tarkoituksellinen ja systemaattinen erottelu tehdään vanhurskauttamisen (Jumalan mielessä tapahtuva ulkoinen akti) ja pyhittymisen välille (ihmisessä synnistä vapautuminen ja uudistusprosessi). 3) Vanhurskauttamisen muotosyy on kokonaan ihmisen ulkopuolella, se on Kristuksen vieras vanhurskaus, joka luetaan ihmisen hyväksi.

McGrath kutsuu tätä uudeksi kehitykseksi, joka merkitsee täyttä välirikkoa koko aiemman tradition kanssa (s. 189-190). Erityisesti Lutherin käsitys Kristuksen vieraasta vanhurskaudesta poikkeaa huomattavasti Augustinuksesta (s. 205). Tätä protestanttisen vanhurskauttamisopin ydintä, jonka varassa kirkko seisoo tai kaatuu, McGrath pitää aivan oikein teologisena uutuutena (s. 186-187).

McGrathin teoksesta käy myös ilmi, ettei ole helppoa määritellä mitään yhtä protestanttista tai luterilaista tai reformoitua vanhurskauttamisoppia – yksittäisillä teologeilla oli eri näkemyksiä useisiin asioihin, eikä tunnustuskirjojen tulkinta ole lainkaan yksiselitteistä. Esim. s. 211-212: Augsburgin tunnustuksessa esitetään vain ajatus uskon imputaatiosta, ei Kristuksen vieraasta vanhurskaudesta, kun taas Apologiassa puhutaan sekä toisaalta Kristuksen vieraasta vanhurskaudesta ja forenssisesta julistuksesta että toisaalta vaikuttavasta vanhurskaaksi tekemisestä tai uudestisyntymisestä. Myöhemmässä luterilaisuudessa taas uudestisyntyminen määriteltiin vanhurskauttamisen seuraukseksi (kun taas kalvinismissa näiden suhde on päinvastainen).

Newman

Koska John Henry Cardinal Newman julistetaan mitä todennäköisimmin pian autuaaksi, lopetan hänen loistavaan pointtiinsa, joka esitetään McGrathin kirjan sivulla 311. Vaikka Newmanin kuuluisat luennot vanhurskauttamisesta eivät tehneet oikeutta katoliselle eikä protestanttiselle näkemykselle, eräs Newmanin esittämä ajatus on varmasti siteeraamisen arvoinen. Siteeraan McGrathia suoraan.

”Newman torjuu sellaisen uskontulkinnan, joka tekee uskosta pelkkää luottamista niin, että muut kristilliset hyveet kuten rakkaus ja kuuliaisuus suljetaan pois… Pahat ja hyvät voivat yhtä lailla luottaa Jumalan armoon, kun taas hyvät erottaa pahoista heidän rakkautensa ja kuuliaisuutensa.”

Explore posts in the same categories: Dogmihistoria, Kirjaesittelyt ja -arviot, Soteriologia

2 kommenttia : “Iustitia Dei”

  1. Silvanus Says:

    No niin, teillä on siellä lut. & kat. (hehehe) väittelemässä. Olen jo aikaisemminkin sanonut, että valitsitte kyllä mahdollisimman huonon ajan. Muistelen, että juuri samaan aikaan on tiedekunnalla TYT:n järjestämä luterilaisuus-paneeli, jossa on mm. professoreja. Kannattaisi lisätä STI:n ja TYT:n yhteistyötä tällä saralla!

  2. Emil Anton Says:

    Buhahaaa nyt vasta tajusin!

    Joo harmi, ja samaan aikaan on kai Paavalin teologian seminaari johon menee kaikki kaveritkin… voivoi. Niin ja samaan aikaan on vielä meiän ussanopettajaopiskelijoiden luento Soklassa… mut ei voi mitään… no can do, elämä on laiffia ja shit happens.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: