Yksin Raamattu?

Keskeinen kristittyjä erottava tekijä on kysymys auktoriteetista. Kenellä tai millä on valta määritellä kristillisen uskon sisältö? Kuka tai mikä on erehtymätön uskon ja moraalin opettaja? Protestantti vastaisi näihin kysymyksiin ”sola scriptura” (lat. ”yksin Raamattu), joka tuli reformaation tunnuslauseeksi, kun Luther oli torjunut paavin ja katolisen kirkon opetusviran. Lutherin mielestä kirkko oli lisännyt opetukseensa epäraamatullisia elementtejä, joten hän päätyi ajattelemaan, että traditioita pitäisi tulkita Raamatun valossa eikä päinvastoin. Nykyään monet protestantit pitävät kirkkoa ja traditioita täysin tarpeettomina ja ovat sitä mieltä, että Raamattu on kristittyjen ainoa normi. Se riittää uskon ja pelastuksen saavuttamiseksi, ja siinä on kaikki tarpeellinen kristillistä elämää ja seurakunnan järjestystä koskeva tieto. Tämän artikkelin tarkoitus on osoittaa sola scripturan olevan epähistoriallinen, epälooginen, epäraamatullinen ja kristillisyydelle tuhoisa oppi.

Epähistoriallinen sola scriptura

Sola scriptura on oppina täysin epähistoriallinen pelastushistorian, kirkkohistorian ja maallisen historian näkökulmasta. Pelastushistoriassa Jumala ei koskaan ilmoittanut itseään ihmisille antamalla valmista kirjaa. Sen sijaan ”monin tavoin Jumala muinoin puhui isillemme profeettojen suulla” (Hepr. 1:1). Lopullisesti Jumala ilmoitti itsensä opettamalla ihmisiä Jeesuksen Kristuksen persoonassa: ”näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan” (Hepr. 1:1). Jeesus ei käskenyt kirjoittamaan eikä lukemaan Raamattua vaan jätti opetusvirkansa apostolien haltuun (Matt. 28:19–20).

Tämä ei tarkoita, että Raamatun kirjoittaminen tai lukeminen olisi ollut Jeesuksen tahdon vastaista, vaan että Jeesus tunnusti uskon suullisen eteenpäin antamisen arvon. Apostolit eivät selvästikään uskoneet sola scripturaan vaan välittivät opetuksiaan eteenpäin pääasiassa suullisesti. Johannes kirjoitti: ”Minulla olisi teille paljonkin kirjoitettavaa, mutta en tahdo esittää sitä näin paperilla ja musteella. Toivon näet pääseväni tulemaan teidän luoksenne, että saisin puhua kanssanne kasvotusten.” (2. Joh. 12)

Paavalin kirjeet osoittavat selvästi, että apostolit eivät pitäneet Jumalan sanana vain Raamattua vaan myös suullista julistusta ja opetusta: ”Lakkaamatta me kiitämme Jumalaa siitäkin, että kun julistimme teille Jumalan sanaa, te ette ottaneet sitä vastaan ihmisten sanana vaan sinä mitä se todella on, Jumalan sanana, joka myös vaikuttaa teissä uskovissa.” (1. Tess. 2:13) ”Pysykää siis lujina, veljet, ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olemme suullisesti tai kirjeessämme antaneet teille.” (2. Tess. 2:15)

Kristillinen kirkko ei myöskään historiansa ensimmäisen 1500 vuoden aikana todistettavasti koskaan pitänyt ainoana sitovana opettajanaan Raamattua. Sen sijaan kirkko ”kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta” (Ap.t. 2:42). Apostolien seuraajat eli piispat muodostivat kirkon elävän opetusviran, joka vuosisadasta toiseen opetti ja julisti katolista ja apostolista uskoa.

Itse asiassa vain hyvin harvat ihmiset omistivat Raamatun, sillä kopiointi oli tehtävä käsin ja Raamatut maksoivat paljon. Nykyprotestanttien käsitys sola scripturasta olisi siis ollut täysin mahdoton ajatus ennen moderneja aikojamme eläneille kristityille. Tämän lisäksi suuri historiallinen ongelma sola scripturan uskottavuudelle on se, että apostolinen traditio tulee historiassa ennen Raamattua. Uusi testamentti on apostolisen tradition kirjallinen hedelmä. Kirkko synnytti Raamatun eikä päinvastoin. Raamattu on ollut olemassa nykymuodossaan vasta n. vuodesta 400 lähtien.

Kirkko siis eli vuosisatojen ajan tradition varassa ilman Raamattua, joten Raamattu ei voinut olla kristittyjen ainoa erehtymätön uskon ja moraalin opas. Protestantit joutuvat myöntämään tämän, mutta he väittävät Raamatun tulleen ainoaksi erehtymättömäksi normiksi kristityille siitä lähtien, kun se oli lopullisesti koottu. He eivät kuitenkaan pysty osoittamaan yhtään raamatunkohtaa, joka tukisi tätä väitettä, mikä on kovin ongelmallista, jos halutaan uskoa, että kristityn uskon on perustuttava yksin Raamattuun. Tämä liittyykin läheisesti sola scripturan toiseen suureen ongelmaan.

Epälooginen sola scriptura

Sola scriptura kaatuu omaan loogiseen mahdottomuuteensa. Raamatusta ei nimittäin selviä, mitkä kirjat ylipäänsä kuuluvat Raamattuun. On muistettava, että Raamattu koostuu useista erilaisista eri aikoina ja eri paikoissa kirjoitetuista kirjoista. Ensimmäiset kristityt eivät olleet yksimielisiä siitä, mitkä kirjat tulisi sisällyttää Uuteen testamenttiin. Mistä protestantti siis tietää, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun, kun kerran Raamattu ei missään kohdassa luettele, mitkä kirjat siihen kuuluvat? Ainoa vastaus tähän kysymykseen on apostolinen traditio, jonka jokainen Raamatun hyväksyvä tietoisesti tai tietämättään joutuu hyväksymään. Paavi Damasus määritteli vuonna 382 Rooman kirkolliskokouksessa tradition perusteella, mitkä kirjat sisältyvät Raamattuun. Pyhän Hengen johtamana kirkon opetusvirka vahvisti Uuden testamentin sellaiseksi kuin sen nykyään tunnemme.

Jos siis protestantti uskoo, että Uusi testamentti on sellaisenaan erehtymätöntä Jumalan ilmoitusta, on hänen myös loogisesti hyväksyttävä, että Raamatun ”julkaisseen” katolisen ja apostolisen kirkon traditio ja opetusvirka ovat erehtymättömästi määritelleet Raamatun sisällön sellaiseksi kuin sen kuuluu olla. Tässä vaiheessa sola scriptura on raunioina, sillä protestantti on joutunut hyväksymään uskonkappaleen (Uuden testamentin sisällön) katolisen tradition eikä yksin Raamatun nojalla.

Jos siis Pyhä Henki inspiroi ja kokosi Raamatun, kuten kaikki kristityt uskovat, on katolinen kirkko Pyhän Hengen maanpäällinen työkalu ja äänitorvi, sillä juuri kirkon kautta Pyhä Henki ilmoitti, mitkä kirjat Raamattuun kuuluvat, ja nimenomaan kirkon ansiosta protestantit voivat tietää Raamatun olevan Jumalan sanaa. Kirkko ja Raamattu ovat siis tiukasti toisiinsa sidottuja – on hyväksyttävä joko molemmat tai ei kumpaakaan. Sen sijaan on epäloogista hyväksyä osa kirkon ja tradition opetusta ja hylätä loput.

Jos protestantti ei suostu hyväksymään katolisen kirkon auktoriteettia, hän joutuu yhtä ongelmalliseen ja epäloogiseen toiseen ääripäähän. Hän joutuu myöntämään, että hänellä ei ole minkäänlaista varmuutta siitä, että Raamatussa on juuri oikeat Jumalan inspiroimat kirjat. Jos Uuden testamentin kaanon ei ole osa Jumalan ilmoitusta, joudutaan päättelemään, että on mahdollista, että siihen sisältyisi ei-inspiroituja kirjoja ja että siitä saattaa puuttua inspiroituja kirjoja. Kysymys kaanonista muuttuu subjektiiviseksi, ja jokainen voi periaatteessa omien perusteidensa mukaan poistaa Raamatustaan haluamansa kirjat. Tähän ääripäähän suistui mm. itse Luther, joka otti itselleen vapauden pitää useita Uuden testamentin kirjoja kaanoniin kuulumattomina.

Epäraamatullinen Sola Scriptura

Sola scripturan suurin ongelma on varmasti se, että Raamattu itse ei missään kohdassa opeta sitä. Sola scriptura on siis itsensä kanssa toivottomassa ristiriidassa. Jos uskomme yksin Raamattuun, emme voi uskoa sola scripturaan, koska Raamattu ei opeta sitä. Sola scripturan tunnustajien on hyväksyttävä sekä Raamattu että Lutherin (tai heidän oman seurakuntansa) epäraamatullinen alkuoletus, että Raamattu on kristityn ainoa uskon ja moraalin erehtymätön opettaja.

On hyvä huomata, että vaikka Raamattu todistaisikin itse oman auktoriteettinsa, todistus ei olisi pätevä (Joh. 5:31), sillä kuka tahansa voisi kirjoittaa kirjan, joka väittää olevansa ainoa todellinen Jumalan sana, eikä se silti todistaisi, että asia olisi todellisuudessa niin. Ainoa tapa tietää Raamatun olevan totta ja inspiroitua Jumalan sanaa on hyväksyä se itsensä Jumalaksi todistaneen Jeesuksen perustaman erehtymättömän kirkon erehtymättömänä opetuksena.

Protestantit yrittävät kuitenkin joskus todistaa sola scripturaa siteeraamalla tiettyjä raamatunkohtia. Tunnetuin näistä on 2. Tim. 3:16–17, jossa Paavali kirjoittaa: ”Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Näin Jumalan ihmisestä tulee täydellinen ja kaikkeen hyvään kykenevä.” Tämä kohta ei kuitenkaan useasta syystä todista sola scripturaa.

Ensinnäkään teksti ei sano pyhien kirjoitusten olevan riittäviä vaan hyödyllisiä opetukseksi, nuhteeksi jne. Esimerkiksi perustuslaki on valtion hallinnassa hyödyllinen muttei riittävä – tarvitaan myös presidentti, hallitus, eduskunta tms. 2. Tim. 3:16-17 ei myöskään väitä, että yksin Raamattu saa Jumalan ihmisen kykeneväksi kaikkeen hyvään. Aiemmin samassa kirjeessä vääryydestä puhdistautuvaa ihmistä kutsutaan astiaksi, josta tulee ”hyödyllinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmis” (2. Tim. 2:21). Jaakob kirjoittaa: ”kärsivällisyys tuottakoon täydellisen teon, että te olisitte täydelliset ja eheät ettekä missään puuttuvaiset” (Jaak. 1:4). Pitäisikö tästä päätellä, että kristitylle riittää pelkkä kärsivällisyys – sola patientia?

Kolmanneksi Paavalin sanat on luettava asiayhteydessä. Kaksi edellistä jaetta antavat mielenkiintoista lisätietoa: ”Pidä sinä kiinni siitä, minkä olet oppinut. Sinähän olet siitä varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut. Olet myös jo lapsesta asti tuntenut pyhät kirjoitukset, jotka voivat antaa sinulle viisautta, niin että pelastut uskomalla Kristukseen Jeesukseen.” (2. Tim. 3:14–15)Protestantti huomauttaisi tässä, että pyhät kirjoitukset riittävät antamaan tarpeeksi viisautta, jotta ihminen pelastuisi, joten Raamattu riittää kristitylle. Paavali kuitenkin sanoo, että pyhät kirjoitukset voivat antaa viisautta pelastukseen, ja hän itse mainitsee kriteerin, jonka perusteella kristitty voi tietää olevansa oikeassa uskossa: tieto siitä, että oppi tulee apostoleilta (”koska tiedät, keiltä olet sen oppinut”). 2. Tim. 3:14 todistaa siis apostolisesta traditiosta, sillä Paavali ei lue opin varmuutta Raamatun vaan apostolien opetuksen ansioksi.

Tämän lisäksi hän ei kerro Timoteukselle, mitkä kirjat ovat pyhiä kirjoituksia, vaan viittaa hänen lapsena oppimaansa perimätietoon asiasta. Tässä paljastuukin tämän tekstin lopullinen ongelma: Timoteuksen ollessa lapsi Uutta testamenttia ei ollut vielä kirjoitettu, joten Paavali puhuu juutalaisten pyhistä kirjoituksista eli Vanhasta testamentista. Jos 2. Tim. 3:16–17 siis todistaisi jotain Raamatun riittävyydestä, se todistaisi Vanhan testamentin riittävän. Toinen vastaava tapaus on Joh. 20:31, jossa lukee: ”Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden.” Jos tämä todistaisi jotain Raamatun riittävyydestä, se todistaisi pelkän Johanneksen evankeliumin riittävän. Sama ongelma koskee kaikkia raamatunkohtia, joita sola scripturan puolesta voitaisiin yrittää esittää: ne eivät ikinä puhu Raamatusta sellaisena kuin me sen tunnemme.

Tuhoisa sola scriptura

Kun Raamatusta tehtiin uskon perusta, ei kestänyt kauaakaan ennen kuin Raamattua kirkon opetusvirasta erillään tulkinneet kristityt alkoivat olla eri mieltä siitä, mikä oli todella raamatullista ja mikä ei. Protestantit sanovat usein, että kristityn tulee henkilökohtaisesti lukea ja tulkita Raamattua Pyhän Hengen avulla ja että Raamattu on tarpeeksi yksinkertainen ja selkeä, jotta sitä voi ymmärtää oikein. Tämä ajatus on kuitenkin itsessään epäraamatullinen. Pietarin sanat toimivat varoituksena: ”[Paavalin kirjeissä] on yhtä ja toista vaikeatajuista, mitä tietämättömät ja haihattelevat ihmiset omaksi tuhokseen vääristelevät niin kuin kaikkia muitakin pyhiä kirjoituksia.” (2. Piet. 3:15–16) Tämä johtaakin meidät sola scripturan katastrofaalisimpaan käytännölliseen ongelmaan.

Protestanttisuuden historia todistaa oletuksen Raamatun selvyydestä ja riittävyydestä kohtalokkaan tuhoisaksi: toisistaan eriäviä protestanttisia tunnustuskuntia on tällä hetkellä maailmassa tuhansia ja tuhansia, ja siitä syntyy jatkuvasti lisää. Kaikki väittävät Pyhän Hengen johtavan juuri heitä, mutta Pyhä Henki ei voi opettaa ristiriitaisia asioita. Jeesus lupasi Pyhän Hengen johtavan hänen seuraajansa totuuden täyteyteen (Joh. 16:13), mutta ei yksityisen raamatuntulkinnan vaan apostolisen kirkon opetusviran kautta.

Pietari tunnusti Pyhän Hengen johdatuksen ja inspiraation (2. Piet. 1:21) mutta totesi samassa yhteydessä painokkaasti: ”Ennen muuta teidän on oltava selvillä siitä, etteivät pyhien kirjoitusten ennustukset ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä.” (2. Piet. 1:20) Protestantit uskovat päinvastoin, ja se on johtanut kirkkojen ja tunnustuskuntien hajaantumiseen tulkinnallisten erimielisyyksien takia. Tämä on ilmiselvästi täydessä ristiriidassa sen kanssa, mihin Raamattu kehottaa: ”Veljet, Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen kehotan teitä kaikkia pitämään keskenänne yhtä, välttämään hajaannusta ja elämään yksimielisinä.” (1. Kor. 10) Myös Jeesus itse rukoili, että hänen seuraajansa olisivat yhtä (Joh. 17:21). Paavali huudahti: ”Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste!” (Ef. 4:5), mutta protestanteilla on sola scripturan takia yksi Herra, tuhansia uskoja ja lukuisia eri versioita kasteesta.

Protestantit yrittävät joskus vastata tähän toteamalla, että katolisessakin kirkossa on kaikenlaisia mielipiteitä. Jotkut pitävät ehkäisyä kiellettynä, toiset sallittuna. Jotkut uskovat paavin erehtymättömyyteen, toiset eivät. Jotkut uskovat Raamatun materiaaliseen riittävyyteen, toiset eivät. Jotkut uskovat tomistiseen predestinaatioon, toiset molinistiseen. Toinen protestanttinen vastaus väittää, ettei ole Raamatun vika, että sitä käytetään väärin. Jos joku ei lue ohjekirjaa, ei ole yllätys, että hän ei osaa käyttää ostamaansa laitetta oikein (eikä se ole kirjan vika).

Molemmat näistä argumenteista ovat sangen heikkoja. Katolinen kirkko opettaa selvästi, että ehkäisy on kiellettyä ja että paavi on erehtymätön (kun hän puhuu ex cathedra), joten ”katolilaiset”, jotka eivät näin usko, eivät ole esimerkkejä erilaisesta katolisesta uskosta vaan kuuliaisuuden puutteesta, itsekkyydestä tai jopa harhaopista. Raamatun materiaalinen riittävyys ja predestinaatio ovat puolestaan toissijaisia kysymyksiä, jotka kirkko on jättänyt teologisesti avoimiksi. Kumpikaan mielipide ei siis ole harhaoppi. Protestantti saattaa vastata, että protestantitkin ovat keskeisistä asioista pitkälti samaa mieltä. Tämä ei kuitenkaan pidä lainkaan paikkaansa. Ensinnäkään Raamattu ei luettele, mitkä asiat ovat keskeisiä ja mitkä eivät. Toiseksi protestantit eroavat keskenään huomattavasti elintärkeistä kysymyksistä kuten Kristuksen olemuksesta, pelastuksesta ja kasteen merkityksestä, ja näissä kysymyksissä virheelliset uskomukset ovat selvästi harhaoppeja.

Yhteenvetona sola scripturasta voidaan todeta, että se on täyttänyt Paavalin ennustuksen: ”Tulee näet aika, jolloin ihmiset eivät siedä kuulla tervettä oppia vaan haalivat itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee.” (2. Tim. 4:3) Ainoa kristittyjen ykseyden tae on näkyvä ja täydellinen uskon yhteys paavin ja yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon kanssa. Jeesus lupasi, että hänen paaviuden kalliolle perustamaansa kirkkoa eivät tuonelan portit voittaisi (Matt. 16:18). Kristuksen kirkko rukoilee, että sen ulkopuolella olevat uskossaan vilpittömät kristityt ”kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.” (Joh. 10:16)

Explore posts in the same categories: Katolinen apologetiikka

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: