Kyrillos Jerusalemilainen

Kyrillos Jerusalemilainen (n. 315-386) on käsittelyvuorossa tämän viikon kirkkoisänä. Kyrillos oli piispa ja häntä kunnioitetaan kirkossa pyhänä. Athanasios Aleksandrialaisen tapaan Kyrillos puolusti nikealaista uskoa ja jotutui areiolaiskiistojen temmellyksiin. Liian areiolaisena oikeaoppisille [Kyrillos suosi sanaa homoiousios] ja liian ortodoksisena areiolaisille [hän tulkitsi sanan oikeaoppisesti] Kyrillos koki kovia – hänet karkotettiin istuimeltaan kolmeen otteeseen.

Jumala, Jeesus ja pelastus

Aloitamme näytteellä Kyrilloksen oikean jumaluusopin selityksellä: ”Vertauskuvallisesti Jumala on monien Isä, mutta luonnon puolesta ja totisesti hän on vain yhden Isä, ainosyntyisen Pojan, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen. Hän ei saavuttanut isyyttä ajassa, vaan on iäti ainosyntyisen Isä.” (Katekeettiset luennot n. v. 350, 7:5)

Tämä Jumala tekee meidät osallisiksi elämästään armolla: ”Jumalan osuus on armon antaminen, teidän taas sen vastaanottaminen ja varjeleminen… Puhdistakaa astianne, jotta saisitte armoa yhä ylenpalttisemmin; sillä vaikka synnit annetaan kaikille yhtälailla anteeksi, Pyhän Hengen yhteys annetaan jokaisen uskon mukaan. Jos olet uurastanut vähän, saat vähän, mutta jos työsi on ollut suuri, suuri on oleva palkkiosi.” (Ibid. 1:4-5)

Jälleen käy ilmi, että kirkkoisien käsityksen mukaan armo on sisään vuodatettua armoa, jonka vastaanottamisessa ihmisellä on osansa ja joka voi lisääntyä – armossa voi kasvaa. Kyrilloksen armokäsitys suosii selvästi synergismiä – ei monergistista vieraan vanhurskauden hyväksilukemista. On kuitenkin pidettävä mielessä pelastuksen lopullinen todellisuus ja sisältö: ruumiin ylösnousemus.

”Usko kuolleiden ylösnousemiseen on siis pyhän katolisen kirkon suuri käsky ja opetus – suuri ja mitä tarpeellisin, kuitenkin monien vastustama, vaikka totuus tekee sen uskottavaksi. Kreikkalaiset kieltävät, samarialaiset eivät usko, harhaoppiset vääristelevät. Vastustus on monenlaista, mutta totuus on yhdenmukainen.” (Ibid. 18:1)

Kristuksen morsian, tosi kirkko

Edellisessä Kyrillos käytti kirkosta nimitystä pyhä katolinen kirkko. Luterilaiset, anglikaanit ja ortodoksit väittävät olevansa tuon ”yhteisen kristillisyyden ajan” katolisen kirkon perillisiä yhtä lailla kuin nykyinen katolinen (jota he tässä mielellään kutsuvat ’roomalaiskatoliseksi’) kirkko, tai sitten sitä puhtaammin ja täydellisemmin. Pohditaanpa tätä näkemystä seuraavan Kyrillos-sitaatin valossa:

”Jos koskaan vierailet kaupungeissa, älä kysy yksinkertaisesti, missä Herran huone on, sillä muut, jumalattomien lahkot, yrittävät kutsua luoliaan Herran huoneiksi, älkääkä kysykö pelkästään, missä kirkko on, vaan missä katolinen kirkko on. Sillä tämä on pyhän kirkon erityinen nimi, meidän kaikkien äidin, joka on Herramme Jeesuksen Kristuksen (Jumalan ainosyntyisen Pojan) morsian.” (Ibid. 18:26)

Mitään ”yhteisen kristillisyyden” aikaa ei ole ollut – alusta asti katolisen kirkon rinnalla on ollut kilpailevia kirkkoja, joista jotkut ovat olleet apostolisia, toiset eivät, ja kaikki ovat esittäneet itsestään kaikenlaisia väitteitä. Silti on totta, että nykyortodoksisuus, katolisuus ja protestanttisuus nousevat ensimmäisen vuosituhannen katolisesta kirkosta ja ovat tietysti historiallisesti eri asemassa kuin monia meidän kaikkien tunnustamia ekumeenisia kirkolliskokouksia halveksineet muinaiset harhat sekä tyhjästä putkahtneet modernit uskonnolliset ryhmät (erityisen hauska huomata on mormonien temppelien nimike ”Herran huone”).

Silti kysymys kuuluu: jos kirkon ”yhteisenä aikana” oikean kirkon tunnisti nimellä ”katolinen kirkko”, miten se nyt olisi Jumalan suunnitelmassa muuttunut ja oikea katolinen kirkko löytyisikin osoitteesta ”Suomen ev.-lut. kirkko”, ”STLK”, ”Luther-säätiö”, ”ortodoksinen kirkko” (olkoon se sitten Konstantinopolin tai Moskovan alainen), ”anglikaaninen kirkko” tai jostain muualta? ”Katolinen” ei ollut pelkkä adjektiivi kirkon yhteiskristillisyyden adjektiivi – se oli erityinen nimi, joka auttaisi ketä tahansa uskovaa missä tahansa löytämään oikean kirkon, Kristuksen morsiamen.

Sakramentit

Kyrillos kirjoitti sakramenteista pitkästi ja ansiokkaasti, mutta ennen itse asiaan siirtymistä siteeraamme Kyrilloksen vahvistuksen avioliiton hyvyydestä, mutta samalla myös selibaatin vielä korkeammasta arvosta: ”Te, jotka elätte täydessä siveydessä, älkää tulko ylpeiksi ja turhamaisiksi niitä kohtaan, jotka vaeltavat avioliiton nöyremmällä polulla… Te, jotka pysytte siveydessä: ettekö syntyneet niistä, jotka olivat aviossa? Älkää halveksiko hopeaa siksi, että teillä on kultaa.” (Ibid. 4:25)

Kasteesta Kyrillos opettaa aiempien isien tavoin, että se on pelastuksen sakramentti: ”Kun näin sydämemme tulee Hengen vihmomaksi ja ruumiimme puhtaan veden pesemäksi, voimme lähestyä Jumalaa… Jos joku ei ota vastaan kastetta, hänellä ei ole pelastusta… Syntejänne kantaen laskeudutte veteen, mutta armon kutsuminen sinetöi teidät… Te menette alas synteihinne kuolleina ja tulette ylös vanhurskaudessa eläväksi tehtyinä.” (Ibid. 3:4,10,12)

Samoin ehtoollisesta Kyrillos opettaa aiempien isien tavoin hyvin katolisesti: ”eukaristian leipä ja viini ennen palvottavan Kolminaisuuden nimen kutsumista olivat pelkkää leipää ja viiniä, mutta invokaation jälkeen leivästä tulee Kristuksen ruumis ja viinistä Kristuksen veri…” (Mystagogiset luennot 1:7)

Myös vahvistuksella eli krismallavoitelulla on selvä sakramentaalinen vaikutus: ”Teille samalla tavalla annettiin krismaa, kun olitte nousseet pyhien virtausten altaasta. Tämä on perikuva siitä, jolla Kristuskin voideltiin: ja tämä on Pyhä Henki… Varokaa olettamasta, että tämä on tavallista voidetta… Pikemminkin se on Kristuksen armollinen lahja, ja se tulee sopivaksi hänen jumaluutensa jakamiseksi Pyhällä Hengellä.” (Ibid. 3:1,3)

Lisää messusta

On silti syytä palata vielä Kyrilloksen ehtoollisteologian kaunopuheisuuteen ja esittää seuraava kysymys vapaiden suuntien kristityille: ”Kun hän itse on siis julistanut ja sanonut leivästä: ’Tämä on minun ruumiini’, kuka uskaltaa vielä epäillä? Kun hän itse on vahvistanut ja sanonut: ’Tämä on minun vereni’, kuka voi koskaan epäröidä ja sanoa, ettei se ole hänen verensä?” (Ibid. 4:1)

Messu-uhrin ja sen uhraamisen kuolleiden puolesta Kyrillos hyväksyy myös: ”Täten… rukoilemme Jumalaa sovitusuhrin yllä kirkkojen yhteisen rauhan puolesta… rukoilemme kaikki ja tarjoamme tämän uhrin kaikkien hädässä olevien puolesta… Tiedän monia, jotka sanovat: ’Jos sielu poistuu tästä maailmasta synneissä, mitä hyötyä on muistaa sitä rukouksessa?’… Me uhraamme Kristuksen, joka on uhrattu syntiemme puolesta, ja täten sovitamme hyväntahtoisen Jumalan heidän niin kuin meidänkin kanssa.” (Ibid. 5:10)

Lopuksi vielä kaunis liturginen ohje meille valtakunnan messussakävijöille: ”Lähestyessäsi… tee vasemmasta kädestäsi valtaistuin oikealle, sillä otat sille vastaan Kuninkaan… ota vastaan Kristuksen ruumis ja sano sen yllä ’Aamen’… ole varovainen, ettet hävitä siitä mitään… jos joku antaisi sinulle kullanhippuja, etkö pitelisi niitä kaikella huolella…? Etkö siis huolehtisi paljon enemmän siitä, mikä on kultaa ja helmiä paljon arvokkaampaa, jottei pieninkään osanen pääsisi karkaamaan sinulta?” (Ibid. 5:21)

Explore posts in the same categories: Patristiikka

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: