Reiluus luterilaisille ja rehellisyys luterilaisuudesta

Tämän sivuston olemassaolon yksi tärkeimmistä syistä on vastata katoliseen oppiin kohdistuviin protestanttisiin syytöksiin, jotka perustuvat usein väärinkäsityksiin tai epätosiin yleistyksiin. Haluaisin nyt jatkaa luterilaisuussarjaa päinvastaisesta näkökulmasta ja tunnustaa, että myös katolisella puolella luterilainen oppi esitellään (ja täten olkinukkena kumotaan) hyvin harhaanjohtavasti. Seuraavien esimerkkien tarkoituksena on toisaalta tunnustus luterilaisille, toisaalta (oikean lähestymistavan) apu katolilaisille.

”Luther poisti tradition”

Katolilaisen on helppo syyttää luterilaisuutta tradition poistamisesta ja mahdottomaan anarkiaan johtavaan yksin Raamattuun-oppiin pitäytymisestä. Tähän vastataan esittämällä tradition merkitys tulkinnallisena apuna sekä sen historiallinen todellisuus ja näin luullaan triumfalistisesti luterilaisuuden kumoutuneen.

Todellisuudessa Luther ei poistanut traditiota, vaan sanan ”pyhä” sen edestä. Luterilaisuus hyväksyy apostolisen tradition tulkinnallisena apuna (esim. lapsikastekysymyksessä) ja säilyttää suuren osan Raamatun ulkopuolista traditiota kuten pyhien kuvien käytön kirkossa. Toisin kuin radikaalireformaatiossa (jossa poistetaan kaikki, mitä Raamattu ei käske), luterilaisuudessa säilytetään kaikki, mikä ei ole Raamatun vastaista.

Ero luterilaisuuden ja katolisuuden välillä on siinä, ettei luterilaisuus pidä traditiota itsessään Jumalan sanana kuten katolisuus. Jos haluamme kumota luterilaisuuden, ei riitä, että osoitamme tradition olemassaolon ja hyödyllisyyden, meidän on myös osoitettava sen kantavan, välittävän ja olevan itse Jumalan ilmoitusta.

”Luther poisti Jumalan armon”

Tämä luterilaisen korvaan täysin käsittämättömältä kuulostava väite saattaa tulla ulos jopa hyvinkin koulutetun ja teologisesti sivistyneen katolilaisen suusta. Molemmin puolin asiaa helpottaisi suuresti termien selvittely. Katolinen käsitys armosta ei rajoitu Jumalan suosioon ja anteeksiantoon, vaan käsite sisältää myös hengellisen voiman, sisäisen ominaisuuden tai hengen laadun, joka auttaa elämään Jumalan tahdon mukaisesti, pitämään käskyt ja miellyttämään Jumalaa.

Luterilainen käsitys armosta keskittyy Kristuksen ansioon, joka uskon lahjalla luetaan ilmaiseksi syntisen hyväksi. Tämä armo on ulkoisesti kristityn synnit peittävä ja täydellisesti vanhurskauttava Jumalan armahtava suosio. Tämä teologia tuli nimenomaan vastauksena Lutherin katolisuudesta saamiin omantunnonvaivoihin ja armollisen Jumalan etsintään. Armo ei muuta ihmisen syntistä luontoa sisältäpäin kuten katolisuudessa – syntinen saa syntisyydestään huolimatta luottaa yksin Jumalan armoon Kristuksessa.

Voimme siis ymmärtää, miksi katolilaisesta vaikuttaa käytännössä siltä, että luterilaisuudesta Jumalan armo on poistettu kokonaan. Luterilaisuudessa ei käydä messussa tai ripillä eikä siellä tehdä katumustekoja tai henkisiä kommuunioita siksi, että siitä ”saisi [lisää] armoa”. Kuitenkin luterilaisen näkökulmasta armoa ei suinkaan ole luterilaisuudessa poistettu vaan päinvastoin löydetty ja ymmärretty.

”Luther poisti ripin”

Nykyluterilaisuutta Suomessa tarkastellessa voisi hyvinkin luulla, että ripin sakramentti ei kuulu luterilaisuuteen lainkaan. Silti olisi hyvin väärin väittää Lutherin poistaneen ripin kirkosta. Päinvastoin Luther piti tiukasti kiinni ripistä ja luterilaiset tunnustuskirjat lukevat sen jopa sakramenttien joukkoon. Jopa nykyinen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon katekismus on omistanut kokonaisen luvun ripille, vaikka se onkin siirtynyt pois sakramenttien joukosta.

Ero luterilaisen ja katolisen rippikäsityksen välillä on lähinnä siinä, että luterilaisille rippi ei ole välttämätön kasteenjälkeisten vakavien syntien anteeksiantamiseksi – syntiensä anteeksi uskominen periaatteessa riittää. Vaikka katolisuudessakin täydellinen katumus pyyhkii itsessään pois synnit, on ripillä käytävä mahdollisuuden tarjoutuessa ja ennen eukaristiaan osallistumista. Tämän lisäksi luterilaisuudessa ripin synninpäästön voi periaatteessa julistaa kuka tahansa uskova, kun katolisuudessa pätevän synninpäästön edellytyksenä on pätevä pappisvihkimys.

”Luther poisti deuterokanoniset kirjat, koska niissä oli katolisia oppeja”

Joskus kuulee katolisissa piireissä väitettävän, että kiirastuli on täysin raamatullinen oppi – kuolleiden puolesta rukoilemisesta puhutaan 2. Makkabilaiskirjassa – mutta Luther päätti poistaa kyseisen kirjan, kun ei halunnut uskoa kiirastuleen. Samoin Sirakin kirja ei sopinut monergistiselle Lutherille, kun se selvästi opettaa synergismiä, joten Luther poisti kirjan Raamatusta. Tällaisissa väitteissä on aimo annos epäreiluutta.

Vaikka opillisilla kysymyksillä varmasti on roolinsa keskustelussa Raamatun kaanonista, ne ovat toissijaisia syitä kirjojen hyväksymisen tai hylkäämisen kannalta. Protestanttisuus ei hylännyt tiettyä osaa Raamatun kirjoista siksi, että niissä esiintyi heidän uskonsa vastaisia oppeja, vaan siksi, että he eivät uskoneet näiden kirjojen olevan Jumalan innoittamaa sanaa.

Protestanttien perustelut eivät ole aivan kelvottomat: Jeesuksen käyttämä juutalainen kaanon ei ollut lyönyt lukkoon deuterokanonisia kirjoja Jumalan sanana, Uuden testamentin viittaukset niihin eivät koskaan ala lauseella ”onhan kirjoitettu” tai ”niin kuin on kirjoitettu”. Toki katolilaisillakin on uskolleen näiden kirjojen kanonisuudesta vankat perusteensa, mutta joka tapauksessa rehellisyys maan perii.

”Luterilaisuudessa ehtoollinen on vain leipää”

Yleinen katolinen yleistys protestanttien ehtoollisuskosta on väite, jonka mukaan katolilaiset uskovat Kristuksen todelliseen läsnäoloon eukaristiassa, kun taas protestantit uskovat hänen todelliseen poissaoloonsa eli pelkkään symboliseen ehtoolliseen, jossa leipä pysyy leipänä eikä siitä miksikään muutu.

Tämä on hyvin epäreilu väite luterilaisuutta kohtaan, joka pitää viimeiseen asti kiinni Kristuksen todellisesta ja ruumiillisesta läsnäolosta ehtoollisessa (kalvinistit ja metodistitkin uskovat hengelliseen läsnäoloon). On totta, että luterilaisuudessa leipä säilyy leipänä, mutta se on samalla ihmeellisellä ja käsittämättömällä tavalla totisesti Kristuksen ruumis. Lutherin tiedetään sanoneen sakramentinkieltäjille, että heissä on ”eri henki”, koska he eivät tunnusta alttarin sakramentin olevan tosi Kristuksen ruumis.

Kautta aikojen luterilaiset ovat kaikesta katolisvastaisuudestaan huolimatta pitäneet aina Roomaa Geneveä ”pienempänä pahana”, jos siis täytyisi valita katolisuuden ja kalvinismin välillä, luterilainen nauttisi mieluummin ruumista ja verta paavilaisen kanssa kuin leipää ja viiniä reformoidun kanssa. Jopa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nykyinen katekismus alleviivaa reaalipreesens-oppia.

”Luterilaiset uskovat pelastuvansa yksin uskosta, joten he voivat elää miten tahansa”

Hyvin yleinen luterilaisuuden väännös liittyy kysymykseen pelastuksesta. Vanhurskauttaminen yksin uskosta tulkitaan hyvin helposti halvaksi armoksi tai antinomismiksi. Ajatellaan, että kun kerran luterilainen ei voi teoillaan mitenkään vaikuttaa pelastukseensa, hän voi tehdä syntiä minkä lystää ja silti pelastua. Tämä ei suinkaan ole tunnustuksellinen luterilainen oppi.

Luterilaisuudessa yksin uskosta merkitsee jotain aivan muuta kuin yleensä ajatellaan. Se ei merkitse sitä, etteikö hyvillä teoilla tai synnin välttämisellä olisi mitään merkitystä kristillisessä elämässä. Luterilaisen tunnustuksen mukaan vanhurskauttavaa uskoa ei voi olla kuolemansynnissä elävällä ihmisellä, joten ihminen ei suinkaan pelastu, vaikka väittää uskovansa mutta elää jumalattomasti. Vanhurskauttava usko synnyttää uuden elämän, rakkauden, pyhityksen ja hyvät teot. Vanhurskautettu myös pyhittyy – jos ihminen ei pyhity, jos hänellä ei ole rakkautta, jos hän tekee vain itsekkäästi pahaa, hän ei pelastu, hänellä ei ole tosi uskoa.

Entä sitten ”yksin uskosta”? Itse asiassa pitäisi tuntea hieman keskiaikaista filosofiaa, jotta todella ymmärtäisi Lutherin ajatuksen. Lutherin mukaan Kristus otti päällensä kaikki maailman synnit ja kärsi niiden rangaistuksen ristillä. Täten hän avasi ilmaiseksi pelastuksen kaikille. Kun nyt ihminen uskoo Kristukseen, hän tulee osalliseksi Kristuksesta ja hänen vanhurskaudestaan. Kristuksesta tulee hänen uskonsa muoto (Christus forma fidei) – tapahtuu autuas vaihtokauppa, Kristus ottaa päälleen syntisen synnit ja syntinen saa päällensä Kristuksen vanhurskauden. Tämä on hetken tapahtuma, johon teot eivät vaikuta.

”Vanhurskauttaminen uskosta” tulkitaan siis luterilaisuudessa hetken totaaliseksi aktiksi, ja jos usko saa sen aikaan, ei siihen tarvita mitään muuta. Usko ”tarttuu Kristukseen”, tekee Kristuksesta uskovan oman ja uskovasta Kristuksen oman. Tosin luterilaisten on hieman vaikeaa sovittaa tätä yhteen sen kanssa, että he opettavat vanhurskauttamisen tapahtuvan myös kasteessa.

Joka tapauksessa vanhurskauttava usko vaikuttaa uuden elämän, rakkauden ja pyhityksen, ja se voi myös kuolla, jos ihminen päättää valita kuolemansynnin. Loppujen lopuksi ero katolisuuteen ei ole ”yksin usko” vs. ”usko ja teot”, sillä molemmat vaativat kumpaakin. Luterilaisuus kuitenkin pitäytyy siihen, että vain usko pelastaa, eivät teot (vaikka välttämättömiä ovatkin), jotka nähdään uskon hedelminä. Luterilaisuudessa usko aiheuttaa Kristuksen vieraan vanhurskauden hyväksilukemisen, katolisuudessa armo uudistaa sielun sisäisesti. Luterilaisuudessa vanhurskauttaminen on hetken asia, katolisuudessa kasvava prosessi.

Loppusanat

Näin kristittyjen ykseyden rukousviikolla toivon, että tämä kirjoitus on ilahduttanut ja auttanut sekä luterilaisia että katolilaisia ja kasvattanut keskinäistä ymmärrystä. Vuoden teeman mukaisesti ”rukoilkaa[mme] lakkaamatta” ykseyden puolesta näinä päivinä.

Explore posts in the same categories: Luther ja luterilaisuus

8 kommenttia : “Reiluus luterilaisille ja rehellisyys luterilaisuudesta”

  1. Silvanus Says:

    No heipä hei, taas, Emil.

    Kohdasta armo minun täytyy kiittää. Jo pitkään olen ajatellut, että armoon kuuluu muutakin kuin tämä favor, mutta tämä selvensi, varsinkin kun en ole aktivoitunut etsimään hyvää opetusta siitä.

    Kohdasta rippi; edelleenkin luterilaisuudessa ripin voi toimittaa pelkästään pappi. Yleisen armonvakuutuksen voi kuitenkin julistaa kuka tahansa kristitty.

    Lisäsin linkin Hyvistä uutisista omaan palkkiini. Tulen luultavasti vierailemaan sivuillasi tulevaisuudessa hiukan enemmän kuin ennen. :)

  2. Esko Murto Says:

    Kiitos artikkelistasi, Emil. Sitä aina ajattelee, että nämä asiat ovat kaikille itsestäänselviä, mutta ehkä ei. Hyvä että oiot väärinkäsityksiä.

    Mitä kasteeseen tulee, ei siinä oikeastaan ole ongelmaa. Katsomme. että kastettu vauva saa sakramentin vaikutuksessa oman uskon, vaikkei tämä usko olekaan järin kognitiivista l. tiedostettua. Tämän tueksi luemme Jeesuksen sanat: ”…jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun…” Eli katsomme että lapsellekin on mahdollista uskoa.

    Tämä opetus on kylläkin kiistetty luterilaisuuden sisällä, vaikka se luterilaisessa dogmatiikassa onkin selvä. Lähinnä protestanttisuudesta (luterilaisuushan ei ole protestantismia) vaikutteita saanut teologia pyrkii redusoimaan uskon ennenkaikkea tietoiseksi tahdon valinnaksi, mitä ei tietenkään lapsella oikein tuppaa olemaan. Siksi osa herätyskristillisistä tahoista problematisoi innokkaasti pikkulapsen uskon. Varsinaisesti luterilaisen teologian sisällä ei tässä kuitenkaan ongelmaa ole.

  3. Silvanus Says:

    Hei, kerros huviksesi mikä on ”hengellinen kommuunio”?

  4. Emil Anton Says:

    Silvanus: armo-oppiin löydät lisäperustelujani ja selityksiä artikkelista armo ja predestinaatio, käy lukemassa, pelastus-yläotsikon alla pääartikkeleissa. Kiitos selvennyksestä ripin suhteen -käsitykseni on kuitenkin että nykykatekismus sanoo että synnit voi tunnustaa yhtä hyvin maallikolle kuin papille.
    Henkinen t. hengellinen kommuunio (ekan puolesta puhuu se että oikeakin kommuunio on hengellinen, tokan se että henkinen kuulostaa liian psykologiselta) on akti, jolla osoitetaan tahto ottaa vastaan pyhä sakramentti, se on rukous, pyhällä Josemarialla ja Alfonso Liguorilla on hyvät rukoukset tähän ainakin:)
    Esko: kiitos itsellesi. Tarkoitin kastekysymyksessä aikuisia, jotka jo uskovat, en lapsia. Miten jo uskosta vanhurskautettu voidaan vanhurskauttaa uudestaan kasteessa? Jos ei, kaste ei enää vanhurskautakaan vaan on pelkkä symboli.

  5. Silvanus Says:

    Synnit voi kyllä tunnustaa niin papille kuin maallikolle, mutta pappi julistaa absoluution ja maallikko vakuuttaa armosta. ”Ripissä kuulemamme anteeksiantamuksen ja lohdutuksen vakuutus kuuluu juuri meille.” Tämä viittaa armonvakuutukseen, kun taas seuraava puhuu [sakramentaalisesta] synninpäästöstä: ”Synninpäästön sanat ovat varmat, sillä ne ovat Jumalan lupauksen mukaan hänen omia sanojaan.” Vaikka yleinen rippi, yksityinen rippi ja hiljainen rippi asetetaan rinnakkain, niitä ei aseteta samaksi asiaksi. Pysyn aikaisemmassa mielipiteessäni.

  6. Nappi Says:

    Silvanus: ”Kohdasta rippi; edelleenkin luterilaisuudessa ripin voi toimittaa pelkästään pappi. Yleisen armonvakuutuksen voi kuitenkin julistaa kuka tahansa kristitty.”

    Yksityisen ripin voi vastaanottaa pappi, joku muu seurakunnan työntekijä tai seurakuntalainen eli käytännössä toinen kristitty. Jumalanpalveluksessa toimittava pappi julistaa synninpäästön. Eli luterilaisuudessa ripin voi toimittaa toinen kristitty eikä vain pappi. Ne ”synninpäästön sanat ovat varmat, sillä ne ovat Jumalan lupauksen mukaan hänen omia sanojaan”, ja ne ovat silloinkin varmat, kun maallikko synninpäästön julistaa. Näin on minulle opetettu.

    Toinen kohta, mikä keskustelussa pisti silmääni, on se, että luterilainen kirkko pikemminkin on kuin ei ole protestanttinen kirkko. Luterilainen kirkko eriytyi katolisesta kirkosta reformaation seurauksena (mikä ei siis ollut esimerkiksi Lutherin tavoite), mutta reformoitu kirkko se ei ole. Oman ymmärrykseni – ja yleisen kirkkohistorian näkemyksen – mukaan luterilaisuus on osa kristinuskon protestanttista suuntausta.

    Kiitos artikkelistasi, Emil.
    Siunausta teille jokaiselle ja riemukasta pääsiäistä!

  7. Elisa Says:

    Kiitos hienosta kirjoituksestasi! Ihailtava asenne sinulla, että voit tehdä ”myönnytyksiä” luterilaisia kohtaan siitä mitä nämä todella opettavat. Valitettavasti ne luterilaiset uskovaisten piirit, joissa itse olen pyörinyt, ovat hyvin vainoharhaisia katolista kirkkoa kohtaan enkä näin tasokkaaseen blogiin edes viitsi kirjoitella niitä tuomion sanoja, joita olen tottunut kuulemaan katolisesta kirkosta yli kymmenen vuotta siitä lähtien kun aloin uskoa Jeesukseen.

    Upea kädenojennus ja rehellinen kirjoitus kaikille luterilaisille tämä, kunpa luterilaisista joku kykenisi tähän samaan katolisia kohtaan. Minä olen luterilainen, mutta kovasti kiinnostunut ortodoksisesta uskosta ja sitä kautta olen eksynyt lueskelemaan tätäkin sivustoa, vaikka katolinen onkin.

    Olet mielettömän älykäs nuori mies, ja lisäksi sydämeltäsi sivistynyt kuten tämäkin tekstisi osoittaa. Katolisuus on tullut huomattavasti helpommin lähestyttäväksi tämän blogin myötä tällaiselle luterilaiselle, joka myös vapaissa suunnissa on peloteltu ”katolisen harhan” isolla ja pahalla möröllä. Mainittakoon, että teininä ”uskonratkaisuni” tein nimenomaan eräässä P.Paavolan johtamassa nuortenillassa ja opetus niissä illoissa oli sen mukaista, aitoa Paavolaa… :D

    • Emil Anton Says:

      Kiitos oikein kivasta kommentista! Onpa mahtavaa kun on ex-paavolalaisia lukijoita paavilaisella blogilla:) Jatketaan rehellisyyden ja totuuden etsimisen tiellä.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: