Usko, teot ja pelastusvarmuus

Pelastuminen ja siihen liittyvät useat kysymykset ovat viimeisen puolen vuosituhannen aikana olleet suurimpia sekaannuksen ja erimielisyyksien aiheita kristikunnassa. Vanhurskauttamisopilla ja pelastusvarmuudella oli ratkaiseva asema reformaatiossa, jonka tunnuslauseet ”yksin uskosta” ja ”yksin armosta” ovat yhä lukemattomien kristittyjen uskon kulmakiviä. Ei ihmekään, että keskustelu pelastumisesta käy yhä kuumana – lieneehän ”Miten pääsen taivaaseen?” ihmiselämän tärkeimpiä kysymyksiä. Tässä artikkelissa esittelemme katolisen kirkon ja Raamatun opetuksen pelastumisesta – uskosta ja teoista, laista ja armosta, ja kumoamme samalla yleisiä harhakäsityksiä.

Yksin armosta, yksin uskosta?

Yleinen väärinkäsitys katolisen kirkon pelastusopista on, ettei yksin Jumalan armo riittäisi pelastamaan ihmistä, vaan että katolilaisten tulisi yrittää teoillaan ansaita paikkansa taivaassa. Todellisuudessa katolinen kirkko opettaa juuri päinvastoin. Apostolien tavoin katolinen kirkko uskoo, että ”meidät pelastaa yksin Herran Jeesuksen armo” (Ap.t. 15:11). Jos siis pelastuminen ”perustuu armoon, se ei perustu ihmisen tekoihin – muutenhan armo ei olisi armo” (Room. 11:6).

Jumalan edessä ”kaikki… ovat synnin vallassa… Ei ole yhtäkään vanhurskasta… kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Room. 3:9–10,23), ja koska ”synnin palkka on kuolema” (Room. 6:23), ihmisellä ei olisi toivoa pelastuksesta ilman Jumalan armoa. Kristuksessa ja hänen synnit sovittaneessa ristinkuolemassaan ”Jumalan… hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin, hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta” (Tit. 3:5).

Hyvä uutinen armoon perustuvasta pelastuksesta on kuitenkin johtanut useat protestantit siihen käsitykseen, että teoilla ei olisi kerta kaikkiaan mitään väliä ihmisen pelastuksen kannalta. Reformaation toinen tunnuslause ”yksin uskosta” heijastaa protestanttista ajatusta siitä, että ihminen saa osakseen Jumalan armon vain uskomalla Kristukseen. ”Yksin uskosta” on aiheuttanut kristikunnassa lukemattoman määrän eriäviä mielipiteitä pelastusopista, ei vähiten sen monitulkintaisuuden vuoksi (Mihin kaikkeen pitää uskoa? Mitä usko sisältää? Sulkeeko se pois kasteen tai katumuksen pelastukselle välttämättöminä asioina?).

Yleisesti ottaen voidaan sanoa, ettei katolinen kirkko hyväksy oppia siitä, että ihminen pelastuisi yksin uskosta niin, ettei teoilla eikä sakramenteilla olisi pelastumisen kannalta mitään merkitystä. Lutherin johdolla protestantit ovat vuosisatojen ajan nähneet Paavalin kirjeissä roomalaisille ja galatalaisille opetuksen siitä, että ihminen julistetaan vanhurskaaksi yksin uskosta. Paavali kirjoitti roomalaisille, että ”ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja” (Room. 3:28). Galatalaisille hän toisti, ettei ”ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja vaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen” (Gal. 2:16). Siispä kun protestantilta kysyy, kuinka sitä pääsisi taivaaseen, vastaa hän ylpeästi samoin sanoin kuin itse Paavali muinoin vastasi eräälle vartijalle: ”Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut” (Ap.t. 16:31).

Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Vaikka Paavali opettikin, että ihminen pelastuu uskosta (mistä katolinen kirkko on samaa mieltä), ja vaikka hän käytti sanaa ”yksin” useammin kuin kukaan muu Uuden testamentin kirjoittajista, hän ei kertaakaan yhdistänyt näitä sanoja opettaakseen ihmisen pelastuvan yksin uskosta. Raamattu ei missään opeta kyseistä oppia. Sen sijaan Jaakob opetti Pyhän Hengen innoittamana, että ”ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä yksin uskosta” (Jaak. 2:24).

Jaakob kirjoitti laajasti tekojen tärkeydestä pelastuksen kannalta: ”Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä?” (Jaak. 2:14) ”Etkö sinä tyhjänpäiväinen ihminen tahdo tietää, että ilman tekoja usko on hyödytön?” (Jaak. 2:20) ”Niin kuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin on uskokin kuollut ilman tekoja.” (Jaak. 2:26) Luther näki Paavalin ja Jaakobin kirjeiden opetusten välillä vakavan ristiriidan ja päätyi vähättelemään Jaakobin kirjettä ja painottamaan Paavalia. Nykyäänkin useat protestantit siteeraavat vain Paavalia puhuessaan pelastumisesta. Nurinkurisinta on se, että Jaakobin ohella sivuutetaan usein myös itse Jeesus.

Jeesus teki useaan otteeseen selväksi, että Jumala tuomitsee ihmiset tekojen eikä pelkästään uskon perusteella. Kun nuorimies kysyi Jeesukselta, miten hän saisi ikuisen elämän, Jeesus vastasi: ”Jos haluat päästä sisälle elämään, noudata käskyjä.” (Matt. 19:17) Myöhemmin hän selvensi tarkoittavansa kymmentä käskyä ja vaati kaiken lisäksi vielä täyttä luopumista maallisista omaisuuksista (Matt. 19:18–21).

Pelkkä Jeesuksen tunnustaminen Herraksi ei riitä, ellei sen rinnalla kulje Jumalan tahdon mukainen elämä: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.” (Matt. 7:21) Matteuksen evankeliumin lopussa Jeesus kuvailee viimeistä tuomiota ja ilmaisee selvin sanoin, että ihmisten hyvät teot ja laiminlyönnit ovat ratkaisevassa asemassa sielujen ikuisen kohtalon kannalta (Matt. 25:31–46).

Näiden ”epäprotestanttisten” ajatusten sijasta reformaation perilliset siteeraavat mielellään Jeesuksen uskoon perustuvaa pelastusta käsitteleviä sanoja Johanneksen evankeliumista: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16) ”Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään.” (Joh. 5:24)

Jeesus on toki sanoissaan oikeassa, uskomalla todellakin saa Jumalalta ikuisen elämän. On kuitenkin syytä jatkaa lukemista ja ymmärtää, ettei Jeesus tällä tee tyhjäksi tekojen asemaa pelastuksessa. Muutamaa jaetta myöhemmin Jeesus muistuttaa, että tuomiopäivänä ihmiset ”nousevat haudoistaan – hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen.” (Joh. 5:29) Usko on siis pelastuksen alku.

Mitä Paavali todella opetti ansiosta?

Ymmärtääksemme Paavalin opetusta siitä, ettei ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja, on tiedettävä, että Paavalin käyttämä sana ”laki” merkitsee ennen kaikkea Tooraa eli Mooseksen lakia (kr. nomos oli Septuagintan käännös heprean sanasta Toora), joka on talletettu viiteen Mooseksen kirjaan. Paavalin sanat olivat lähinnä reaktio joidenkin alkuseurakunnassa esiintyneiden juutalaiskristittyjen opetusta vastaan. He ”vaativat ympärileikkausta” ja opettivat, ettei ilman sitä voi pelastua (Gal. 2:12, Ap.t. 15:1).

Paavali kirjoitti: ”Vakuutan vielä kerran jokaiselle, joka antaa ympärileikata itsensä, että hän on velvollinen noudattamaan lain kaikkia määräyksiä. Te, jotka pyritte vanhurskauteen lakia noudattamalla, olette joutuneet eroon Kristuksesta, armon ulkopuolelle.” (Gal. 5:3-4) Paavali siis tuomitsi Mooseksen lain noudattamiseen perustuvan vanhurskauden tavoittelun. Hän muistutti, että vain Kristuksen armo vanhurskauttaa, ja että pääsemme osallisiksi tuosta armosta uskomalla häneen.

Paavali ei kuitenkaan tarkoittanut erottaa uskoa rakkauden teoista eikä kristillisestä kuuliaisuudesta, vaan päinvastoin hän piti niitä pelastukselle tarpeellisina. Heti tuomittuaan lakiin perustuvan vanhurskauden Paavali tiivisti katolisen pelastuskäsityksen julistamalla, että ”ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko” (Gal. 5:6). Ei siis yksin usko, vaan rakkautena vaikuttava usko – kirjoittihan Paavali korinttilaisille: ”vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään” (1. Kor. 13:2).

Paavali liitti uskon tiukasti myös kuuliaisuuteen (Room. 1:5, 16:26). Kristityt eivät ole ilman lakia – meillä on Kristuksen laki (1. Kor. 9:21), tai Jaakobin sanavalinnan mukaan ”vapauden laki” (Jaak. 2:12). Lain täyttymys on rakkaus (Room. 13:10), ja kristityillä on Jeesuksen käsky rakastaa sekä toisia kristittyjä että vihollisiakin (Joh. 13:34, Matt. 5:44). Kristittyjen on edelleen noudatettava kymmentä käskyä (Matt. 19:17), ei siksi, että ne kuuluvat Mooseksen lakiin, vaan siksi, että ne kuuluvat ikuiseen lakiin, joka puolestaan kuuluu Kristuksen lakiin yhdessä uuden liiton vaatimusten kuten kasteen ja eukaristian vastaanottamisen (Joh. 3:5, 6:53) sekä kirkon käskyjen (Matt. 18:17-18) noudattamisen kanssa. Kristityn käskyjen noudattaminen perustuu rakkauteen (Joh. 14:15) eikä siihen, että Jumala laillisesti velvoitettaisiin maksamaan ikuinen elämä palkaksi hyvistä teoista tai lakien tottelemisesta.

Ratkaiseva ero ei-ansiollisten ja ansiollisten tekojen välillä on siinä, että Kristuksen (joka sanan varsinaisessa merkityksessä on ainoa, joka voi ansaita Jumalalta mitään) ansiosta Jumala katsoo uskoamme ja tekojamme armon eikä laillisen sopimuksen näkökulmasta. Juuri Kristuksen armo tekee mahdolliseksi sen, että tekomme voivat miellyttää Jumalaa ja saada palkkioksi ikuisen elämän.

Protestanttinen kritiikki katolisen kirkon ansio-oppia kohtaan pohjautuu perustavanlaatuiseen väärinkäsitykseen siitä, mitä ansiolla tarkoitetaan. Sanan varsinaisessa merkityksessä ihminen ei voi ansaita Jumalalta mitään, koska ihminen ei voi tehdä Jumalasta velallista, sillä kaikki tulee Jumalalta. Koska ihminen on syntinen, hän on itse velassa, ja Jumala voi antaa velan anteeksi ja lahjoittaa ikuisen elämän pelkästä armeliaisuudestaan.

Paavali selittää roomalaiskirjeessä: ”Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi. Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi.” (Room. 4:4-5)

Ennen vanhurskauttamista ihmisellä ei ole mitään ansioita Jumalan edessä, mutta vanhurskaana Jumala antaa hänelle mahdollisuuden yhteistyöhön armon kanssa niin, että hän voi saavuttaa ikuisen elämän. Teoilla ei siis ansaita vanhurskauttamisen armoa, vaan vanhurskauttamisen ilmaisen armon vastaanottamisen jälkeen ihmisen teot voivat Jumalan armosta koitua ansioiksi.

Paavali itse opetti ikuisen elämän ”ansaitsemista” hyvillä teoilla sekä roomalaisille että galatalaisille: ”Jumala maksaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan. Niille, jotka uupumatta hyvää tehden etsivät kirkkautta, kunniaa ja katoamattomuutta, hän antaa ikuisen elämän, mutta niitä, jotka ovat itsekkäitä ja tottelevat totuuden sijasta vääryyttä, kohtaa ankara viha. Tuska ja ahdistus tulee jokaisen osaksi, joka tekee pahaa, ensin juutalaisen, sitten myös kreikkalaisen. Kirkkaus, kunnia ja rauha taas tulee jokaisen osaksi, joka tekee hyvää, ensin juutalaisen, sitten myös kreikkalaisen, sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä.” (Room. 2:6–11)

”Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon.” (Gal. 6:7–9) Se, että Jumala palkitsee hyvät tekomme ikuisella elämällä, ei armon näkökulmasta katsottuna perustu laillisesti velvoittavaan sopimukseen, vaan Jumalan omaan hyvyyteen ja uskollisuuteen.

Työnantaja voi sopia työntekijän kanssa työsopimuksen ulkopuolisista töistä, ja silloin työnantaja ei maksa työntekijälle laillisen sopimuksen vaan oman rehellisyytensä velvoittamana. Jumalan suhde lapsiinsa on hyvin samanlainen. ”Eihän Jumala ole epäoikeudenmukainen, ei hän unohda teidän tekojanne eikä rakkauttanne, jota olette osoittaneet hänen nimeään kohtaan” (Hepr. 6:10).

Me emme voi velvoittaa Jumalaa palkitsemaan tekojamme, mutta saamme omaksemme sen, mitä ”Jumala on luvannut” (Hepr. 6:12), eli ikuisen elämän, koska ”Jumala vannoi omaan nimeensä” (Hepr. 6:13). ”Siksi myös pyrimme noudattamaan hänen mieltään” (2. Kor. 5:9), sillä meidän ”kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen, jotta kukin saisi sen mukaan, mitä ajallisessa elämässään on tehnyt, hyvää tai pahaa.” (2. Kor. 5:10)

Armo ja teot eivät sulje toisiaan pois, vaan armon tilassa suoritetut hyvät teot koituvat ihmisen ansioksi vain Jumalan armosta. Paavali tiivisti kyseisen opin täydellisesti kirjoittaessaan filippiläisille: ”tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne. Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa.” (Fil 2:12–13) Kristittyjen on siis työskenneltävä pelastuakseen, mutta työn vaikuttaa Jumalan armo.

Pelastuksen aikamuodot ja pelastusvarmuus

Suurin osa pelastukseen liittyvistä protestanttisista virheistä liittyy pelastuksen aikamuotojen sekoittamiseen. Erityisesti vapaiden suuntien protestantit pitävät vanhurskauttamista ja pelastumista yleensä yksittäisinä, kristitylle menneen ajan tapahtumina. Kun ihminen ”ottaa vastaan Jeesuksen Kristuksen henkilökohtaisena Herrana ja Vapahtajana”, hän on heidän mielestään pelastunut ja voi olla varma paikastaan taivaassa.

Kaikkia Uuden testamentin viittauksia hyviin tekoihin pidetään usein osana pyhittymistä, jota puolestaan pidetään kristityn täydellistymisen prosessina, joka ei kuitenkaan varsinaisesti vaikuta mitenkään pelastumiseen. Mm. seuraavia jakeita siteerataan osoittamaan, että vanhurskauttaminen ja pelastuminen ovat jo tapahtuneet kristityn elämässä uskoontulon hetkellä sillä seurauksella, että kristitty voi olla varma pelastuksestaan: ”Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa.” (Room. 5:1) ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon.” (Ef. 2:8)

On totta, että pelastus ja vanhurskauttaminen ovat kristitylle menneitä tapahtumia, sillä kristityn pelastus ja vanhurskaus alkavat uskosta. Protestantit jättävät kuitenkin usein huomiotta sen, että Raamattu opettaa pelastuksen ja vanhurskauttamisen olevan myös jatkuvia ja tulevia tapahtumia (Fil. 2:12, Room. 13:11, Gal. 5:5, Room. 2:13). Tässä mielessä ihmisen pelastuminen ja vanhurskauttaminen eivät vielä ole lopullisia ennen kuoleman ja tuomion hetkeä.

Protestantit ovat myös väärässä erottaessaan pyhittymisen vanhurskauttamisesta, kun todellisuudessa ne ovat samanaikaisia ja identtisiä tapahtumia. Paavalin sanavalinnat puhuvat tämän puolesta. Hän kohteli vanhurskauttamista ja pyhittymistä synonyymeinä, ja sanoi vanhurskauttamisen olevan Pyhän Hengen työtä: ”teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme Hengen voimasta” (1. Kor. 6:11). Room. 6:7 sanoo: ”Se, joka on kuollut, on näet päässyt vapaaksi synnin vallasta.” Laajempi asiayhteys on selvästi pyhittyminen (ks. Room. 6:6), mutta kreikankielinen alkuteksti sanookin tässä kirjaimellisesti: ”Se, joka on kuollut, on vanhurskautettu synnistä.”

Jumala tarjoaa siis pelastusta, vanhurskauttamista ja pyhitystä ihmisille ilmaiseksi puhtaasta armosta, eivätkä kenenkään teot voi ansaita tätä ensimmäistä Jumalalta tulevaa lahjaa. Alustavan vanhurskauttamisen, pelastumisen ja pyhittymisen jälkeen kristitty voi kuitenkin vapaalla tahdollaan vaikuttaa sielunsa kohtaloon hylkäämällä pelastuksen synneillään tai lisäämällä pyhyyttään hyvillä teoillaan. Lopullisen pelastuksen määrittää sielun tila kuoleman ja tuomion hetkellä: armon tilassa kuolevat saavat osakseen ikuisen elämän, synnin tilassa kuolevat joutuvat ikuiseen eroon Jumalasta.

Tämän takia kristityllä ei voi olla lopullisesta pelastuksestaan täyttä varmuutta, hän ei näet voi tietää tulevaisuuden valinnoistaan. Paavalin kirje korinttilaisille heijastaa tätä ajattelua: ”ei minulla ole mitään tunnollani, mutta en minä silti ole vanhurskautettu, vaan minun tuomitsijani on Herra. Älkää siis tuomitko ennenaikaisesti, ennen kuin Herra tulee.” (1. Kor. 4:4-5) ”Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun.” (1. Kor. 9:27)

Filippiläisille Paavali kirjoitti: ”En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen.” (Fil. 3:12-14)

Jos siis edes Paavali ei voinut kerskailla pelastusvarmuudella, ei varmasti voi kukaan muukaan kristitty. Absoluuttisen varmuuden sijasta kristityllä on toivo pelastuksesta (Hepr. 6:18–19, Room. 8:24–25). Tämä toivo voi oikeutetusti johtaa hyvin vahvaan vakuuttuneisuuteen omasta pelastuksesta tapauksissa, joissa kristitty voi aiemman kokemuksen ja hengellisen elämänsä tarkkailun perusteella luottaa siihen, että hän pysyy rakkaudessa ja kestävyydessä loppuun asti.

Täten Paavali saattoi kirjoittaa myöhemmin elämässään kuoleman lähestyessä: ”Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle.” (2. Tim. 4:7–8)

Pelastusta ei voi menettää?

Reformaattori Jean Calvin teki yleiseksi ja suosituksi opin siitä, ettei kristitty voisi koskaan menettää pelastustaan. Calvinin mukaan todellinen kristitty ei tee vakavia syntejä (tai jos tekee, hän varmasti myös katuu), joten jos kristitty syyllistyy kuolemansyntiin eikä tee parannusta, se todistaa vain, ettei kyseinen henkilö koskaan ollut todellinen kristitty. Valitettavasti tämä oppi, jonka tarkoitus on vahvistaa ja rohkaista kristittyjä uskossaan ja pelastusvarmuudessaan, on monesti johtanut juuri päinvastaisiin tuloksiin.

Kristitty, joka lankeaa tekemään vakavan synnin, joutuu päättelemään, ettei hän ollut alun perinkään kristitty, mikä taas langettaa epäilyksen verhon seuraavan katumuksen ja kääntymyksen aitouden ylle, mikä puolestaan johtaa pelastusepävarmuuteen eikä pelastusvarmuuteen. Sen lisäksi kyseinen oppi sulkee monien kristittyjen silmät omien syntiensä vakavuudelle ja antaa heille valheellisen turvallisuuden ja varmuuden tunteen pelastuksesta, vaikka tosiasiassa he saattavat olla kuolemansynnin tilassa.

Joissain evankeliskristillisissä piireissä tämä ”kerran pelastettu, aina pelastettu” – oppi on tulkittu vielä radikaalimmin: vaikka kristitty tekisi mitä tahansa syntejä (siis vaikka hän luopuisi uskostaan ja kieltäisi Kristuksen), hänen pelastuksensa on taattu, jos hän on kerran uskonut Jeesukseen pelastajanaan ja antanut hänelle elämänsä. Sanomattakin on selvää, että tämä synnit salliva mentaliteetti on vielä edellistä tuhoisampi.

Puolustaakseen ikuista pelastusvarmuutta kyseisen opin kannattajat siteeraavat seuraavanlaisia raamatunkohtia: ”sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois” (Joh. 6:37). ”Minun lampaani kuulevat minun ääneni ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Minä annan heille ikuisen elämän. He eivät koskaan joudu hukkaan, eikä kukaan riistä heitä minulta.” (Joh. 10:27–28) ”Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8:38–39)

Mikään näistä raamatunkohdista ei kuitenkaan opeta, että kukaan yksittäinen kristitty voisi tietää varmasti olevansa ikuisesti pelastettu. Ensimmäinen sitaatti todistaa Jeesuksen uskollisuuden, mutta se jättää auki mahdollisuuden kristityn uskottomuudelle. Kristuksesta luopuva kristitty ajaa itsensä pois Kristuksen ja pelastuksen luota. Kristus vahvisti tämän sanoessaan: ”joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa” (Matt. 10:33). Paavali kirjoitti: ”Jos kiellämme hänet, myös hän on kieltävä meidät.” (2. Tim. 2:12)

Toinen siteerattu raamatunkohta (Joh. 10:27-28) puhuu lopullisesta valittujen joukosta, jonka Jumala on tuntenut ennen aikojen alkua, mutta se ei anna kenellekään yksittäiselle kristitylle lupaa uskoa varmasti kuuluvansa kyseiseen joukkoon. Jae koskee ulkoisia voimia ja jättää auki mahdollisuuden sille, että uskova itse luopuu Kristuksesta. Jeesus itse opetti selvästi, että ”monien rakkaus kylmenee” ja että se, ”joka kestää loppuun asti, pelastuu” (Matt. 24:12–13).

Kolmas siteerattu raamatunkohta puhuu jälleen ulkoisista voimista, jotka eivät voi poistaa Jumalan rakkautta meitä kohtaan, mutta se ei sano mitään siitä, etteivätkö meidän omat syntimme voisi poistaa meidän omaa pelastustamme. Paavali ei sano, ettei aviorikos eikä murha voi erottaa meitä Kristuksesta.

Raamattu opettaa, että jos ”teemme syntiä ehdoin tahdoin, senkin jälkeen, kun olemme oppineet tuntemaan totuuden, ei ole enää mitään uhria syntiemme sovitukseksi. Ei ole muuta kuin kauhea tuomion odotus ja ahnas tuli, joka nielee Jumalaa uhmaavat. Jos joku kieltää Mooseksen lain, hänet tuomitaan säälittä kuolemaan… Kuinka paljon ankaramman rangaistuksen ansaitseekaan…se, joka polkee jalkoihinsa Jumalan Pojan, pitää epäpyhänä liiton verta, jolla hänet itsensä on pyhitetty, ja häpäisee armon Henkeä!” (Hepr. 10:26–29)

Kalvinistit saattavat yrittää selittää, että kuvattuun tilanteeseen potentiaalisesti joutuva henkilö ei koskaan olisi ollut todellinen kristitty, koska pelastukseen ei riitä, että ”olemme oppineet tuntemaan totuuden”. On kuitenkin täysin selvää, että Raamattu puhuu tässä todellisista kristityistä.

Ensinnäkin kirjeen kristillinen kirjoittaja kirjoittaa asiasta kristityille monikon ensimmäisessä persoonassa osoittaen, että asia koskee kristittyjä. Toiseksi hän sanoo, ettei totuuden tunteville synnintekijöille ole ”enää” mitään uhria syntien sovitukseksi, mikä osoittaa, että sovitus oli voimassa ennen syntiä. Kolmanneksi hän mainitsee, että liiton veri oli pyhittänyt kyseisen synnintekijän, mikä ei olisi ollut totta, jos kyse ei olisi ollut kristitystä.

Tämä raamatunkohta kumoaa kalvinismin, sillä se puhuu pyhitetyn kristityn pelastuksen menettämisestä, ja kalvinismin mukaan pyhittyminen seuraa vanhurskauttamista, kun taas vanhurskauttamista ei voi menettää. Koska Heprealaiskirjeessä kuvattu henkilö on selvästi menettänyt pelastuksensa, ei hän kalvinismin mukaan koskaan voinut ollut vanhurskas, mutta koska hän Heprealaiskirjeen mukaan oli pyhitetty, on hänen kalvinismin mukaan pakko olla ollut vanhurskas. Kalvinismi kaatuu siis omaan ristiriitaisuuteensa.

Myös Jeesuksen vertaus viinipuusta ja hedelmistä osoittaa vääräksi ”kerran pelastettu, aina pelastettu” -teologian. Jeesus sanoi olevansa viinipuu, josta Isä leikkaa pois ja heittää tuleen oksat, jotka eivät tuota hedelmää (Joh. 15:1–6). Hän ei sanonut, että oksat, jotka eivät tuota hedelmää, eivät koskaan olleet kiinni puussa tai että niitä ei koskaan heitetä pois.

Viimeinen ja hyvin usein siteerattu raamatunkohta ikuisen pelastusvarmuuden puolustamiseksi tulee Johanneksen kirjeestä: ”Tämän kaiken olen kirjoittanut teille, Jumalan Poikaan uskoville, jotta tietäisitte, että teillä on iankaikkinen elämä.” (1. Joh. 5:13) Tämän väitetään tarkoittavan, että kristityt voivat tietää pääsevänsä taivaaseen. Johannes ei kuitenkaan sano mitään siitä, ettei iankaikkista elämää voisi tulevaisuudessa menettää kuolemansynnillä.

Itse asiassa vain muutamaa jaetta myöhemmin Johannes puhuu juuri kuolemansynnistä: ”on myös syntiä, joka johtaa kuolemaan” (1. Joh. 5:16). Kuolemansynnillä eli rikkomalla tieten tahtoen vakavassa asiassa Jumalan lakia ihminen menettää pelastuksensa. Jumala on kuitenkin uskollinen ja vanhurskas ja antaa meille syntimme anteeksi ja palauttaa meille pelastuksen parannuksen sakramentin eli ripin välityksellä, jos kadumme syntejämme ja tunnustamme ne apostoleilta virkansa perineelle piispalle tai häntä avustavalle papille ja saamme häneltä synninpäästön (1. Joh. 1:9; Joh. 20:23).

Viimeiset sanat annettakoon vielä Heprealaiskirjeelle, joka tiivistää asian ytimen mitä oivallisimmin: ”Kestävyys on teille tarpeen, jotta pystyisitte täyttämään Jumalan tahdon ja siten saisitte omaksenne sen, minkä hän on luvannut.” (Hepr. 10:36)

Explore posts in the same categories: Katolinen apologetiikka, Soteriologia

One Comment : “Usko, teot ja pelastusvarmuus”

  1. Berean Says:

    Niin luterilaisilta kuin katolilaisilta on jäänyt tajuamatta evankeliumista puolet (vanhurskautus muodostaa toisen puolikkaan, ja siinä luterilaiset ovat lähempänä totuutta) eli vanhan ihmisemme kuoleman Kristuksen kanssa ristillä, mistä puhuu esim. roomalaiskirjeen 6.luvun jakeet 2-11. Vanhurskauttaminen merkitsee syyttömäksi julistamista, mikä on ihana tosiasia, mutta pelastuksen tekee absoluuttiseksi se fakta, että vanha, kadotuksen ansainnut minä (me) kuoli Kristuksen kanssa ”kerta kaikkiaan” ja lakkasi tuossa kuolemassa olemasta. Sitä minuutta, jonka tarvitsisi ylipäätään pohtia pelastuksen varmuutta tai pysyvyyttä, ei ole enää olemassa.Uusi minuutemme heräsi henkiin yhdessä Kristuksen kanssa, Kristuksessa, eli osana Kristusta itseään ja on Hänessä Isän oikealla puolella iankaikkisesti pelastettu. Mutta koska vanhan ihmisen kuoleman kertakaikkisuus eli historiallisuus on jäänyt niin luterilaisilta kuin katolilaisiltakin hämärän peittoon, he joutuvat kiistelemään periaatteessa lillukanvarsista. Mainittakoon nyt kuitenkin sekin, että Paavalin ja Jaakobin uskonopeilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa; Paavali ilmiselvästi ja selkokielisesti kumoaa roomalaiskirjeessä sen opin, jonka Jaakob kirjeessän esittää. Sisälukutaitoinen voi löytää helposti ne kohdat, joissa looginen ristiriita valitsee. Fundamentalistinen UT:n tulkinta (joka ”kuolettaa”) vesittää mainitsemani ristiriidan ja samalla molempien sanoman. On valittava jompikumpi, joka Paavali tai Jaakob.

    21 Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille?
    22 Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi;
    23 ja niin toteutui Raamatun sana: ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”, ja häntä sanottiin Jumalan ystäväksi.
    24 Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.

    1 Mitä me siis sanomme esi-isämme Aabrahamin saavuttaneen lihan mukaan?
    2 Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä.
    3 Sillä mitä Raamattu sanoo? ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi.”
    4 Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta,
    5 mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi;
    6 niinkuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja:
    7 ”Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt!

    Sanommehan: ”Aabrahamille luettiin usko vanhurskaudeksi.”
    10 Kuinka se sitten siksi luettiin? Hänen ollessaanko ympärileikattuna vai ympärileikkaamatonna? Ei ympärileikattuna, vaan ympärileikkaamatonna.

    Jaakobin mukaan Aabraham vanhurskautettin ympärileikattuna, Paavalin häntä ei vanhurskautetu ympärileikattuna, vaan ympärileikkaamattomana. Paavali yksinkertaisesti kumoaa Kristukselta saamansa ilmestyksen perusteella siihen mennessä vallalla olleen opin, jota Jaakob edusti. (Roomalaiskirje on kirjoitettu n. 15 vuotta Jaakobin kirjeen jälkeen.)


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: