Luther, luterilaisuus, kirkkohistoria ja kirkkoisät

Jatkamme siitä, mihin viimeksi jäimme ja käsittelemme Lutherin ja luterilaisuuden suhdetta kirkon historiaan ja vanhoihin opettajiin. Lapsikastekysymyksessä Luther myönsi, ettei yksin Raamatusta löydy asiaan riittävän selvää vastausta, joten hän argumentoi uudelleenkastajia vastaan vetoamalla kirkon historiaan – aina ja kaikkialla vallinneeseen yleiseen käytäntöön kastaa lapsia. Lutherin mukaan katolinen eli universaali kirkko ei voinut olla väärässä, koska silloin todellista kristillisyyttä ei olisi ollut maan päällä moniin vuosisatoihin.

Vanhan uskon puhdistus ja tosi jatkumo

Jo hyvin varhaisesta vaiheesta asti luterilaisuus alkoi esiintyä vanhan kirkon todellisen ja puhtaan opin jatkajana. Tätä ajattelutapaa kuvaa myös sana uskonpuhdistus – vanha ja hyvä usko puhdistettiin siihen lisätyistä turhasta liasta eli ihmisten traditioista ja väärinkäytöksistä. Kyseessä oli reformaatio (uudistus, muokkaus), ei restituutio (palautus, vrt. mormonit).

Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan luterilaiset pitivät oppiaan ”ainoana, alkuperäisenä, Kristuksen koko katolisen, oikeauskoisen kirkon uskomana yksimielisenä käsityksenä, joka on kirkastanut taisteltaessa monia kerettiläisiä harhoja vastaan ja joka nyt on uudestaan lausuttu julki.” (Yksimielisyyden kirja, Esipuhe)

Yllä mainitut harhaopit, joita vastaan koko katolinen kirkko taisteli, sisältävät varmasti areiolaiset, donatolaiset, nestoriolaiset, monofysiitit ja pelagiolaiset, joiden opit luterilaiset samoin kuin katolilaiset virallisesti tuomitsevat. Tunnustuskirjat väittävät siis vanhan kirkon yksimielisesti uskoneen 400-luvulla luterilaisen opin. Itse asiassa seuraava sitaatti Augsburgin tunnustuksesta pakottaa siihen johtopäätökseen, että kaikkina vuosisatoina kirkon tosiuskovaiset ovat tunnustaneet luterilaista evankeliumia:

”Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.” (Augsburgin tunnustus VII)

Tunnustuksen jälkikirjoitus esittää luterilaisen opin täysin katolisena: ”Tässä ovat esitettyinä meidän oppimme pääpiirteet. Siitä voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua… Koko erimielisyyden kohteena ovat vain tietyt harvat väärinkäytökset…”

Jos luterilainen todella ajattelee näin, mitä hänen on ajateltava nykyään, kun nykykatolisuudessa ei enää ole tuonaikaisia väärinkäytöksiä ja kun luterilaisuus on puolestaan hyväksynyt uusia ei-katolisia oppeja ja luopunut samalla vanhoista apostolisista ja raamatullisista perinteistä?

Vastakkainen näkökulma

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Lutherin rehellisyys paljastaa meille aivan uudenlaisen näkökulman kirkkohistoriaan. Toisin kuin Augsburgin tunnustus, jonka mukaan oikeasta evankeliumista oli aina säilynyt tosi kirkossa yksimielisyys, Luther julistaa, että paaviuden alla ”kukaan ei tiennyt, mitä eroa on evankeliumilla ja lailla… sillä heidän uskonsa viittaa vain lakiin.” (WA [Lutherin teosten Weimarer Ausgabe] 36, 10, 2-5)

Vaikka monet korkeasti koulutetutkin luterilaiset saattavat opettaa Lutherin vain seuranneen Augustinusta opeissaan uskonvanhurskaudesta ja sidotusta ratkaisuvallasta, karu (ja Lutherinkin tunnustama) totuus on, että Augustinus samoin kuin muutkin kirkkoisät olivat uskossaan katolisia eikä luterilaisia (kuten olemme kirkkoisäsarjassa nähneet ja näemme vielä selvemmin siirtyessämme 300-400-luvuille).

Luther ymmärsi opettavansa uutta oppia, joka oli kirkkoisille tuntematon ja jopa suoranaisesti heidän uskonsa vastainen: ”Augustinuksen näkemys oli, että… jos Pyhä Henki avustaa, lain teot vanhurskauttavat… Minä vastaan sanomalla ’Ei’.” (LW [englanninkielinen laitos Luther’s Works] 54, 10)

”Augustinus on joskus tehnyt virheitä eikä häneen voi luottaa. Vaikka hän oli hyvä ja pyhä, hänellä ei ollut puutteetonta tosi uskoa niin kuin muillakaan isillä… Mutta kun ovi aukeni minulle Paavalin kirjeissä niin, että ymmärsin, mitä vanhurskauttaminen uskosta on, se oli Augustinuksen loppu.” (LW 54, 49)

Pyhästä Hieronymuksesta (347-420) Luther kirjoitti seuraavaa: ”En tunne ketään opettajaa, jota vihaisin yhtä paljon, vaikka joskus rakastin häntä ja luin häntä innokkaasti. Aisopokselta [kreikkalaiselta tarinoitsijalta] voi varmasti oppia enemmän kuin kaikista Hieronymuksen kirjoituksista.” (LW 54, 72)

Vaikka Ukrainan luterilaiset ovat muokkaamassa Krysostomoksen jumalallista liturgiaa luterilaiseen muotoon ja vaikka jotkut teologianopiskelijat haluaisivat pitää Krysostomosta luterilaisena, Lutherin mielipide hänestä on toista maata: ”Krysostomoksellekaan minulla ei ole käyttöä, sillä hän on pelkkä juoruilija.”

Luther jatkaa: ”Basileioksesta [Basileios Suuri (n. 330-379), jota mm. suuri luterilainen teologi Martin Chemnitz siteerasi todistaakseen kirkkoisien luterilaisuutta] ei ole mihinkään, hänhän oli sitä paitsi munkki, enkä antaisi hänestä penniäkään. Philippin [reformaattori Melanchtonin] apologia on kaikkia kirkon opettajia korkea-arvoisempi, jopa itse Augustinusta.” (LW 54, 33)

Luterilaisuus ja luterilaiset ovat siis dilemman edessä. Olivatko Luther ja muut reformaattorit katolisia kirkon uudistajia, jotka halusivat olla uskollisia vanhan katolisen kirkon yksimieliselle opille, vai oliko kirkko hukannut evankeliumin puhtaan totuuden moniksi pimeiksi vuosisadoiksi, kunnes Luther nousi Jumalan enkelinä palauttamaan sen maailmaan, tehden näin tarpeettomiksi kirkkoisien arvottomat opetukset? Luther tuntui kallistuvan jälkimmäiselle kannalle, ja siitä jatkamme ensi kerralla.

Explore posts in the same categories: Luther ja luterilaisuus

2 kommenttia : “Luther, luterilaisuus, kirkkohistoria ja kirkkoisät”

  1. IHS Says:

    Lutherilta näyttää puuttuvan kristityn tärkein ominaisuus, nöyryys. Kukaan ei voi oppia, eikä opettaa ilman nöyryyttä.

  2. Jukka Says:

    Me emme tiedä, miten nöyrä Luther oli käytännössä. Pelkän opetuksen perusteella sitä ei voi päätellä. Sitä paitsi nöryys näkyy suhteessa lähimmäisiin ja Jumalaan, mutta silloin kun on kyse uskosta ja vakaumuksesta, harhaopeista tai synnistä, niin silloin ei saa olla nöyryydestä (nöyristelystä) puhettakaan. Silloin me seisomme selkä suorana vaikka koko maailmaa vastaan ja sanomme vääräksi sen mitä pidämme vääränä. Miten muuten voisimme toimiakaan, jos on kyse jumalallisista totuuksista?


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: