Klemens Roomalainen

Jatkamme sarjaa ensimmäisten kristittyjen uskosta käsittelemällä Klemens Roomalaisen kirjettä korinttilaisille. Tämä kirje on eri arvioiden mukaan kirjoitettu 80- tai 90- luvulla eli samoihin aikoihin kuin jotkut Uuden testamentin kirjoitukset. Tärkein todistus Klemensistä on säilynyt n. 100 vuotta hänen jälkeensä kirjoittaneen Ireneus Lyonilaisen kirjoituksissa.

Ireneus kirjoitti Pietarin ja Paavalin antaneen piispanviran Roomassa eteenpäin seuraajilleen: ”kolmannella sijalla apostolien jälkeen, Klemens valittiin piispanvirkaan”. Ireneus jatkaa: ”Hän oli nähnyt siunatut apostolit ja oli heille tuttu… hän kuuli edelleen apostolien saarnan kaiun ja heidän traditionsa oli hänen silmiensä edessä…” (Harhaoppeja vastaan 3:3:3)

Klemensin kirjettä pidettiin varhaiskristillisissä piireissä pyhänä kirjoituksena Paavalin kirjoitusten ohella, mutta lopulta se jäi inspiroidun Uuden testamentin kaanonin ulkopuolelle. Kyseessä on joka tapauksessa varmasti luotettava apostolista kristillistä uskoa kuvaava teksti. 300-luvulla kirkkohistoria Eusebius Kesarealainen kirjoitti: ”Yksi oikeaperäiseksi tunnustettu Klemensin kirje on olemassa, suuri ja ihmeteltävä. Hän kirjoitti sen Rooman seurakunnan nimessä Korinton seurakunnalle, missä puolueriitoja silloin oli syntynyt. Tiedämme, että tätä kirjettä on julkisesti luettu useissa seurakunnissa ja vieläkin luetaan.” (Kirkkohistoria 3:16)

Ireneus selitti kirjeen tarkoituksen: ”Klemensin aikana, kun korinttilaisten veljien keskuudessa oli noussut melkoisen vakava ristiriita, Rooman kirkko lähetti korinttilaisille hyvin tärkeän kirjeen sovittaakseen heidät rauhassa uudistamaan uskonsa ja ilmoittaakseen tradition, jonka he olivat juuri äskettäin saaneet apostoleilta.” (Harhaoppeja vastaan 3:3:3) Paavi Benediktus XVI sanoi keskiviikkoaudienssissaan 8.3.2007: ”Voisimme siis sanoa, että tämä kirje on ensimmäinen Rooman primaatin käytäntöönpano pyhän Pietarin kuoleman jälkeen.”

Rooman primaatti ja piispanvirka

Klemensin kirje on äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä jos Klemens tosiaan oli perinyt apostoleilta piispanvirkansa ja kirjoitti Rooman piispana auktoritatiivisen kirjeen toiselle paikallisseurakunnalle puuttuen näin heidän sisäisiin kiistoihinsa, meillä on todistusaineistoa siitä, että jo aivan ensimmäiset apostolisena aikana eläneet kristityt ymmärsivät Rooman ja Rooman piispan primaatin. Jotkut tutkijat ovat yrittäneet vastata tähän todistusaineistoon ehdottamalla, ettei Klemens ollut Rooman piispa vaan Rooman seurakunnan vanhimpien kirjuri, sillä Rooman seurakunnassa piispanvirkaa ei edes ollut olemassa ennen 160-lukua.

Edellä siteeratut piispainsuksessiolistat varhaisilta kirkkoisiltä sivuutetaan sillä verukkeella, että myöhemmät piispanviran aikaa eläneet kristityt kuten Ireneus ja Eusebius muokkasivat historiaa omaan näkemykseensä sopivaksi – koska he uskoivat piispainsuksessioon, heidän oli saatava asiat näyttämään siltä, että piispainsuksessio oli ollut totta alusta asti.

Tämä teoria kuulostaa epäilyttävältä, sillä se väittää epäsuorasti ensimmäisten kristittyjen (jotka antoivat elämänsä Kristuksen puolesta) olleen valehtelijoita. Voidaan yrittää sanoa, että Ireneus ja muut eivät tarkoittaneet kirjoittaa historiaa siinä mielessä kuin me nykyään, mutta alkuperäisiä kirjoituksia lukiessa näyttää selvältä, että nimenomaan tarkka historiallinen argumentointi oli olennainen osa ensimmäisten kristittyjen apologioita gnostilaisia ja muita harhaoppisia vastaan.

Kaikki varhaiset kristityt näyttävät olleen samaa mieltä siitä, että Klemens oli Rooman piispa ja Pietarin seuraaja, vastakkaiset näkemykset ovat vasta meidän aikamme tutkijoiden keksimiä. Luulisi muinaisesta kirjallisuudesta löytyvän joko rehellisten kristittyjen tai tilannetta hyväkseen käyttävien gnostilaisten vasta-argumentteja valheellisia piispainsuksessioväitteitä vastaan, mutta näistä ei ole jälkiäkään. Klemens myös kirjeessään puhuu nimenomaan siitä, että apostolit nimittivät seuraajikseen piispoja.

Klemensin kirje on joka tapauksessa hyvä osoitus siitä, kuinka monien muiden yleiskristillisten oppien (esim. Kolminaisuus) tavoin paavius oli implisiittisesti läsnä alusta asti ja kuinka se on myöhemmin kehittynyt luonnollisesti ja orgaanisesti eksplisiittiseen muotoonsa. Vaikka Rooman piispan johtoasema ei olisikaan ollut vielä apostolien jälkeen selvä, Rooman kirkolla oli selvästi jonkinlainen primaatti ja valta yli muiden paikalliskirkkojen. Kun myöhemmin ykseys vaati yhden piispan lopullista ja ratkaisevaa auktoriteettia, ymmärrettiin tämän vallan kuuluvan luonnollisesti Rooman piispalle.

Otteita Klemensin sanoista

Klemens aloittaa kirjeen puhumalla Rooman seurakunnan nimissä, mikä puhuu hänen piispanvirkansa arvovallan puolesta (tai sitten siitä, että hän oli seurakunnan kirjuri): ”Jumalan Roomassa muukalaisena asuva seurakunta Jumalan Korintissa muukalaisena asuvalle seurakunnalle…”

Hän jatkaa tavalla, joka saattaa viitata siihen, että Korintin seurakunta oli vedonnut Roomaan ja pyytänyt siltä apua kiistaansa, mikä tietysti puhuisi Rooman primaatin puolesta. Toisaalta Rooman oma-aloitteisuus kertoisi, että Rooma ymmärsi oman primaattinsa: ”Meitä kohdanneiden koettelemusten ja onnettomuuksien tähden me mielestämme liiankin hitaasti nyt kiinnitämme huomiomme teidän keskinäisiin erimielisyyksiinne…” (1:1)

Klemensin tärkeimpiin opetuksiin kuuluvat kohdat apostolisesta suksessiosta. Ne todistavat selvästi, että Kristuksen kirkko jatkui apostolisen suksession kautta vihkimyksen sakramentin välityksellä. Asia liittyy tietysti myös epäsuorasti itse Rooman piispan suksessioon: ”Apostolit saivat Jeesukselta Kristukselta evankeliumin meitä varten, Jeesus Kristus oli Jumalan lähettämä. Jumala siis lähetti Kristuksen ja Kristus apostolit; kumpikin asia on tapahtunut hyvässä järjestyksessä Jumalan tahdosta. Kun nyt apostolit olivat tehtävänsä saaneet, päässeet täyteen varmuuteen Herran Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta ja vahvistuneet uskossa Jumalan sanaan, he lähtivät liikkeelle Pyhää Henkeä täynnä julistaen evankeliumia siitä, että Jumalan valtakunta oli tulossa. Maasta maahan ja kaupungista kaupunkiin he julistivat sanomaansa ja asettivat samalla ensi hedelmänsä, heitä Hengessä koeteltuaan, tulevien uskovien piispoiksi ja diakoneiksi.” (42:1–5)

”Myös meidän apostolimme olivat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta selvillä siitä, että piispanvirasta tulisi riitaa. Tästä syystä he saatuaan ennakolta täydellisen tiedon asiasta asettivat virkaan edellä mainitsemamme miehet ja säätivät myöhemmin lisäksi, että jos nämä kuolisivat, toiset, koetellut miehet ottaisivat heidän jälkeensä heidän palvelusvirkansa. Kun nyt nuo tai heidän jälkeensä toiset arvossapidetyt miehet ovat asettuneet virkaan nämä koko seurakunnan yteisellä suostmuksella, ja he ovat moitteettomasti palvelleet Kristuksen laumaa nöyrin mielin… on mielestämme väärin, että heidät pannaan viralta. Syyllistymme hyvin suureen syntiin, jos panemme piispanviralta miehet, jotka moitteettomasti ja pyhästi ovat kantaneet esiin lahjoja.” (44:1–4)

Tässä Klemens vastasi samalla korinttilaisia vaivanneeseen kysymykseen. Kirje puolustaa niitä piispoja, joita jotkut Korintin seurakunnassa yrittivät panna viralta. Mielenkiintoinen huomio on viittaus piispojen esiinkantamiin lahjoihin – monet tutkijat ovat nähneet tässä viittauksen eukaristiseen uhriin, jotkut käännökset ovatkin käyttäneet sanaa ”uhri” sanan ”lahja” sijasta.

Klemens jatkaa auktoritatiivisella kehotuksella. Hän sanoo Kristuksen puhuvan Korinton seurakunnalle Rooman seurakunnan (tai piispan) kautta ja vaatii tottelevaisuutta annetuille ohjeille: ”Ottakaa vaarin meidän neuvostamme, niin ette joudu katumaan. Sillä Jumala elää ja Herra Jeesus Kristus ja Pyhä Henki elävät… Hänen, Kristuksen, kautta on kunnia Jumalan iankaikkisesta iankaikkiseen! Aamen. Jos nyt kuitenkaan jotkut eivät tottelisi sitä, mitä hän meidän kauttamme on sanonut, tietäkööt että he saattavat itsensä lankeemukseen ja hyvin suureen vaaraan. (58:2–59:1)

Klemens jatkaa samaan sävyyn ja lisää, että Rooma lähettää Korinttiin legaatteja (legaatit ovat paavin auktoriteetilla varustettuja pyhän istuimen edustajia): ”Tuotatte meille suuren ilon ja riemun, jos alistutte siihen, mitä me olemme kirjoittaneet, ja Pyhän Hengen avulla luovutte väärästä keskinäisestä vihastanne sen rauhaa ja yksimielisyyttä tarkoittavan pyynnön mukaisesti, jonka tässä kirjeessämme esitämme. Me lähetämme nyt myös luotettavia ja järkeviä miehiä, jotka nuoruudesta vanhuuteen asti ovat meidän keskuudessamme nuhteettomasti vaeltaneet; he tulevat olemaan todistajia teidän ja meidän välillä. Näin me teemme, jotta tietäisitte meidän entuudestaan ja yhä edelleen huolehtivan vain yhdestä asiasta, nimittäin että te pian saisitte rauhan.” (63:2–4)

Pelastus ja kuolemanjälkeinen elämä

Klemens kirjoitti myös keskeisistä pelastusoppia koskevista asioista. Kirje korinttilaisille on äärimmäisen arvokas avain Uuden testamentin kirkon soteriologian tulkitsemaan. Paavalin ja Trenton tavoin Klemens painottaa uskon ensisijaisuutta vanhurskauttamisessa. Tämä ei kuitenkaan poista tekojen osuutta, sillä heti perään Klemens opettaa katolista ansio-oppia toteamalla, että Jumala palkitsee meidät tekojemme mukaan.

”Emme liioin mekään, jotka hänen tahdostaan olemme kutsutut Kristuksessa Jeesuksessa, tule vanhurskaiksi omassa varassamme emmekä viisautemme ja tymmärryksemme tai hurskautemme tai sydämemme pyhyydessä tekemiemme tekojen kautta, vaan uskon kautta, jonka kautta kaikkivaltias Jumala aikojen alusta asti on kaikki vanhurskauttanut. Hänelle olkoon kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen! Aamen. Mitä meidän siis on tehtävä, veljet? Pitäisikö meidän lakata hyvää tekemästäja luopua rakkaudesta? Älköön Herra salliko meille suinkaan näin käydä. Päin vastoin pyrkikäämme uupumattomalla innolla kaikkien hyvien tekojen toteuttamiseen. Iloitseehan itse maailman Luoja ja kaiken Valtias teoistansa… Huomatkaamme, että kaikki vanhurskaat ovat kaunistutuneet hyvillä teoilla ja että myös itse Herra kaunistautui hyvillä teoilla, ja sai siitä ilon. Kun meillä siis on tämä esikuva, noudattakaamme vitkastelematta hänen tahtoaan. Pankaamme vanhurskauden teot toimeen koko voimallamme. Kunnon työmies ottaa avoimesti vastaan leivän työstään, mutta kelvoton ja laiska ei rohkene katsoa työnantajaansa silmiin. Me olemme siis velvolliset alttiisti hyvää tekemään, sillä häneltä tulee kaikki. Jo ennakolta hän sanoo meille: Katso Herra, ja hänen palkkansa hänen edessään, jota hän maksaisi jokaiselle hänen työnsä mukaan. Näin hän kehottaa meitä, jotka koko sydämestämme häneen uskomme, ettemme olisi toimettomia emmekä laiskoja mihinkään hyvään tekoon. Meidän kerskauksemme ja luottamuksemme perustukoon häneen. Alistukaamme hänen tahtoonsa.” (32:4-33:2, 33:7-34:5)

Paavalin ja Jaakobin tavoin Klemens käsittelee Aabrahamia ja tiivistää lähes täydellisesti uskon ja tekojen suhteen hänen elämässään: ”Aabraham, jota kutsuttiin Jumalan ystäväksi, havaittiin uskovaksi siinä, että hän totteli Jumalan sanoja. Kuuliaisena hän lähti maastansa ja suvustansa ja isänsä kodista.” (10:1-2)

Klemens ei uskonut pelastusvarmuuteen siinä mielessä, etteivätkö uskovat voisi menettää pelastustaan:”Pitäkää huoli, rakkaat veljet, etteivät hänen monet hyvät tekonsa koituisi tuomioksi meille, jos emme vaella hänen arvonsa mukaisesti ja yksimielisinä tee sitä mikä on hyvää ja otollista hänen edessään.” (21:1) Klemens ei myöskään uskonut Kristuksen kuolleen vain valittujen puolesta niin, että hän poisti heiltä ikuisen rangaistuksen, vaan että hänen kuolemansa voitti kaikille armon, jonka avulla he voivat pelastua: ”Kiinnittäkäämme katseemme Kristuksen vereen ja tietäkäämme, kuinka kallisarvoinen se on hänen Isänsä silmissä, sillä meidän pelastuksemme tähden vuodatettuna se on tuottanut koko maailmalle kääntymyksen armon.” (7:4)

Klemens kirjoitti myös kunnioittavasti uuden liiton pyhimyksistä, joiden hän uskoi olevan jo taivaassa eikä tiedottomassa kuoleman tilassa. Hän kehotti meitä seuraamaan pyhien jalanjäljissä: ”Siirtykäämme nyt kilvoittelijoihin, jotka ovat eläneet aivan lähellä meitä, ja ottakaamme puheeksi oman sukupolvemme jalot esikuvat. Veljesvihan ja kateuden tähden nuo kaikkein suurimmat ja vanhurskaimmat pylväät saivat vainoa osakseen ja joutuivat kamppailemaan kuolemaan asti. Ottakaamme tarkasteltavaksemme sankarilliset apostolit. Pietari joutui väärämielisen veljesvihan tähden kärsimään tuskia… ja näin todistuksen annettuaan hän astui siihen kunnian paikkaan, joka hänelle kuului. Veljesvihan ja riidan tähden Paavali saavutti kestävyydellään voittopalkinnon… kun hän sitten… oli tullut lännen rajoille ja oli antanut todistuksen hallitsijoiden edessä, hän erkani tästä maailmasta ja tuli otetuksi pyhään paikkaansa kestävyyden suurimpana esikuvana.” (5)

Kirkon hierarkia

Klemens vertasi uuden liiton papistoa vanhan liiton papistoon ja käytti ensimmäisenä sanaa ”maallikko” eli kansaan kuuluva. Protestanttinen ajatus siitä, ettei kirkossa kuulu olla erikseen papistoa ja maallikoita, on tässä valossa heikoilla: ”Kun nyt tämä kaikki on meille täysin selvää ja olemme saaneet luoda silmäyksen jumalallisen tiedon syvyyksiin, olemme velvolliset järjestäen tekemään kaiken, mitä Valtias on käskenyt toimeenpanemaan määräaikoina. Uhrit ja palvelukset hän on käskenyt suorittaa, eikä miten sattuu tai epäjärjestyksessä, vaan määräaikoina ja -hetkinä. Ylipapille on näet uskottu omat uhripalveluksensa, papeille määrätty oma paikkansa ja leeviläisten huolena on heidän omat palvelustehtävänsä. Maallikkoa velvoittavat maallikoita koskevat määräykset.” (40:1-2,5)

”Jokainen meistä, rakkaat veljet, pyrkiköön olemaan Jumalalle mieliksi omassa asemassaan säilyttäen hyvän omantunnon ja ylittämättä hänelle annettua palvelustehtävää rajaavaa ohjetta, arvokkaasti esiintyen. Eihän, rakkaat veljet, missä hyvänsä uhrata jokapäiväisiä lupaus, synti- tai vikauhreja, vaan yksin Jerusalemissa. Mutta sielläkään niitä ei uhrata joka paikassa, vaan temppelin edessä alttarilla sen jälkeen kun ylipappi ja edellä mainitut palvelustehävien suorittajat ovat tutkineet, ettei aiotussa uhrissa ole vikoja. Ne nimittäin, jotka tekevät jotakin, mikä on toisin kuin hänen tahtonsa määrää, ansaitsevat kuoleman. Katsokaa, veljet: mitä suuremman tiedon avoisiksi meidät on katsottu, sitä suurempi vaara meitä uhkaa.” (41:1-4)

Klemens muistutti ykseyden välttämättömyydestä ja presbyteerien kunnioittamisen tärkeydestä: ”Sanokoon: Jos minä olen kapinan, riidan ja hajaannuksen aiheena, niin minä lähden. Minä poistun sinne, mine te tahdotte, ja teen niin kuin enemmistö käskee, kunhan vain Kristuksen lauma saa säilyttää rauhan virkaansa asetettujen vanhimpiensa kanssa.” (54:2)

”Mutta te, kapinan alkuunpanijat, olkaa kuuliaiset presbyteereille, notkistakaa sydämenne polvet ja antakaa kurittaa isenne mielenmuutokseen. Oppikaa alistumaan ja luopukaa kielenne kerskailevasta ja julkeasta ylimielisyydestä. Parempi on nimittäin teille, että teidät Kristuksen laumasa todetaan vähäisiksi, mutta joukkoon kuuluviksi, sen sijaan että näyttäisitte ylen suurilta, mutta joutuisitte sen toivon ulkopuolelle, joka sillä on.” (57:1-2)

”Eikö meillä ole yksi Jumala ja yksi Kristus ja yksi armon Henki, joka on meille vuodatettu, samoin yksi kutsumus Kristuksessa? Miksi siis revimme hajalle Kristuksen jäsenet ja olemme kapinassa omaa ruumistamme vastaan, vieläpä olemme siinä määrin järjiltämme, että olemme unotaneet olevamme toistemme jäseniä? Muistakaa Herramme Jeesuksen sanoja.” (46:6-7)

”Rakkaudessa ei ole hajaannusta, rakkaus ei kapinoi, rakkaus menettelee kaikessa yksimielisesti. Rakkaudessa kaikki Jumalan valitut ovat saavuttaneet täydellisyyden, eikä mikään ole ilman rakkautta Jumalalle otollista.” (49:5) Klemens painottaa Paavalin tavoin selvästikin rakkauden tärkeyttä. Seuraavassa Klemens opettaa autuutemme riippuvan käskyjen noudattamisesta ja sanoo, että voimme saada syntimme anteeksi rakkauden kautta, mikä kuulostaa jälleen kovin katoliselta: ”Autuaita olemme, rakkaat veljet, jos rakkauden yksimielisyydessä toteutamme Herran käskyt, jotta meille rakkauden kautta annettaisiin synnit anteeksi.” (50:5) Syntiemme anteeksianto ei siis ole itsestäänselvyys ja pelkkä mennyt todellisuus: ”Anokaamme siis, että meille annettaisiin anteeksi kaikki rikkomukset, joihin me Saatanan kavaloiden juonien johdosta olemme hairahtuneet.” (51:1)

Kirjoitukset

Lopuksi siteerattakoon vielä Klemensin todistusta pyhien kirjoitusten virheettömyydestä ja inspiraatiosta: ”Syventykää pyhiin kirjoituksiin, jotka ovat tosia ja Pyhän Hengen kautta annettuja. Tietäkää, ettei niissä ole kirjoitettuna mitään väärää eikä väärennettyä.” (45:2–3) ”Tehän tunnette pyhät kirjoitukset, hyvin tunnettekin, rakkaat veljet. Olettehan syventyneet siihen, mitä Jumala on lausunut.” (53:1) Noudattakaamme Klemensin neuvoa ja tutkikaamme ahkerasti Raamatun pyhiä opetuksia. Ottakaamme lopuksi vastaan neljännen paavimme siunaus ja yhtykäämme hänen rukoukseensa:

”Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo olkoon teidän kanssanne, samoin myös kaikkialla kaikkien kanssa, jotka ovat Jumalan kutsumat hänen kauttansa, ja hänen kauttansa Jumalalle myös kirkkaus, kunnia, voima ja valtasuuruus sekä iankaikkinen valtaistuin iankaikkisuudesta iankaikkisuuksien iankaikkisuuksiin! Aamen.” (65:2)

Explore posts in the same categories: Patristiikka

5 kommenttia : “Klemens Roomalainen”

  1. Jukka Says:

    Klemensin kirje vaikuttaa ihan hyvältä tekstiltä näin ihan luterilaisellekin, mutta pari pientä kommenttia haluaisin laittaa tulkinnastasi.

    1. Klemens puhuu kyllä periytyvästä lähettämisestä, mutta hän ei määrittele suksessiota esim. kyvyksi toimittaa pätevä eukaristia, niin että se kuuluisi vain harvoille. Hän ei myöskään sano, että sitä ei voisi menettää, vaikka ei suuntaisikaan elämäänsä Jeesuksen tahdon mukaiseksi. Emme voi myöskään saada häneltä mielipidettä nykyiseen tilanteeseen, siis kun kristikunta ei ole enää yhtenäinen instituutio, niin että kaikki olisivat yhteydessä kaikkiin, että mitä mieltä hän olisi Pyhän Hengen toiminnasta täällä nykymuotoisen suksession ulkopuolella. Vielä kun hän moittii korinttilaisia siitä, että he ovat panneet moitteettomia kristittyjä viralta, niin ei varmaankaan Klemens tarkoittanut sitä, että kristittyjen olisi siedettävä ja toteltava myös jumalattomia piispoja. Klemensin teologia voidaan tulkita myös protestanttiseksi; apostolinen kirkko on se, jolla on apostolien usko.

    2. Myös Klemensin oppi hyvistä teoista sopii meille. Me pelastumme yksin uskosta ja Jeesus on kyllä luvannut palkita hyvät teot seurajilleen, mutta kirjeessä ei sanallakaan viitata, että hyvät teot voisivat auttaa itse pelastumista ts. vanhurskautumista. Hyvät teot ovat elävän uskon ulkoisia merkkejä.

    3. Kirjoitit, että meillä protskuilla olisi erillisen papiston tarve. Itse näen asian kyllä lähinnä päinvastaisena, kun teillä on sakramentaalinen pappeus, josta osalliset voivat ainoastaan suorittaa pätevän messun. Tämä on siis kuitenkin vain minun mielipiteeni.

    Ylipäätään ne otteet, joita laitoit ovat omasta mielestäni hyvin jumalisia, ja puhuvat mielestäni myös meikäläisen kristillisyyden puolesta. Tuo Rooman primaattisuus ei kyllä käy suoraan tekstistä ilmi. Klemens ei vetoa omaan auktoriteettiinsa, emmekä me tiedä, miten muut patriarkaatit reagoivat tapahtuneeseen.

    Olisi mukavaa lukea kirje kokonaisuudessaan. Mitenkähän se onnistuisi?

  2. Emil Anton Says:

    Hei ja kiitos kommentista!
    Klemensin kirjeen voi lukea esim. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisusta Apostoliset isät. Sieltä löytyy myös Didakhe ja Ignatiuksen kirjeet, jotka tulevat pian käsittelyyn.

    1) Klemens ei selitä syvemmin ko. aiheita, mutta eipä hän sano päinvastaistakaan, joten lisätietoa pitää etsiä muista laajemmista lähteistä. Protestanttinen tulkintasi pitäisi mielestäni väkivalloin lukea sisään Klemensin kirjeeseen – kuka määrittelee, kenellä on apostolien usko? Jos korinton kapinalliset väittivät presbyteerejä huonoiksi ja julistutuivat paremmiksi apostolisen uskon edustajiksi, tekikö tämä heistä sitä? Ei, Klemens puuttuu arvovaltaisesti peliin apostolien seuraajana ja puhuu suksession ja hierarkian sekä ykseyden puolesta. Samat sanat olisivat varmaan lähteneet Lutherillekin, ja niinhän ne lähtivätkin, Klemensin seuraajan Leon kädestä.
    2) “Autuaita olemme, rakkaat veljet, jos rakkauden yksimielisyydessä toteutamme Herran käskyt, jotta meille rakkauden kautta annettaisiin synnit anteeksi.” (50:5) Ei kuulosta luterilaiselta. Autuus riippuu käskyjen noudattamisesta – ”jos”. Käskyjen noudattamisesta riippuu myös syntien lopullinen anteeksiantaminen – täysin vieras idea luterilaisuudelle.
    3) En oikein ymmärrä tätä pointtia. Kirjoitin että protestanteilla ei ole erillistä pappeutta (”papit” ovat vain maallikoita joiden on sovittu hoitavan seurakuntaa) mutta että Klemensin mukaan papistolla ja maallikoilla on selvä ero. Tosin luterilaisuudessa tästä asiasta on eri tulkintoja, korkea- ja matalakirkollisempi.

    Mitä primaattiin tulee, tuohon aikaan ei ollut mitään muita patriarkaatteja. Koko idea kehittyi vasta myöhemmin. Silti Roomaa puuttui jo arvovaltaisesti kaukaisen Korintin asioihin, vaikka lähempänäkin olisi ollut vielä elossa apostoli Johannes joka olisi voinut ratkaista ongelman ellei Roomalla ollut lopullista auktoriteettia.

  3. Jukka Says:

    Kiitos tiedosta. Olisi tosin mukava lukea se netissäkin.

    1. Suksession ajatuksen ongelma on siinä, että sen on seistävä omassa varassaan; Kukaan ei voi todistaa omaavansa sen tuomaa jumalallista valtuutusta tehdä asioita. Ei ole kovin vakuuttavaa, jos Klemens tai Leo käskevät jotain vain omaan mitenkään käyännössä todistamattomaan arvovaltaansa. Mielestäni olisi uskottavampaa, että Klemens kirjoitti kirjeensä ennemmin sen tähden, että hänet tunnettiin hurskaaksi kristityksi kuin että hän vetoaisi omaan paaviuteensa.
    ”kuka määrittelee, kenellä on apostolien usko?”-kysymykseen voisin vastata pelkistetysti ”Raamattu”, mikä on tietysti totta, mutta on kyllä melko saivartelevan ympäripyöreä vastaus, kun nykyään on niin monta Raamattuun perustuvaa kristillistä suuntaa, jotka ovat melko hanakoita tuomitsemaan toisiaan. Parempi olisi ehkä sanoa, että Raamatun kanssa ristiriitainen usko ei ole kristillistä, niin määritelmä olisi vähän suopeampi.
    Kristittyjen ykseydestä sanon vain sen, että sen perustana on oltava totuus, että se olisi todellista. Ei mikään samojen termien käyttö eri merkityksissä. Jos yhteistä uskoa ei ole, mitään ykseyttä ei pidä vaalia, vaan on lähdettävä pois väärin opettavien joukosta. Tästä me olemme tietysti yksimielisiä, mutta koska kumpikin meistä katsoo toisen osapuolen oppia enempi vähempi karsaasti, niin tätä on turhaa jatkaa riidaksi asti.

    2. Kyllä tuossa on tiettyä luterilauisuutta. Tässä ote Augsburgin tunnustuksesta: ”Edelleen meikäläiset opettavat, että hyvien tekojen tekeminen on välttämätöntä. Niitä ei ole tehtävä sen takia, että luottaisimme niillä ansaitsevamme armon, vaan sen takia, että se on Jumalan tahto.” Onhan selvää, että se, joka halveksii Jumalan tahtoa ei voi pelastua, koska on uudestisyntymätön.
    ”Käskyjen noudattamisesta riippuu myös syntien lopullinen anteeksiantaminen – täysin vieras idea luterilaisuudelle.” Minä tiedän, että sinä et ole lukenut meidän tunnustuskirjojamme. Me emme todellakaan opeta, että uskovainen voisi suosia millaista elämää tahansa ja silti pelastua.
    Olisi kyllä hyvä tietää, missä asiayhteydessä tämä on kirjoitettu.

    3. Tässä kohtaa minun on pyydettävä anteeksi. Luin kohdan huolimattomasti, niin että sain täysin vastakkaisen käsityksen kuin tarkoitit. Minun virheeni. Sori.
    Omasta mielestäni Klemens painottaa vain, että eri seurakuntalaisilla on eri kutsumukset. Kaikki eivät voi olla johtajia tai maallikoita. Mitä tuo sinun ”selvä erosi” käytännössä tarkoittaa?

    Sitä me emme voi järkeilemällä ratkaista, miksi Johannes ei puuttunut asiaan, vaan se jää auki. Oli hän ainakin tuolloin jo melko raihnainen.
    Itsestäni on mielenkiintoinen asia, että kun patriarkaatteja alkoi ilmaantua lisää kristikunnan kasvaessa, kaikki eivät pitäneet Rooman ensimmäistä sijaa minään arvovalta-asiana hengellisissä kysymyksissä. Kirjoitat toisaalla, että Kyprianus ei tunnustanut paavin auktoriteettia muihin piispoihin nähden ja Hieronymuskin sanoo: ”Jos on kysymys arvovallasta, onhan maailma kaupunkia suurempi (orbis major et urbe). Oli piispa missä tahansa – Roomassa tai Gubbiossa, Konstantinopolissa tai Reggiossa tai vaikka Aleksandriassa – hänellä on sama arvo ja pappeus. Rikkauden mahti ja köyhyyden viheliäisyys tekevät toisesta ylhäisen, toisesta alhaisen.”
    Ehkä kirkkoisät alkoivat ajatella, että on täysin mahdotonta, että yksi ihminen olisi koko kirkon johdossa päättämässä asioista. Yhteistyö on paljon toimivampi ratkaisu. Itse olen kyllä samalla kannalla.

  4. Emil Anton Says:

    Kiitos taas viestistäsi!

    1. En oikein ymmärrä pointtia – suksessiossahan vedotaan nimenomaan siihen, että Jumalan lähettämän Kristuksen lähettämien apostolien nimittämät seuraajat (tai niiden seuraajat) sanovat ketjun alusta perityllä auktoriteetilla x tai y. Ei auktoriteettia tyhjästä tempaista. Tästä on kyse juuri Lutherin tai muiden tapauksessa – auktoriteetti on minä itse, ja se perustuu omaan itseeni.
    Tätä havainnollistaa vastauksesi ”Raamattu”, mikä merkitsee yhtä kuin ”tulkintani Raamatusta”, mikä merkitsee samaa kuin ”minun mielipiteeni” mikä on sama kuin ”minä”. Raamatun kanssa ristiriitainen usko ei ole kristillistä- määritelmäsi ei auta yhtään, sillä baptistien, helluntailaisten, katolilaisten, ortodoksien, Jehovan todistajien, mormonien yms. mukaan tässä tapauksessa luterilaisuus ei ole kristillistä. Väität vastaan vain sillä perusteella, että omasta mielestäsi luterilaisuus onkin Raamatun kanssa sopusoinnussa. Sola Scriptura on yhtä kuin Sola Ego.
    2. Olen lukenut Augsburgin tunnustuksen ja tiedän luterilaisten sanovan hyvien tekojen olevan välttämättömiä. Näiden ei kuitenkaan sanota olevan välttämättömiä, jotta pelastuisi, vaan välttämättömiä, koska on pelastunut ja koska se on Jumalan tahto. Eero Junkkaala (perinteinen luterilainen) kirjoittaa, että käskyjen noudattamisella ei kuitenkaan ole mitään tekemistä pelastuksen kanssa. Ota sitten selvää, mikä oikea luterilainen kanta on…

    Artikkelissani paavin primaatista ensimmäisillä vuosisadoilla osoitin Kyprianuksen tunnustaneen paavin auktoriteetin ja samoin siteerasin Hieronymusta ja hänen selvää viittaustaan Rooman piispan primaattiin. Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että paavilla on sama piispuus ja pappeus kuin muillakin piispoilla ja papeilla.

    Kirkkoisät päinvastoin pikku hiljaa koko ajan enemmän ymmärsivät, ettei kirkossa voi olla useampia samanarvoisia korkeimpia auktoriteetteja, sillä tämä johtaa välttämättä jossain vaiheessa joissain kysymyksissä erimielisyyksiin eikä niitä voida ratkaista, ellei kenelläkään ole lopullista sanaa. Nykyluterilaisuus on varoittava esimerkki juuri siitä, kuinka ”toimivaa” ”yhteistyö” on esim. moraalikysymysten ratkaisemisessa. Samaa voisi sanoa jopa ortodokseista – selvää yksimielisyyttä ei ole.

  5. Jukka Says:

    1. Tarkoitan, että nykyinen paavin hovi ei voi osoittaa muutoin kuin perimysluetteloilla, että se todellakin liittyy alkuseurakuntaan historiallisella jatkumolla. Se ei osoita jumalallista luotettavuuttaan käytännössä, esim. tekemällä vaikka jonkin ihmeen, vaan meidän pitäisi luottaa sen oikeudellisuuteen perustaen siihen, että historian kirjat ovat varmasti luotettavia. Mutta ei tästä sen enempää. Tämä oli enempi semmoinen sivuhuomautus vain.
    Kun nyt puhutaan Raamatun tulkinnasta, niin eräs asia, joka minulta ja sinulta on jäänyt huomaamatta, on Jumalan sija tässä asiassa. Me emme kanna Häntä vaan Hän meitä. Hän on vastuussa meidän uskonelämämme kehityksestä emmekä me. Raamatun lukeminen uskossa ei ole mikään sielullinen toimitus, vaan Jumala antaa siinä ymmärrystä. Jos ei auttaisi, niin mehän olisimme omassa varassamme. Tässä on mukana myös oma ego, minkä vuoksi on olemassa eri kristillisyyden muotoja, mutta eihän sellaista Raamatun tulkintaa edes voi olla olemassa, missä tulkitsijan tai tulkitsijoiden omat persoonat eivät vaikuttaisi. Kun sanot, että auktoriteetti on minä itse, niin kyseessä on tosi asiassa minän luottamus siihen, että Jumala auttaa meitä kaikesta meidän inhimillisyydestämme huolimatta.

    2. Omasta mielestäni luterilainen kanta on täysin selvä; Teot eivät edesauta pelastusta, mutta vanhurskautettu ihminen tahtoo tehdä niitä rakkaudesta Jumalaan. Käskyjen noudattaminen ei ole siinä mielessä välttämätöntä, että ihminen ei välttämättä ehdi tai voi tehdä elinaikanaan yhtään hyvää tekoa, mutta silti pelastuu. Siinä mielessä käskyt eivät ole pelastuskysymys.

    Kyllä minä myönnän, että sinun historiallinen tietämyksesi näissä asioissa on parempi kuin minun, enkä minä sen tähden osaa vastata kaikkeen, mitä sinä sanot, joten annetaan tuon varhaiskirkon sitten olla.
    Kun nyt vielä otit esille tuon ”yhteistyön”, niin meidän ongelmamme esim. naispappeuskysymyksessä on siinä, että sitä ei lähdetty käymään lähimmäisenrakkauden hengessä, vaan täydessä sielullisuudessa. Kenenkään mieleen ei tullut kysyä, mikä hyödyttäisi evenkeliumia eniten. Kyllä yhteistyötä voidaan tehdä, jos Jumala saa vain ohjata sitä. Sitä paitsi, vaikka teidän kirkkonne onkin nimellisesti yksimielinen, niin kyllä sielläkin kuullaan jatkuvasti eriäviä mielipiteitä, että ei teillä ole oikeasti sen kummempaa yksimielisyyttä kuin meilläkään.

    Yritän nyt lopettaa keskustelun tästä aiheesta. Minä olen sanonut, minkä olen voinut. Olemme varmasti erimielisiä monestakin asiasta, mutta minä tunnen sinut ja pidän sinua silti oikeana kristittynä ja pelastuksesta osallisena. Toivon, että sinäkin pidät minua Pyhän hengen temppelinä kaikesta minun luterilaisuudestani huolimatta.:)


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: