Luther ja rakkaus

Palaamme vielä Lutheriin ja hänen ajatuksiinsa rakkaudesta. Katolisessa teologiassa yliluonnollinen rakkaus on tärkein hyve, Jumalan suurin lahja ja se, joka liittää ihmisen sielun Jumalaan sekä ajassa että ikuisuudessa. Taivaassa ei tarvita enää uskoa eikä toivoa, mutta rakkaus pysyy ikuisesti.

Rakkaus Raamatussa ja katolisuudessa

Raamattu opettaa, että Jumala on vuodattanut rakkautensa sydämeemme (Room. 5:5), Jumalan rakastaminen on tärkein käsky (Matt. 22:36-37), Jeesusta rakastava noudattaa hänen käskyjään ja saa osakseen Isän rakkauden (Joh. 14:15,21), Jumala pysyy siinä, joka pysyy rakkaudessa (1. Joh. 4:16), ikuisen elämän voitonseppele on luvattu Jumalaa rakastaville (Jaak. 1:12, 2:5), kun taas niiden osana, jotka eivät rakasta Jumalaa, on kirous (1. Kor. 16:22).

Kuuluisin ja ehkä tärkein rakkaudesta puhuva raamatunkohta on hymni rakkaudelle 1. Korinttilaiskirjeen 13. luvussa. Siinä käy ilmi, että uskosta, toivosta ja rakkaudesta suurin on rakkaus (1. Kor. 13:13). Jos ihmisellä on jumalallinen rakkaus, hänellä on myös usko ja toivo(1. Kor. 13:7), mutta jos hänellä on usko ilman rakkautta, tuo usko ei hyödytä mitään (1. Kor. 13:12).

Tähän perustuu katolinen ajatus fides caritate formata eli rakkauden muokkaama usko (ks. myös Gal. 5:6 – ”rakkauden kautta vaikuttava usko”), joka pelastaa, kun taas usko itsessään muokkaamattomana ei yhdistä ihmistä Jumalaan (ks. myös Jaak. 2:20 – ”usko ilman tekoja on hyödytön”). Rakkaus täydellistää ja kruunaa kaikki muut hyveet (vrt. Kol. 3:14).

Rakkaus Lutherin opetuksissa

Mutta miten rakkaus mahtuu Lutherin yksin uskosta-teologiaan? Luther nousi kiivaasti vastustamaan fides caritate formata – oppia, ja häneltä löytyykin sitaatteja, joissa rakkaus on pakotettu lain puolelle uskoa vastaan – usko näyttää ajavan täysin rakkauden yli.

Luther muistuttaa vanhurskaita, että ”Kristuksen tähden he ovat Jumalan edessä omassatunnossaan vapaita lain kirouksesta, synnistä ja kuolemasta, mutta ruumiin puolesta heidät on sidottu; tässä jokaisen on palveltava toista rakkauden kautta, tämän Paavalin käskyn mukaan” (LW 27, 49). Koska laki käskee rakastamaan, ”rakkauskaan ei ole uskosta” (Luther’s Works [LW] 26, 270-271).

Lutherin mukaan ”USKO on pääkohta ja korkein käsky, joka sisältää kaikki muut itsessään.” (Weimarer Ausgabe 36, 365, 8 )
Rakkaus ei Lutherin mukaan muokkaa uskoa, vaan päinvastoin. Lutherin mielestä ”uskon on oltava rakkauden herra, ja rakkauden on alistuttava sille.” (LW 27, 39)

Reformaattorien mielestä ihminen ei pysty täyttämään tärkeintä käskyä, joten suhde Jumalaan hoidetaan uskolla, kun taas rakkaus palvelee lähimmäistä. Selittäessään jaetta Gal. 5:6 Luther kirjoitti: ”Täten ihminen on kristitty kokonaisvaltaisessa merkityksessä: sisäisesti uskon kautta Jumalan silmissä, joka ei tarvitse tekojamme, ulkoisesti ihmisten silmissä, jotka eivät saa mitään hyötyä uskostamme mutta saavat hyötyä rakkautemme teoista.” (LW 27, 30)

Toisenlainen käsitys ja valinta

Toisaalta Lutherin eduksi (toisaalta myös häntä vastaan suurten ristiriitaisuuksien vuoksi) on myös todettava, että monissa muissa kohdissa hän näyttää edustavan aivan toisenlaista näkemystä rakkaudesta. Hän puhuu rakkaudesta yhtenä evankeliumin kanssa, asettaa rakkauden ja teot vastakkain, opettaa Jumalan rakkauden ja lähimmäisenrakkauden ykseyttä sekä ymmärtää rakkauden uskon hedelmäksi.

Tätä aspektia Lutherin opetuksesta on painotettu paljon ns. mannermaalaisessa tulkinnassa, mutta on hyvä tuoda esille myös vähemmän esillä oleva puoli Lutherin ajattelusta, joka paljastuu tässä siteeratuissa teksteissä. Jos luterilainen ei ole valmis valitsemaan katolista rakkauskäsitystä, hänen on siis vähintäänkin valittava kahden erilaisen luterilaisuuden välillä.

Explore posts in the same categories: Luther ja luterilaisuus

11 kommenttia : “Luther ja rakkaus”

  1. Jukka Says:

    Hyvää uutta vuotta näin aluksi! Uusi vuosi, vanhat elkeet. Ainakin täällä.

    ”Jos ihmisellä on jumalallinen rakkaus, hänellä on myös usko ja toivo(1. Kor. 13:7), mutta jos hänellä on usko ilman rakkautta, tuo usko ei hyödytä mitään (1. Kor. 13:12).”

    Edelleen seurakuntamme opettavat, että usko, joka ei uudestisynnytä ihmistä ja anna uutta mielenlaatua (myös lähimmäisen rakastamisen suhteen) ei ole oikeaa uskoa, vaan pelkkää Jumalan olemassaolon järjellistä hyväksymistä. Tuo lauseesi on periaatteessa totta, mutta eihän jumalallista rakkautta voi syntyä ennen (tai ilman)uskoa. Siinä mielessä rakkaus on uskolle alisteinen.

    Niin kuin uskovainen tekee luonnostaan hyviä tekoja, niin hän myös rakastaa luonnostaan (tosin omalla vajaalla tavallaan). Rakkaus ei ole suoritus (”Sinun pitää rakastaa niin ja niin paljon, että se riittää”), vaan mielestäni pikemminkin asenne tai näkemys. On täyttä lakia ja evankeliumin vastaista vaatia uskovalta jotain tiettyä suoritusta, että häntä voitaisiin pitää täysin armosta pelastettuna (kuten huomaamme asia on myös järjen vastainen). Me saamme vaatia uskovilta rakastamista, mutta emme määrämitalla. Se juju.

    Toivon kyllä, että kukaan uskova ei halua luottaa oman rakkautensa riittävyyteen. Jumalan vaatimus on liian suuri. Se murskaa ja heittää helvettiin kaiken vajavaisen. Siksi itse, vaikka rakkaus onkin Jumalan lahjoista suurimpia (koska Hän antaa siinä meille itseään), en tahdo kuitenkaan luottaa siihen viimeisenä päivän, vaan yksin Vapahtajaan.

  2. Emil Anton Says:

    Hei Jukka ja uutta vuotta!

    Lueskelin tässä Uuras Saarnivaaran tiivistelmää luterilaisesta tunnustuksesta ja luin sieltä juuri vastaavan selityksen ko. kohtaan.

    Luterilainen selitys on, että jos ei ole rakkautta, ei ole myöskään uskoa, ilman oikeaa uskoa ei ole rakkautta ja oikean uskon kanssa on aina myös rakkaus. Täten ei ole mahdollista, että usko on, mutta rakkautta ei. Mutta Paavali sanoo juuri päinvastoin: hän esittää mahdollisen tilanteen, jossa ihmisellä on KAIKKI USKO, mutta häneltä puuttuu rakkaus, ja tällaisessa tilanteessa usko ei hyödytä. Tämä sopii katolisuuteen siinä, että kuolemansynti poistaa armon ja rakkauden mutta ei välttämättä uskoa.

  3. Jukka Says:

    En ole lukenut Saarnivaaraa, vaan sen mitä kirjoitin tuli ihan omasta päästä (hengestä), mutta jos hän on samalla kannalla niin hyvä on.

    ”oikean uskon kanssa on aina myös rakkaus”
    On ero oikean ja väärän uskon kanssa. 1.Kor.13 puhuukin juuri sellaisesta väärästä uskosta jonka Jeesuskin mainitsee; ”Monet sanovat minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja.'” Tuollaisesta väärästä, epäkristillisestä uskosta Jeesukseen puhutaan kyllä nykyisin olemattoman vähän. Itse kaipaisin enempi keskustelua. Sanottaisiinko näin, että kristillinen lähimmäisenrakkaus on elävän uskon ulkonainen merkki.

  4. Emil Anton Says:

    Mielestäni kontekstissa ei ole mitään, joka viittaisi mihinkään ”väärään uskoon” – onko se usko, jolla siirretään vuoria (1. Kor. 13:2) ja josta Jeesus puhuu jakeessa Matt. 17:20 ”väärää uskoa”? Päinvastoin, hän kehottaa vahvaan uskoon.
    Onko Paavalin loppulause tulkittava: ”niin pyyvät nämä kolme: väärä usko, toivo ja rakkaus”? (1. Kor. 13:13) Ei Paavali puhu mistään väärästä uskosta vaan siitä, että (itsessään hyvä ja oikea) usko yksin ei hyödytä mitään ellei ihminen myös rakasta, ja usko ei selvästikään automaattisesti synnytä rakkautta, kun kerran voi uskoa niin että vuoret siirtyy mutta silti olla ilman rakkautta.

  5. Jukka Says:

    Uskon heikkous/vahvuus on täysin eri asia kuin sen oikeellisuus/vääryys.
    ”Myös jotkut kiertelevät juutalaiset henkienmanaajat alkoivat loitsiessaan lausua Herran Jeesuksen nimeä. Karkottaessaan sairaista pahoja henkiä he sanoivat:’Minä vannotan teitä sen Jeesuksen nimessä, jota Paavali julistaa.'”(Ap.t. 19:13) Uskosta Jeesukseen ei ole mitään hyötyä, vaan pelkkää vahinkoa, jos sillä pyritään vain pönkittämään omaa egoa tai käyttämään muihin omiin itsekkäisiin hankkeisiin.

    Äläkä laittele mitään ylimääräisiä sanoja Raamatun jakeisiin. Se ei ole oikein Raamattua kohtaan ja panee käsiteltävän asian harhailemaan.

  6. Silvanus Says:

    Mietinpähän vaan, että eikös se Jumala rakasta niitäkin, jotka eivät rakasta Jumalaa, eikä kiroa heitä? Eihän Jumala kiellä omaa olemustaan, vaan on summum bonum, ja antaa kaikille olemisen ja elämisen.

  7. Emil Anton Says:

    Siinä mielessä kyllä, että hän on lunastanut heidätkin ja tarjoaa anteeksiantoaan, mutta Raamattu puhuu jatkuvasti ja selvästi myös siitä, että Jumala myös vihaa väärintekijöitä ja he ovat synnissään kirouksen alla, eikö? Tämä ei ole Jumalan mielentilan muuttumista vaan ikuinen Jumalan olemukseen liittyvä säätämys, että synnistä seuraa rangaistus.

  8. Silvanus Says:

    Mutta seuraako synnistä rangaistus synnin itsensä vuoksi vai Jumalan vuoksi? Itse olisin kallistumassa ensiksi mainittuun.

  9. Kysyvä Says:

    Moi, tulen tännekki esittämään tyhmiä kysymyksiäni. Haluaisitko kertoa mitä tarkoittaa Kristuksen hengellinen läsnäolo ehtoollisessa?

  10. Emil Anton Says:

    Silvanus, pohdintasi menevät liian kauas aiheesta ja liian syvälle systemaattiseen nippelitietoon. Mielestäni erottelu saattaa olla turha, Jumalan ja synnin luonteet aiheuttavat sen, että synnistä seuraa rangaistus.

    Kysyvä, Kristuksen hengellinen läsnäolo merkitsee sitä, että Kristus on ehtoollisessa läsnä, mutta ei ruumiillisesti, siispä ihminen ei tämän näkemyksen mukaan syö Kristuksen oikeaa ruumista leivän muodossa vaan pikemminkin on niin, että leivän syöminen on muistoateria, jossa Jeesus on hengellisellä tavalla läsnä, tai että leivässä Kristus on hengessään läsnä jollain taivaallisella tavalla muttei ruumiillisesti.
    Tätä näkemystä edustavat reformoidut ja metodistit ja muut, mutta eivät kat., ort. ja lut. kirkot.

  11. Silvanus Says:

    Tämä ei ole aivan totta. Luther kirjoitti, että Jeesuksella on kolme läsnäolon tapaa, ruumiillinen, hengellinen ja jumalallinen. Ruumiillisena Hän kulki maita ja mantuja, hengellisenä hän esim. tuli Marian kohdusta ja meni lukkojen takaiseen yläsaliin, jumalallisena Hän on kaikkialla läsnä. Mikäli olen oikein ymmärtänyt Yksimielisyyden ohjeen ehtoollista käsittelevän kohdan, Jeesuksen ruumiillinen läsnäolo ehtoollisaineissa on juuri tällaista hengellistä läsnäoloa – mikä ei siis vähennä sitä, että Hän on silti substantiaalisesti ja reaalisesti läsnä ehtoollisessa. En tiedä, mitä mieltä itse olisin tällaisesta näkemyksestä.

    Pahoitteluni aiheesta ajautumisesta ja nippeloimisesta. :P


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: