Opin kehittyminen

Oppien kehittymisen periaatteen käsittäminen on hyvin tärkeää kirkon uskon ymmärtämisessä. Monesti protestantit yrittävät perustella ei-katolisuuttaan sillä, että katolinen kirkko nykyään näyttää niin erilaiselta kuin alkuseurakunta. Ulkoisten erojen lisäksi he argumentoivat, että ensimmäisten kristittyjen oppi poikkesi selvästi katolisuudesta – he eivät uskoneet myöhempiin katolisiin keksintöihin kiirastulesta, pyhille rukoilemisesta, Marian perisynnittömyydestä ja taivaaseen ottamisesta, paavin erehtymättömyydestä jne. Toisaalta katolilaiset väittävät apostolien välittäneen eteenpäin koko uskon talletuksen (katolinen usko on sama kuin apostolien usko), mutta toisaalta he uskovat oppien kehittyneen vuosisatojen varrella. Eikö tämä ole ristiriitaista?

Raamatun todistus

Katolinen kirkko uskoo, että apostolit saivat Kristukselta yhden uskon talletuksen, jonka he välittivät eteenpäin. Tässä uskossa (joka on tiivistetty apostoliseen uskontunnustukseen) ei ole tapahtunut mitään oleellista muutosta. Usko annettiin pyhille kertakaikkisesti, ja kirkko on tämän uskon talletuksen haltija (ks. Juud. 3, 1. Tim. 6:20). Kuitenkin tämän uskon ymmärrys on kasvanut vuosien ja vuosisatojen saatossa, kun Pyhä Henki on johtanut kirkkoa yhä syvempään totuuden tuntemiseen.

Opin kehityksen ajatus on selvästi läsnä jo Raamatussa. Jumalan ilmoitus ei tullut yhtenä kimpaleena vaan vaiheittain, ja Jumalan kansan ymmärrys jumalallisista totuuksista kasvoi monien vuosisatojen aikana. ”Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin puhui isillemme profeettojen suulla, mutta näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan…” (Hepr. 1:1–2)

Kristityt ovat yhtä mieltä siitä, että uutta ilmoitusta ei enää ole odotettavissa Kristuksessa täyttyneen lopullisen ilmoituksen jälkeen. Silti Raamattu antaa ymmärtää, että kirkko kasvaisi totuuden ymmärtämisessä myös Jeesuksen poistumisen jälkeen. ”Paljon enemmänkin minulla olisi teille puhuttavaa, mutta te ette vielä kykene ottamaan sitä vastaan. Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden.” (Joh. 16:12–13) Protestantti saattaisi vastata, että Jeesuksen sanat viittaavat apostoleihin, mikä on totta, mutta Pyhän Hengen apu on luvattu meille ikiajoiksi (Joh. 14:16).

Avain kirkon näennäisen muuttumisen ymmärtämiseksi on Raamatun opetus itse kirkosta, Jumalan valtakunnasta maan päällä. Ensinnäkin kirkkoa kutsutaan Kristuksen ruumiiksi (Ef. 1:22–23, Kol. 1:18,24, 1. Kor. 12:12–27). Kirkko ei ole Kristuksen sielu (muuttumatonta henkeä) eikä Kristuksen kuva tai patsas (muuttumatonta materiaa), vaan Kristuksen ruumis, elävä organismi, joka kasvaa ja muuttuu. Vauva ei näytä 60 vuoden jälkeen vaarina enää vauvalta, mutta hänen ruumiinsa on edelleen sama.

”Jeesus esitti heille myös tällaisen vertauksen: ’Taivasten valtakunta on kuin sinapinsiemen, jonka mies kylvi maahansa. Se on pienin kaikista siemenistä, mutta kun sen taimi kasvaa täyteen mittaansa, se on puutarhan kasveista suurin. Lopulta se on kuin puu, niin että taivaan linnut tulevat ja pesivät sen oksille.’” (Matt. 13:31–32) Tässä Jeesuksen opetuksessa on jälleen läsnä ajatus siitä, että kirkko on kasvava organismi. Puu ei näytä lainkaan siemeneltä, mutta se on kasvanut suoraan siitä, sillä on edelleen sama luonto ja olemus.

Jo Uuden testamentin aikana kirkko muutti ulkomuotoaan suuresti. Ensin kirkossa oli reilu satakunta juutalaista, sitten tuhansia. Pikku hiljaa kristinusko erottautui juutalaisuudesta ja synagogan sijasta kokouksia alettiin pitää kodeissa. Sitten Kristuksen ruumis aukeni juutalaisten lisäksi myös pakanoille: Kristus kuoli, ”jotta hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi”, hän ”on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi” (ks. Ef. 2:14–15). Pian kirkolle alkoi ilmestyä omia pyhiä kirjoituksia (kuten Paavalin kirjeet, ks. 2. Piet. 3:15–16), ja seurakuntien kasvaessa tuli tarpeelliseksi asettaa niille kaitsijoita (Ap.t. 14:23, Tit. 1:5). Vaikka ”uusia oppeja” näin ilmaantui, kaikki ymmärsivät, että kyseessä oli edelleen sama kirkko.

Ei siis ole mikään yllätys, että katolinen kirkko ei näytä samalta kuin alkuseurakunta. Lukuisat entiset katolilaiset ja kaikenlaiset protestantit ovat yrittäneet rakentaa alkuseurakunnan uudelleen imitoimalla Apostolien teoissa kuvattua kirkkoa. Löytääkseen siemenen he ovat sahanneet katki puun, jonka oksalla he olivat pesineet. Monet protestantit ajattelevat, että juuri heidän seurakuntansa on mahdollisimman täydellinen kuva siitä, millainen alkuseurakunta oli. Jos kuitenkin tutustuu varhaisen kristillisyyden historiaan, käy ilmeisen selväksi, että kirkko ei ollut protestanttinen patsas, vaan pieni katolinen puu.

Katolisen siemenen kasvu

Ensimmäisten kristittyjen usko oli tietynlainen katolisuuden siemen. Vaikkei katolisia dogmaattisia määritelmiä ollut eivätkä monet totuudet olleet vielä päässeet täyteen kukoistukseensa, apostolien välittömät seuraajat uskoivat kuitenkin selvästi keskeisiin katolisiin oppeihin. Moniin muihin oppeihin uskottiin jonkinlaisessa epäselvässä ja epäsuorassa muodossa, ja ajan myötä ymmärrys näistä totuuksista kasvoi ja muovaantui täydellisempään muotoonsa.

Ensimmäiset kristityt uskoivat Jeesuksen jumaluuteen ja hänen ruumiilliseen läsnäoloonsa eukaristiassa. He uskoivat kasteen uudestisynnyttävään voimaan ja toisaalta siihen, että uudestisyntynyt kristitty voi kuitenkin vielä menettää pelastuksensa. He uskoivat, että teoilla on kristityn pelastuksen kannalta merkitystä ja että messussa on kyse todellisesta uhrista. He uskoivat, että todellinen kirkko on siellä, missä ovat apostolien seuraajat eli piispat. He uskoivat myös, että Rooman kirkolla on johtoasema universaalissa kirkossa.

Anglikaanisuudesta katolisuuteen kääntynyt kardinaali John Henry Newman, joka kirjoitti kuuluisimman teoksen kristillisen opin kehityksestä, totesi kirjansa johdannossa: ”Yksi asia ainakin on varma… historian kristinusko ei ole protestanttisuutta. Jos koskaan on ollut olemassa turvallista totuutta, se on tämä… Ja protestanttisuus, kokonaisuutena, tuntee sen, ja on saanut tuntea sen. Tämä näkyy… määrätietoisuudessa hankkiutua eroon historiallisesta kristillisyydestä kokonaan ja muodostaa yksin Raamattuun perustuva kristillisyys… Ollakseen syvällä historiassa on lakattava olemasta protestantti.” (An Essay on the Development of Christian Doctrine, 5)

Ellei protestanttinen kritiikki katolista uskoa tai traditiota vastaan perustu puolueellisen teologian aiheuttamaan historialliseen epärehellisyyteen (esim. varhaisen kirkon sakramentti- tai pelastusteologian sivuuttaminen yksin Raamatun nojalla), se perustuu lähes aina puutteelliseen ymmärrykseen opin kehittymisen periaatteesta. Protestantti saattaa esimerkiksi argumentoida, että kirkko ei apostolisina aikoina tiennyt mitään paavin erehtymättömyydestä, kiirastulesta, Marian perisynnittömyydestä tai transsubstantiaatiosta, joten katolinen kirkko ei voi olla tuo kirkko.

Ei ole mikään ihme, ettemme löydä määritelmää paavin erehtymättömyydestä varhaisilta vuosisadoilta. Aivan kirkon ensimmäisinä aikoina kirkossa ei ollut vanhimpia, mutta kirkon kasvaessa apostolit tarvitsivat apureita ja nimittivät heidät. Aluksi piispanvirka ei eronnut vanhimman virasta, mutta paikallisten kiistojen ratkaisemiseksi ja seurakuntien järjestyksen pitämiseksi piispuus kehittyi pian erilliseksi (n. vuonna 100). Kun taas aikaa meni ja esiin nousi uusia ongelmia, joista piispatkaan eivät olleet yhtä mieltä, kehittyi paavin valta kirkon ykseyden säilyttämiseksi.

Tämä ei tarkoita sitä, ettei ensimmäisillä kristityillä olisi ollut mitään käsitystä minkäänlaisesta paaviudesta tai että paaviudella ei olisi perusteita Jeesuksen opetuksessa. Sama pätee transsubstantiaatioon: sillä on perusteet Jeesuksen opetuksessa, kristityt uskoivat aina eukaristian olevan Kristuksen ruumis, mutta vasta keskiajalla nähtiin tarpeelliseksi määritellä, miten leivästä oikein tulee Kristuksen ruumis. Eukaristian säilytys tabernaakkelissa, adoraatio ja eukaristiset kulkueet ovat loogisia seurauksia tai kehityksiä siitä, mitä aina oli uskottu. Niiden puuttuminen alkukirkosta ei millään tavalla todista katolista uskoa pätemättömäksi.

Neitsyt Marian erityinen asema pelastushistoriassa uutena Eevana ymmärrettiin alusta asti, mutta vuosisatojen kuluessa tämän totuuden arvostus ja ymmärrys on Pyhän Hengen johtamana kasvanut (suoria seurauksia siitä ovat mm. perisynnittömyys ja taivaaseen ottaminen). Protestanttiset opit esimerkiksi pelastuksen menettämisen mahdottomuudesta tai sakramenttien pelkästä symbolisuudesta sen sijaan eivät ole esimerkkejä kehityksestä vaan täydestä ristiriidasta varhaisen kirkon uskon kanssa.

Kiirastulesta on kirkkoisien kirjoituksissa enemmän todistusaineistoa kuin perisynnistä, johon suurin osa protestanteistakin uskoo. Ensimmäiset kristityt eivät selvästikään uskoneet suoraan sellaiseen kiirastuleen, joka lopulta määriteltiin, mutta heillä oli jonkinlainen käsitys siitä, etteivät kuolleet kristityt välttämättä mene automaattisesti suoraan taivaaseen tai helvettiin – heidän puolesta voi rukoilla jne. Oppi kiirastulesta on selvästi kehittynyt epäselvemmästä selvemmäksi – samoin kuin opit Pyhästä Hengestä, perisynnistä, Mariasta ja paaviudesta. Millä perusteella protestantti hyväksyy näistä puolet ja hylkää toisen puolen? Jos varhaisen kirkon vaillinainen ymmärrys perisynnistä ei todista perisyntioppia vääräksi, ei protestantilla ole historiallisia syitä kritisoida kiirastulioppiakaan.

Yhteiskristillinen esimerkki

Protestanttinen kritiikki kehittyneitä katolisia oppeja kohtaan on epälooginen, sillä protestanttisuus joutuu itsekin tunnustamaan yleiskristillisten oppien kehityksen. Jeesuksen jumaluus määriteltiin vuonna 325 sanalla homoousios (”samaa olemusta”), jota ei löydy Raamatusta. Pyhän Hengen jumaluus määriteltiin vuonna 381. Jeesuksen kaksi luontoa määriteltiin vuonna 451. Katolinen kirkko määritteli myös Uuden testamentin kaanonin useammassa kirkolliskokouksessa neljännen vuosisadan lopulla. Protestantit hyväksyvät nämä myöhäiset määritelmät, vaikka kyseisissä opeissa on tapahtunut selvästi kehitystä.

Protestantit saattavat vastata, että näihin asioihin oli uskottu aina eikä määritelmissä tuotu esiin mitään uutta – opit perustuvat Raamattuun. Tosiasiassa Raamattu ei esitä valmista dogmaattista kristologiaa. Jää väiteltäväksi, tuleeko painottaa jakeita, joissa Kristus esitetään Isän vertaisena Jumalana ja sovittaa sitten tähän teologiaan kohdat, joissa Isä näyttää olevan Kristusta suurempi ja erillinen olento, vai päinvastoin. Raamatun voidaan esittää opettavan myös modalismia.

Ensimmäiset kristityt toki uskoivat Jeesuksen jumaluuteen, mutta keskustelu kävi kuumana siitä, miten Jumala oli tullut ihmiseksi, oliko Jeesus tosi Jumala vai pelkkä Jumala jne. Kolminaisuus ei ollut alusta asti selvä dogmaattinen kokonaisuus. Origenes kirjoitti 200-luvulla, että ei ole selvää traditiota siitä, onko Pyhä Henki syntynyt vai syntymätön. Monilla kirkkoisillä oli taipumusta subordinationismiin. Tarvittiin Pyhän Hengen ohjausta ja arvovaltaisia kirkolliskokouksia, jotta asiat saataisiin ratkaistua.

Uuden testamentin kaanon oli yhtä lailla väittelyn kohde. Vaikka kirkossa oli suuri yksimielisyys suuresta osasta Uutta testamenttia, monet eivät tunnustaneet esimerkiksi Ilmestyskirjaa, Jaakobin ja Juudaksen kirjeitä, 2. Pietarin kirjettä tai Heprealaiskirjettä kanonisiksi. Toiset taas pitivät Hermaan Paimenta tai Klemensin kirjettä korinttilaisille inspiroituina. Käsitys kaanonin sisällöstä kehittyi vuosien varrella, ja vain kirkon auktoriteetti määritteli lopullisen Uuden testamentin sisällön.

Protestantit toimivat siis epäloogisesti, kun he hyväksyvät Jeesuksen kaksi luontoa, kolminaisuusopin, Uuden testamentin kaanonin ja muita katolisen kirkon määrittelemiä pikku hiljaa kehittyneitä oppeja, mutta hylkäävät sen sijaan toiset katoliset opit, jotka uskottiin selvästi koko kirkossa tuohon samaan aikaan mutta jotka määriteltiin vasta myöhemmillä vuosisadoilla. Raamattu ei kelpaa perusteeksi, sillä katolinen kirkko voi myös osoittaa kaikille opeilleen raamatulliset perusteet. Miksi kirkolla olisi Pyhän Hengen apu määritellä oikein ja raamatullisesti oppeja vain joillain ensimmäisillä vuosisadoilla, mutta ei koko olemassaolonsa aikana maailman loppuun asti?

Mitään oppia ei määritellä ennen kuin se vakavasti kyseenalaistetaan. Kun areiolaiset kiistivät Jeesuksen olevan tosi Jumala, tarvittiin Nikean kirkolliskokousta vahvistamaan Jeesuksen tosi jumaluus. Kun ikonoklasmi alkoi tuhota pyhiä kuvia, tarvittiin Nikean toinen kirkolliskokous vuonna 787 vahvistamaan pyhien kuvien käytön hyväksyttävyys. Kun 1500-luvulla hyökättiin kirkon vanhurskauttamisoppia vastaan, tuli vanhurskauttaminen ja monet muut pelastukseen liittyvät asiat määritellä Trenton kirkolliskokouksessa.

Ei siis ole ihme, ettei alkukirkko määritellyt kysymyksiä, joista katolilaiset ja protestantit ovat nykyään eri mieltä. Noihin aikoihin väittelyt keskittyivät aivan muualle – Jeesuksen persoonasta väitellessään kenellekään ei tullut mieleen keskittyä soteriologian selittämiseen tai määrittelemiseen. Ei myöskään ole ihme, että ensimmäiset kirkkoisät eivät kirjoittaneet pitkiä teoksia Mariasta – ensin heidän piti todistaa gnostilaisille vastustajilleen, että Jeesuksella oli ruumis! Kun 400-luvulla Nestorius kielsi kutsumasta Mariaa Jumalansynnyttäjäksi, Efeson kirkolliskokous (431) määritteli Marian Jumalansynnyttäjäksi.

Lopuksi

Protestanttisuus on epäjohdonmukaisen valikoivaa, kun se hyväksyy jotkut katoliset opit mutta hylkää toiset. Protestanttien mukaan katoliset opit ovat korruptioita alkuperäisestä puhtaasta raamatullisesta kristillisyydestä. Todellisuudessa kaikki katoliset opit ovat olleet läsnä muodossa tai toisessa kristittyjen ensimmäisistä sukupolvista asti, ja ne ovat kehittyneet pikku hiljaa aivan kuin kaikkien kristittyjen hyväksymät kristologisetkin opit.

Sen sijaan protestanttinen ajatus pelkän Raamatun riittävyydestä ja henkilökohtaisesta tulkinnasta ei ole kehittynyt mistään muinaisesta kristillisestä periaatteesta. Se on korruptio, joka on täydessä ristiriidassa apostolisen kristillisyyden ajattelutavan kanssa. Sama pätee useisiin oppeihin kirkosta, sakramenteista ja pelastuksesta.

Onko siis katolisuus lisännyt kristinuskoon ylimääräisiä aineksia, vai onko protestanttisuus poistanut siitä olennaisia osia? Eikö Kristus nimenomaan ennustanut, että kirkko tulee kasvamaan ja muuttamaan ulkomuotoaan? Ennustiko Jeesus koskaan, että kirkko tulee korruptoitumaan ja tarvitsemaan liiat opit pois leikkaavaa puutarhuria?

Monesti protestantit vain toistavat Raamatun riittävyyttä ja oikeuttavat sillä katolisten oppien hylkäämisen. He tekevät tämän useimmiten tietämättöminä kristillisyyden historiasta ja kantansa mahdottomuudesta varhaisten kristittyjen uskon näkökulmasta. Toisaalta voi hyvin olla, että tärkein tekijä on epätietoisuus katolisten raamatullisten argumenttien olemassaolosta.

Siispä sekä katolilaisia että protestantteja on kehotettava ahkeraan ja rehelliseen Raamatun ja kirkkohistorian opiskeluun. Samalla on painotettava opillisen kehityksen periaatteen sisäistämistä, sillä se on yksi tärkeimmistä avaimista kristillisyyden ymmärtämisessä ja hyvin keskeisen teologisen pulman ratkaisemisessa.

Explore posts in the same categories: Dogmatiikka, Katolinen apologetiikka, Raamattu ja traditio

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: