Vatikaanin missiologinen muistutus

Uskonopin kongregaatio on jälleen julkaissut äärimmäisen tärkeän dokumentin ikään kuin jatko-osana ekklesiologiselle muistutukselle, joka käsitteli joitain kirkko-oppiin liittyviä kysymyksiä. Tällä kertaa aiheena on lähetystyö ja uskonnon-/omantunnonvapaus. Seuraavassa tiivistelmä dokumentin sisällöstä (koko dokumentti englanniksi täällä).

Evankeliointi kirkon olemuksen ja tehtävän ytimessä

Kardinaali William Levadan ja titulaariarkkipiispa Angelo Amaton allekirjoittama dokumentti esittää ensiksi Raamatun ja kirkon perinteisen ja yksiselitteisen opin siitä, että Isä Jumala lähetti Jeesuksen Kristuksen julistamaan evankeliumia ja kutsumaan kaikkia kääntymykseen ja uskoon (vrt. Mark. 1:15). Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus antoi kirkolle tehtäväksi jatkaa hänen työtään ja saarnata evankeliumia kaikille luoduille kaikkina aikoina maailman loppuun asti (vrt. Mark. 16:15-16, Matt. 28:19-20), sillä vaeltava kirkko on pelastukselle välttämätön. (1)

Termi ”evankeliointi” merkitsee ennen kaikkea evankeliumin julistamista ja välittämistä eteenpäin, mutta se ei ole vain opetusta vaan myös Jeesuksen Kristuksen julistamista sanoin ja teoin eli hänen läsnäolonsa ja työnsä välittäjäksi tulemista. Evankeliointi kohdistuu koko ihmiskuntaan, koska jokaisella ihmisellä on oikeus saada kuulla ilosanoma Kristuksessa itsensä ilmoittavasta ja antavasta Jumalasta. Jokaisen tulee voida sanoa Paavalin kanssa, että Kristus ”rakasti minua ja antoi henkensä puolestani” (Gal. 2:20). Tästä seuraa myös evankeliointivelvollisuus: ”Voi minua, ellen evankeliumia julista!” (1. Kor. 9:16) (2)

Täten jokaisella kirkon aktiviteetilla tulee olla evankelioiva ulottuvuus. Mitään kirkon työtä ei saa erottaa sitoumuksesta auttaa kaikkia kohtaamaan Kristus uskossa. Tämä tarkoittaa, että kirkon sosiaaliset ym. pyrkimykset kulkevat käsi kädessä evankelioinnin kanssa. Jos tätä laiminlyödään ja tavoitteet ovat puhtaan inhimilliset, kirkko tarjoaa äärettömästi vähemmän kuin se pystyy ja on velvollinen tarjoamaan. (3)

Vastalauseet ja ajallemme ominainen hämmennys

Uskonopin kongregaatio piti tarpeellisena tämän dokumentin julkaisemista, koska nykyään yhä useammat eivät ota vakavasti Herran lähetyskäskyä. Usein ajatellaan, että toisten uskonnolliseen kääntymykseen pyrkivä vakuuttelu rikkoo heidän vapauttaan. Oikein olisi vain esittää ajatuksia ja kehottaa ihmisiä toimimaan omantuntonsa mukaan ilman että tavoitteena on Kristuksen ja kirkon puoleen kääntyminen.

Tämän näkemyksen mukaan olisi riittävää auttaa ihmisiä olemaan uskollisia omalle uskonnolleen ja rakentaa yhdessä rauhaa ja oikeudenmukaisuutta, vapautta ja solidaarisuutta. Toiset sanovat vielä, ettei Kristusta tulisi julistaa niille, jotka eivät häntä tunne, koska pelastus on mahdollista myös ilman varsinaista kirkon jäsenyyttä. Kaikkea tätä vastaan kirkko korottaa nyt äänensä. (4)

Ihmisarvoja koskevia huomioita

Ensinnäkin kirkko muistuttaa, että ihmisille on annettu järki ja vapaus sitä varten, että he etsisivät sitä, mikä on totta ja hyvää. Nykyään kuitenkin kyseenalaistetaan, onko oikein kehottaa toisia ottamaan vastaan se, mitä itse pitää totena. ”Tuo on ehkä totta sinulle, mutta…” – asenne eli relativismi jättää lopulliseksi kriteeriksi vain oman itsensä ja näennäisen vapauden varjolla lukitsee ihmisen vankilaan.

Liian usein tehdään järjetön hyppy pluralismista de facto (fakta, että on monia mielipiteitä) pluralismiin de jure (oletetaan, että kaikki mielipiteet ovat yhtä oikeita), mikä on yksi laajimmista totuuteen luottamisen puutteen oireista. Kieltämällä kykynsä oikeasti saavuttaa totuus ihminen menettää sen, mikä hänen mieltään ja sydäntään vetää puoleensa. (5)

Ihminen pettää itseään, jos luulee voivansa luottaa vain omiin ponnistuksiinsa eikä tunnusta tarvitsevansa muiden apua. Ihmiselämässä on paljon enemmän sellaisia totuuksia, jotka yksinkertaisesti uskotaan kuin sellaisia, jotka on itse todistettu. Hengellinen individualismi estää ihmistä avautumasta ja luottamasta toisiin sekä vaarantaa oikeuden ilmaista omaa mielipidettä julkisesti.

Itsensä uskominen toiselle henkilölle on epäilemättä yksi merkittävimmistä ihmisen vallassa olevista teoista, ja erityisesti elämän tarkoitusta koskevissa kysymyksissä vakuus saavutetaan luottamalla henkilöön, joka voi taata sen autenttisuuden. Vastaavalla tavalla uskon hyväksymisessä on kyse vapaasta luottamuksesta ja itsensä uskomisesta itsensä ilmoittavalle Jumalalle.

Uskonnollisen totuuden eteenpäin välittäminen on myös sopusoinnussa hyvien asioiden jakamisen halun inhimillisen ilmiön kanssa samoin kuin koulutuksen, mainonnan ja minkä tahansa merkityksellisen keskustelun takana olevan luonnollisen periaatteen kanssa. Kyse on samasta asiasta – hyvänä ja totena pidetty halutaan toki välittää eteenpäin ja jakaa mahdollisimman monen kanssa.

Mitä pelastukseen tulee, dokumentti muistuttaa, että vaikka onkin mahdollista, että ei-kristitty saattaa jollain tavalla pelastua Jumalan armon avulla, kirkko ei voi olla huomaamatta, että heiltä puuttuu suurin mahdollinen hyvä tässä elämässä. Ei ole mitään sen parempaa ja kauniimpaa kuin kohdata Kristus ja tuntea hänet, omistaa hänessä syntien anteeksianto, Jumalan rakkaus ja vastaukset elämän perimmäisiin kysymyksiin. Ilman näitä ihminen elää tietynlaisessa orjuudessa eikä Kristukselle ja kirkolle kuuluminen vähennä ihmisen vapautta vaan päinvastoin korottaa sen ja ohjaa sen kohti täyttymystään, ilmaista rakkautta.

Evankeliointi sisältää vilpittömän dialogin ja sen tulee lähestyä toista ihmistä rakkauden ja vapauden hengessä, kuitenkin niin, ettei kyseessä ole lopulta pelkkä esitelty sanoma – mukana on oltava pyrkimys myös sydämen todistukseen. Tämä vaatii keskustelukumppanin elämäntilanteen kokonaisvaltaista huomioimista. (6)

Dokumentti muistaa myös mainita, että evankelioinnissakin, kuten kaikessa muussa inhimillisessä toiminnassa, synti voi astua kuvaan. Kirkko kieltää ankarasti kaikki sopimattomat keinot evankelioinnissa – pakottaminen ja muut evankeliumin kanssa sopimattomat keinot eivät saa tulla kysymykseen, erityisesti kun kyseessä ovat köyhät ja kouluttamattomat ihmiset (vrt. esim. vettä/ruokaa vastalahjaksi kääntymisestä).

Kirkollisia näkökulmia

Jotkut pitävät väitettä Jumalan ilmoituksen täyteyden omistamisesta suvaitsemattomana ja rauhalle vaarallisena. Tällaiset ihmiset eivät kuitenkaan ymmärrä, että totuuden lahja, jonka Jumala antaa ihmiselle ilmoittaessaan itsensä, kunnioittaa ihmisen sitä vapautta, jonka Jumala itse loi osaksi ihmisluontoa – vapautta, joka ei ole välinpitämättömyyttä vaan totuuteen suunnattua. Uskonnonvapauden kunnioitus ei saa tehdä kenestäkään välinpitämätöntä totuudelle ja hyvyydelle – rakkaus pakottaa Kristuksen seuraajia julistamaan kaikille pelastavaa totuutta. (7)

Tässä vaiheessa dokumentti tekee johdonmukaisen ja erittäin tärkeän huomion: Kristuksen kutsu evankeliointiin koskee kaikkia kastettuja. Jeesuksen lähetyskäsky (Matt. 28:19-20) on osoitettu jokaiselle kirkossa oman kutsumuksensa mukaan. Koko kirkon on paimentensa johdolla vastattava apostoliseen sitoumukseen – joka on sekä oikeus että velvollisuus – ja johdettava ihmisiä pimeästä autiomaasta kohti ylenpalttisen elämän lähdettä, ystävyyttä Jumalan Pojan kanssa.

Samassa yhteydessä on paikallaan muistutus siitä, että tavallisen kristityn apostolaattiin kuuluu henkilökohtainen uskon eteenpäin välittäminen. Evankeliointi ei merkitse vain julkista saarnaamista tai muita julkisia ja näkyviä aloitteita, vaan myös (ja ennen kaikkea) todistusta ystävältä ystävälle, toisen ihmisen omantunnon koskettamista ainutkertaisella sanomalla. On syytä lisätä, että tärkeät elementit tällaisessa apostolaatissa ovat luottamus, tilannetaju ja ihmistuntemus sekä kunnioitus, ymmärrys ja rakkaus. (8)

Lopuksi on painotettava, että evankelioinnissa sana ja oman elämän todistus menevät käsi kädessä. Ennen kaikkea pyhyyden todistus on välttämätön, jotta totuuden valo saavuttaisi kaikki ihmiset. Jos julistettu sana on ristiriidassa oman käyttäytymisen kanssa, sen vastaanottaminen on hyvin vaikeaa. Silti elämän todistus yksin ei ole tarpeeksi – paraskin todistus jää tehottomaksi, ellei sitä täydennetä selittämällä sen taustalla piilevää syytä (vrt. 1. Piet. 3:15) ja tehdä selväksi suorasanaisella julistuksella Herrasta Jeesuksesta. (9)

Ekumeenisia huomioita

Dokumentti huomauttaa, että evankeliointi on ennen kaikkea missio ad gentes eli se kohdistuu ei-kristittyihin. Sen sijaan termi ”uusi evankeliointi” viittaa evankeliumin julistamiseen niille kristityille, jotka eivät harjoita kristillistä uskoa.

Entä miten tulee suhtautua evankeliointiin maissa, joissa asuu ei-katolisia kristittyjä? Näissä tapauksissa vaaditaan paikallisten hengellisten perinteiden ja rikkauksien kunnioittamista sekä yhteistyön henkeä. Yhteistyö ei-katolisten kristittyjen kanssa on mahdollista sosiaalisissa ja uskonnollisissa asioissa, kunhan vältetään indifferentismiä ja pysytään uskon asettamissa rajoissa.

Dokumentti esittää tärkeän huomion, jonka mukaan ekumeniaan kuuluu ymmärrykseen pyrkivän teologisen keskustelun lisäksi toinen olennainen sitoumus: uskon traditioon kuuluvien elementtien julistaminen ja niistä todistaminen. Ekumenialla ei ole vain institutionaalista ulottuvuutta pyrkiä täyteen ykseyteen, vaan se on myös jokaisen uskovan tehtävä. Tämän tehtävän katolilainen toteuttaa ennen kaikkea rukouksella, katumuksella, opiskelulla ja yhteistyöllä. (10)

Aina ja kaikkialla katolilaisella on oikeus ja velvollisuus todistaa uskostaan kokonaisvaltaisesti. Ei-katolisten kristittyjen kanssa on keskusteltava rakkauden ja totuuden hengessä, mutta kyseessä ei ole vain ajatustenvaihto vaan pelastuksen täyteyden tarjoamista keskustelukumppaneille. Tämä johdattaa heidät yhä syvempään kääntymykseen Kristuksen puoleen.

Tässä yhteydessä on painotettava, että jos ei-katolinen kristitty vapaasti pyytää saada liittyä katoliseen kirkkoon, tämä on tunnustettava Jumalan työksi ja uskonnonvapauden mukaiseksi eikä vastaiseksi. Näissä tapauksissa ei olisi kyseessä proselytismistä sanan negatiivisessa merkityksessä. Ei-katolilaisten valmistaminen kirkon täyteen yhteyteen liittymiseksi on toki eri asia kuin ekumeeninen työ, mutta nämä eivät ole ristiriidassa, sillä niillä on sama lähde ja päämäärä.

Käytännön sovellutuksia

Lisäisin itse kaikkeen ylläolevaan jokamiehelle suunnattuja käytännöllisiä huomioita. Tekstien perään sijoitetut sulkeissa olevat numerot viittaavat seuraaviin kysymyksiin, jotka nousevat uskonopin kongregaation esittämästä opetuksesta ja tähtäävät katolilaisten johdonmukaisuuteen kuuliaisuudessaan kirkolle.

(1) Ymmärrätkö kristittynä, että sinulla on Jeesukselta käsky ja velvollisuus kertoa suuresta ilosanomasta, ylösnousemuksesta, anteeksiannosta ja ikuisesta elämästä Kristuksessa? Näetkö kirkon välttämättömänä Kristuksen perustamana pelastuksen yhteisönä, johon haluaisit jokaisen kuuluvan, vaiko kenties vain jonkinlaisena instituutiona tai uskontona muiden joukossa, johon satut itse kuulumaan?

(2) Ymmärrätkö, että ihmiseksi tullut Jumala on kärsinyt puolestasi ja antanut henkensä sinun vuoksesi? Oletko sisäistänyt tämän suuren rakkauden ja sen aiheuttaman pakon kertoa tästä muille ja jakaa heidän kanssaan suurin hyvä, joka heiltä puuttuu? Onko mielestäsi ihan sama, julistatko evankeliumia vai et?

(3) Oletko mukana kirkollisissa aktiviteeteissa, joista puuttuu evankelioiva ulottuvuus? Suhtaudutko täysin huoletta varauksettoman myönteisesti ns. kristillisiin aloitteisiin, joiden tavoitteet ovat puhtaasti maalliset tai inhimilliset?

(4) Oletko tai oletko ollut sitä mieltä, että uskonnonvapaus merkitsee käännytystyön vastustamista? Ajatteletko tai oletko ajatellut, ettei Kristusta kannata tai tarvitse saarnata ei-kristityille vaan että yhteiset rauhan- ja veljeydenpyrkimykset riittävät? Otatko tai oletko ottanut liian kevyesti kirkon välttämättömyyden ihmisten pelastumiselle mahdollisten poikkeustapausten verukkeella?

(5) Oletko kannattanut relativismia ja ajatellut, ettei mitään absoluuttista totuutta tai hyvää ole olemassa? Oletko tehnyt mielipiteiden paljoudesta sen väärän johtopäätöksen, ettei mikään näistä mielipiteistä voi olla oikeampi tai väärempi kuin toinen?

(6) Pyritkö kertomaan uskostasi muille, vai kerrotko siitä vain silloin, jos joku kysyy? Rajoittuuko uskonnollinen keskustelusi pelkkään uskonnon esittelyyn, vai pyritkö sydämestäsi todistamaan siitä toiselle niin, että hänen sydämensä tulisi kosketetuksi sekä Totuuden Hengen liikuttamaksi ja vakuuttamaksi? Rukoiletko keskustelukumppaniesi puolesta?

(7) Sympatiseeraatko näkemystä, jonka mukaan on suvaitsematonta esittää väitteitä ilmoitetun jumalallisen totuuden täyteyden omistamisesta? Oletko ajatellut uskonnonvapauden merkitsevän sitä, ettei totuutta ja epätotuutta ole olemassakaan, puhumattakaan velvollisuudesta johtaa ihmisiä jälkimmäisestä edelliseen?

(8) Ymmärrätkö, että kasteesi on tehnyt sinusta Jeesuksen opetuslapsen niin, että sinun on nyt toteutettava siihen perustuvaa lähetyskäskyä (Matt. 28:19-20)? Oletko ajatellut, että evankeliointi kuuluu papeille ja lähetystyöntekijöille, muttei meille maallikoille? Milloin olet viimeksi puhunut ystäväsi kanssa Jumalasta ja kertonut hänelle Jeesuksen pelastavasta ystävyydestä?

(9) Elätkö kristillistä elämää? Ymmärrätkö, että apostolaattiasi on vaikea ottaa vakavasti, jos elämäsi on ristiriidassa Jumalan käskyen kanssa? Luuletko voivasi olla kristitty ja elää samalla epäpuhtaasti ajatuksissa/teoissa (seksuaaliset synnit), juoda itsesi välillä humalaan, vihata jotakuta, laiminlyödä Herran päivän yhteisiä kokoontumisia tai muita kirkon käskyjä mielin määrin? Luuletko voivasi käännyttää ketään, ellet ensin käännytä itseäsi?

(10) Suhtaudutko ekumeniaan välinpitämättömästi? Rukoiletko kristittyjen ykseyden puolesta? Tarjoatko sen puolesta pieniä uhreja? Opiskeletko kirkon oppia huolellisesti, jatkuvasti ja ahkerasti voidaksesi esittää sen oikein muille? Opiskeletko myös muiden kristittyjen näkemyksiä vilpittömästi? Pyritkö rakkaudelliseen dialogiin vai suhtaudutko muihin kristittyihin ylimielisesti? Pyritkö ymmärtämään toisten näkemyksiä vai oletko jo valmiiksi päättänyt olevasi kaikesta oikeassa? Entä ajatteletko, että ekumenia sulkee pois katolisen uskon täyteyden julistuksen? Onko mielestäsi parempi olla puhumatta paavista, Mariasta, kuolleitten puolesta rukoilemisesta, traditiosta tms. ekumenian verukkeella? Onko mielestäsi turhaa, että ei-katolinen kristitty tulee katolilaiseksi?

Explore posts in the same categories: Ekklesiologia, Soteriologia, Uskontoteologia, Uusi evankeliointi

5 kommenttia : “Vatikaanin missiologinen muistutus”

  1. Alpo Says:

    Jos jossain maassa (esim. Suomessa) ei ole katolista itäistä riitusta, niin olisiko katolisen kirkon puolesta ihan ok, että joku protestanttistaustainen henkilö liittyisi ortodoksiseen kirkkoon, mikäli hän on kiintynyt itäiseen perinteeseen latinalaisen sijasta?

  2. Emil Anton Says:

    Hyvä kysymys, kiitos kommentista!
    Voin vastata vain omasta puolestani sen perusteella, mitä kirkon dokumenteista ymmärrän. Ort. kirkossa on pätevät sakramentit ja toki siihen liittyminen olisi katolisesta näkökulmasta positiivinen askel protestanttisuudesta. Silti siitä puuttuisi vielä viimeinen askel täyteen ykseyteen kirkon kanssa. Toisaalta kirkon dokumenteista luen, että ihminen ei voi pelastua, jos tietää katolisen kirkon Kristuksen perustamaksi pelastuksen yhteisöksi eikä halua siihen liittyä (esim. vain siksi, että siellä on vähemmän miellyttävä liturgia kuin toisessa kirkossa). En siis ottaisi asiaa ollenkaan kevyesti jos minulla olisi epäilys katolisen kirkon autenttisuudesta. Toinen asia voi sitten ehkä olla jos ko. henkilö littyy ort. kirkkoon koska todella uskoo sen olevan Kristuksen tosi kirkko ja vilpittömällä omallatunnolla koko sydämestään haluaa Kristuksen ruumiiseen kuulua…
    Mitä riituksiin tulee, Suomessa on ollut itäisen riituksen kappeli ekumeenisen keskuksen yhteydessä Myllyjärvellä Espoossa. Nykyään se on neokatekumenaaliseminaarin hallussa mutta itäinen kappeli on yhä entisensä. Samoin Miles Jesu-järjestöllä oli itäinen kappeli Helsingissä. Neokatekumenaaleilla on myös kirkko Oulussa joka muistuttaa hieman ortodoksista kirkkoa. Heillähän on muutenkin oma liturgia joka lauantai joka eroaa perinteisestä roomalaisesta joten ehkä neuvoisin tsekkaamaan josko se miellyttäisi. Eroaa tosin melkolailla ortodoksiastakin.

  3. Emil Anton Says:

    Tai sitten voisi vaikka tehdä päätöksen matkustaa halpalentoyhtiöillä tai halvalla laivalla ja bussilla kerran kuussa tai puolessa vuodessa Ukrainaan tai Puolaan tai Syyriaan tms. itäiseen messuun. Sitten se olisi erikoisempaa ja siitä saisi vielä enemmän:) Tai sitten voisi muuttaa johonkin tällaiseen maahan:) Ja sen lisäksi kehottaisin lukemaan enemmän läntisestä liturgiasta koska rakkaus ja tuntemus menevät käsi kädessä:)

  4. UnaSancta Says:

    Ei tässä nyt mihinkään Lähi-Itään tarvitse lähteä. :-) Lähimmät ei-latinalaiset riitukset (mm. kaldealainen) löytynevät länsinaapurista (Ruotsi) ja eikös Virossakin ole jotain ei-latinalaista?

  5. Emil Anton Says:

    Heh totta, hyvä pointti, Tukholmassakin on kai ainakin kaksi moista kirkkoa. Syyrialaisia/kaldealaisia ja sillee… arameaa ja sillee:)


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: