Ignatius Antiokialainen

Ignatius Antiokialainen (t. Ignatios Antiokeialainen) on seuraavana vuorossa, kun tutkimme varhaisimpien kristittyjen uskoa. Viimeksi käsittelimme Klemens Roomalaista, joka oli Pietarin kolmas seuraaja Rooman piispanistuimella. Tällä kertaa tutustumme toiseen Pietarin seuraajaan, mutta ei Rooman vaan Antiokian piispanistuimella.

Eusebiuksen kirkkohistoriassa on kokonainen luku omistettuna Ignatiukselle ja hänen teoksilleen (Kirkkohistoria 3:36). Ignatius oli piispana n. vuosien 70 ja 110 välillä. Hänet lähetettiin Roomaan kohti marttyyrikuolemaa, ja matkalla Syyriasta Italiaan hän kirjoitti kirjeitä seurakunnille vahvistaakseen heitä apostolisessa uskossa. Ignatius tunsi apostoli Johanneksen opetuslapsen Polykarpos Smyrnalaisen ja oli itse Johanneksen aikalainen, joidenkin lähteiden mukaan jopa opetuslapsi.

Paavi Benedictus XVI sanoi keskiviikkoaudienssissaan 15.3.2007, että Ignatiuksen kirjeet ”ovat säilyneet meille ensimmäisen vuosisadan kirkolta arvokkaana aarteena. Näitä tekstejä lukiessa voi tuntea apostolien tunteneen sukupolven uskon raikkauden. Voimme tuntea näissä kirjeissä myös pyhimyksen palavan rakkauden.” Seuraavaksi sukellamme Ignatiuksen opetusten syvyyksiin siteeraamalla suoraan hänen kirjeitään, jotka on luettavissa mm. Suomen teologisen kirjallisuusseuran julkaisusta ”Apostoliset isät”.

Jumala ja Jeesus

Ignatiuksen opetuksessa painottuu hyvin vahvasti apostolinen usko Jeesuksen tosi jumaluuteen (ja toisaalta tosi ihmisyyteen): ”Yksi on lääkäri, lihallinen ja hengellinen, syntynyt ja syntymätön, lihaan tullut Jumala, kuolemaan tullut todellinen elämä, sekä Mariasta että Jumalasta syntynyt, ensin kärsimyksen alaisena, sitten sen ulkopuolella, Jeesus Kristus, meidän Herramme.” (Ef. 7:2) ”Sillä meidän Jumalamme Jeesus Kristus oli Jumalan pelastussuunnitelman mukaan Marian kohdussa, kun tämä oli raskaana, ja oli Daavidin siementä ja samalla Pyhästä Hengestä. Hän syntyi ja hänet kastettiin, jotta hän kärsimyksensä kautta puhdistaisi veden.” (Ef. 18:2) ”Sallikaa minun olla Jumalani kärsimyksen seuraaja.” (Trall. 6:3)

Ignatius kirjoitti kuitenkin selvästi, että on olemassa vain yksi ainoa Jumala. ”Profeetatkin, jotka olivat Jumalan miehiä jos ketkä, ovat eläneet Kristuksen Jeesuksen mukaan… Olihan heissä hänen armonsa henki, jotta he kykenisivät saamaan tottelemattomat täysin vakuuttuneiksi siitä, että on olemassa yksi ainoa Jumala, hän joka on ilmoittanut itsensä Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta, joka on hänen hiljaisuudesta lähtenyt sanansa” (Magn. 8:2)

Ignatiuksella olisi ollut sanansa sanottavana sekä mormoneille että Jehovan todistajille, jotka väittävät alkuperäisen kristillisyyden olleen heidän uskonsa mukaista. Jehovan todistajat uskovat Jeesuksen nousseen kuolleista henkiolentona ilman ihmisruumista. Ignatius puolestaan kirjoitti: ”Minä nimittäin uskon, että hän ylösnousemuksensa jälkeenkin on ruumiillinen olento.” (Smyr. 3:1)

Mormonit uskovat Jeesuksen olleen Jumalan Poika kirjaimellisesti (Isä Jumala synnytti Jeesuksen henkilapsekseen taivaallisen vaimonsa kanssa) ja ainosyntyinen Poika lihassa (Isä Jumalan ja Marian yhtymisen seurauksena niin, ettei Mariasta enää tulisi rehellisesti puhua neitsyenä): ”Jumalan Poika Jumalan tahdosta ja voimasta, todella syntynyt neitsyestä, todella kärsi…puuhun naulittuna lihassa meidän puolestamme…” (Smyr. 1:2)

Kirkon hierarkia

Ignatiuksen kirjoituksissa painottuu äärimmäisen vahvasti katolinen virkakäsitys. Itse asiassa Ignatius oli ensimmäinen, jonka tiedetään kutsuneen kirkkoa katoliseksi kirkoksi: ”Minne piispa ilmaantuu, siellä olkoon lauma, samoin kuin katolinen kirkko on siellä, missä Jeesus Kristus on.” (Smyr. 8:2) Ignatius viittasi myös Rooman kirkon primaattiin muutamaan otteeseen: ”Teidän seurakuntanne on myös johtavassa asemassa roomalaisten alueella arvokkaana Jumalan silmissä, kunnianarvoisena, autuaaksi ylistettävänä, kiitoksen ansaitsevana, menestyksen arvoisena, pyhyyden arvoisena ja rakkaudessa johtavana…” (Room. esipuhe)

Ignatiuksen opetus piispan asemasta ja merkityksestä on erityisen huomattava. Piispa on Jumalan edustaja ja ykseyden takaaja. Samoin presbyteerit (papit) ja diakonit ovat olennainen osa kirkon hierarkiaa: ”Samaten kaikkien tulee osoittaa kunnioitusta diakoneille niin kuin Jeesukselle Kristukselle, samoin piispalle, joka on kuva Isästä, ja presbyteereille, jotka muodostavat ikään kuin Jumalan neuvoston ja apostolien liiton. Ilman näitä ei voida puhua kirkosta.” (Trall. 3:1)

”Näin ollen teidän sopii juosta yksimielisinä piispanne kanssa niin kuin teettekin. Ovathan kunnianarvoiset, Jumalan arvon mukaiset presbyteerinnekin liitettyinä piispaan kuin kielet kitaraan.” (Ef. 4:1) ”Se joka on alttarin piirissä, on puhdas, mutta se joka on alttarin ulkopuolella, ei ole puhdas. Tämä tarkoittaa, että se joka ilman piispaa ja presbyteerejä ja diakoneja jotakin panee toimeen, ei ole omassatunnossaan puhdas.” (Trall. 7:2)

”Niin kuin Herrakaan ei tehnyt mitään ilman Isää, jonka kanssa hän on yhtä, toimipa hän itse tai apostolien välityksellä, samoin älkää tekään tehkö mitään ilman piispaa ja presbyteerejä.” (Magn. 7:1) ”Minä huusin teidän keskellänne ja puhuin kovalla äänellä, Jumalan äänellä: Pitäytykää piispaan, presbyteereihin ja diakoneihin!” (Fil. 7:1)

”Älkää tehkö mitään ilman piispaa, säilyttäkää ruumiinne Jumalan temppelinä, rakastakaa yhteyttä, välttäkää hajaannusta, olkaa Jeesuksen Kristuksen seuraajia niin kuin hänkin on Isänsä seuraaja.” (Fil. 7:2) ”Se joka kunnioittaa piispaa, nauttii kunnioitusta Jumalan puolelta. Se joka panee jotain toimeen piispalta salassa, osoittaa palveluksensa Perkeleelle.” (Smyr. 9:1)

Koska synti ei vahingoita pelkästään suhdetta Jumalaan vaan myös kirkkoa, Ignatius liittää katumukseen myös paluun kirkon yhteyteen. Ignatius ei kehota yksinkertaisesti henkilökohtaiseen synnintunnustukseen, vaan vaatii paluuta piispan yhteyteen syntien anteeksisaamiseksi. Tämä vastaa täysin katolista parannuksen sakramentin teologiaa: ”Mutta kaikille, jotka muuttavat mielensä, Herra antaa anteeksi, jos he kääntyvät palaten Jumalan yhteyteen ja piispan neuvoston turviin.” (Fil. 8:1)

Eukaristia

Ignatius painottaa myös jatkuvasti eukaristian tärkeyttä ja merkitystä kristityille. Kristuksen ruumiin sakramentti löytää tietysti paikkansa kirkon ykseyden ja hierarkian teologiasta. Eukaristiaa ei voi viettää kuka tahansa, vaan ainoastaan piispa tai henkilö, jonka piispa on tehtävään nimittänyt (tästähän pappeudessa on kyse): ”Sellaista eukaristiaa pidettäköön pätevänä, joka tapahtuu piispan tai hänen valtuuttamansa henkilön toimesta.” (Smyr. 8:1)

Ignatiuksen opetus valaisee sitä, miksi kirkko ei modernistien vaatimuksista huolimatta voi suostua interkommuunioon ei-katolisten yhteisöjen kanssa. ”Pyrkikää siihen, että teillä olisi käytössä yksi ainoa eukaristia. Onhan Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis yksi ainoa, samoin malja yksi ainoa yhdistymiseksi hänen vereensä, ja alttari on yksi ainoa…” (Fil. 4:1) On syytä huomata, että Ignatius käyttää sanaa ”alttari”, mikä viittaa ensimmäisten kristittyjen eukaristisen liturgian uhriluonteeseen.

Ignatius jatkaa opettamalla, ettei eukaristia ole pelkkä muistoateria vaan armon ja pelastuksen väline, ikuisen elämän sakramentti: ”murratte yhtä ainoaa leipää, joka on kuolemattomuuden lääke, vastamyrkky, jonka vaikutuksesta emme kuole, vaan elämme ikuisesti Jeesuksessa Kristuksessa” (Ef. 20:2)

Ignatius ymmärsi ehtoollisleivän olevan sama Kristuksen ruumis, joka kärsi puolestamme ristinpuulla ja nousi taivaan kirkkauteen: ”Huomatkaa, kuinka räikeästi Jumalan tahtoa vastaan ovat ne, joilla on vieras oppi osaksemme tulleesta Jeesuksen Kristuksen armosta… He pysyttelevät poissa eukaristiasta ja rukouksesta, koska eivät tunnusta, että eukaristia on meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen liha, joka on kärsinyt meidän syntiemme sovitukseksi ja jonka Isä hyvyydessään on herättänyt.” (Smyr. 6:2–7:1)

Ignatiuksen opetuksessa on myös nähtävissä alkukantainen sunnuntaivelvollisuus: ”Jos joku ei ole alttarin piirissä, hän jää osattomaksi Jumalan leivästä. Jos nyt yhden ja hänen lisäkseen toisen ihmisen rukous saa aikaan näin paljon, kuinka paljon enemmän piispan ja koko seurakunnan rukous? Se, joka ei tule koolle, osoittaa jo sillä ylpeyttä ja on tuominnut itsensä.” (Ef. 5:2–3)

Ignatius tosiaan uskoi sunnuntain eikä sapatin olevan kristittyjen pyhäpäivä, mikä käy selvästi ilmi seuraavista sanoista: ”Nämä nyt siis elivät elämänsä vanhan järjestyksen vallitessa, mutta pääsivät siitä huolimatta uuteen toivoon eivätkä viettäneet enää sapattia, vaan elivät Herran päivää noudattaen, tuota, jona meidän elämämme koitti hänen kauttaan ja hänen kuolemansa kautta… Ei käy päinsä mainita Jeesusta Kristusta ja elää juutalaisuuden mukaan.” (Magn. 9:1, 10:3)

Ignatiuksen seuraavasta kehotuksesta saamme taas uuden ikkunan ensimmäisten kristittyjen jumalanpalveluselämään. Jotkut seurakunnat nykyään pitävät kaikenlaisia karismaattisia tai muita uskonnollisia kokouksia tiheään tahtiin, mutta viettävät ehtoollista suhteellisen harvoin, jotkut kerran kuussa, toiset neljästi vuodessa, jotkut vain kerran vuodessa. Vahvana vastakohtana tähän on katolinen kirkko, jonka jäsenet kokoontuvat ennen kaikkea eukaristian viettoon, ja eukaristiaa vietetään aina päivittäin.

Entä Ignatiuksen mielipide? ”Pyrkikää mahdollisimman usein kokoontumaan viettääksenne Jumalan eukaristiaa ja ylistääksenne häntä. Kun näet usein tulette koolle, kukistuvat Saatanan vallat ja hänen taholtaan uhkaava turmio raukeaa teidän uskonne yksimielisyyden vaikutuksesta.” (Ef 13:1)

Pelastus ja kadotus

Saatanan valloista saamme vielä lyhyen aasinsillan Ignatiuksen pelastusoppiin. Klemens Roomalaisen tavoin Ignatius ei pidä maan päällä vaeltavien kristittyjen pelastusta lopullisena, vaan apostolinen usko on selvästi se, että pelastuksen voi menettää. Apostolisten isien kirjoituksista ei löydy mitään siihen viittaavaa, että he olisivat uskoneet pelastuksen menettämisen merkitsevän sitä, ettei pelastuksen menettänyt ollut koskaan oikeasti pelastunut. Päinvastoin hän osoittaa varoituksensa ”veljille” ja opettaa samalla, että kadotus merkitsee sammumattomaan tuleen joutumista.

”Älkää eksykö, veljeni; huoneen turmelijat eivät tule perimään Jumalan valtakuntaa… joka huonolla opilla turmelee uskon Jumalaan… on tullut saastaiseksi ja hän on joutuva sammumattomaan tuleen, samoin se joka häntä kuulee.” (Ef 16:1-2) ”Älkää siis voidelko itseänne tämän maailman hallitsijan opin pahanhajuisella voiteella, ettei hän johdattaisi vankeuteen, pois elämästä, joka on teidän edessänne.” (Ef. 17:1)

Explore posts in the same categories: Patristiikka

One Comment : “Ignatius Antiokialainen”

  1. kiiwi Says:

    Hei Emil ja kiitos sarjastasi…

    Aika mainio on viittaus väärään oppiin ”tämän maailman pahanhajuisena voiteena”. Mistä tulikin mieleeni pyhä Padre Pio, jonka stigmojen sanottiin tuoksuneen hyvälle. Jotkut luulivat, että pappi oli laittanut hyvänhajuista ’lotionia’ tai että hän käytti partavettä. Hyvä tuoksu liittyi myös Pion bilokaatio-matkoihin tai siihen, että joku sai esim. terveyden hänen esirukoustensa kautta. Pyhyyden tuoksuksi ihmiset sitä kutsuivat. Eräs luostariveli kertoi, että Pio haistoi synnin jo kaukaa. Ignatiuksen metafora on osuva.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: