Alkuseurakunnan usko

Mihin ensimmäiset kristityt uskoivat? Hyvin monet ihmiset ovat tietämättömiä siitä, että apostoleilta oppineet ja heitä seuranneet kristityt ovat jättäneet meille suuren ja rikkaan kirjallisen perinnön, josta voimme saada luotettavaa ja kullanarvoista tietoa siitä, mitä kristinusko oli ensimmäisille kristityille sukupolville. Totuus alkukirkon uskosta on merkittävä uskontojen vertailun kannalta, sillä lähes kaikki Jeesukseen uskovat väittävät oman uskonsa olevan lähinnä alkuperäistä raamatullista kristillisyyttä.

Muslimien mukaan Jeesus saarnasi opetuslapsilleen islamia, Jehovan todistajat ja mormonit väittävät heidän uskontonsa olleen apostolien usko, protestantit uskovat ensimmäisten kristittyjen uskon olleen lähinnä protestanttisuutta, jne. Tässä artikkelissa siteeraamme ensimmäisten kahden vuosisadan kristittyjen kirjoituksia ja annamme täten alkukirkon puhua puolestaan. Mitä sisältyi alkuperäiseen apostoliseen traditioon?

Jumala ja Jeesus

Mormonikirkko uskoo olevansa palautettu Jeesuksen Kristuksen kirkko, jossa vallitsevat samat uskonkäsitykset kuin alkuperäisessä kirkossa. Mormonit uskovat Jumalamme olevan yksi muiden jumalien joukossa. Hän on jumaluuden saavuttanut ylösnoussut ruumiillinen ihminen, joka ei ole kaikkialla vaan asuu lähellä tähteä nimeltä Kolob ja joka ei tehnyt maailmaamme luomalla sitä tyhjästä vaan järjestämällä ikuista materiaa.

Ignatius Antiokialainen, joka oli apostoli Johanneksen aikalainen ja apostoli Pietarin seuraaja Antiokian piispanistuimella kirjoitti ennen vuotta 110: ”Profeetatkin, jotka olivat Jumalan miehiä jos ketkä, ovat eläneet Kristuksen Jeesuksen mukaan… Olihan heissä hänen armonsa henki, jotta he kykenisivät saamaan tottelemattomat täysin vakuuttuneiksi siitä, että on olemassa yksi ainoa Jumala, hän joka on ilmoittanut itsensä Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta, joka on hänen hiljaisuudesta lähtenyt sanansa.” (Kirje magnesialaisille 8:2)

Alkukirkossa jopa osana Raamattua pidetty viimeistään 140-luvulla kirjoitettu Hermaan Paimen opettaa, että Jumala ”asuu taivaissa ja on olemattomasta luonut kaiken mikä on” (1:6), ja että ennen kaikkea on uskottava, että ”Jumala on yksi ainoa, hän joka on kaiken luonut ja valmistanut ja tehnyt kaiken olemattomasta niin että se nyt on olemassa, hän johon kaikki sisältyy, mutta joka yksin ei voi sisältyä mihinkään” (26:1). 2. Klemensin kirje n. vuodelta 150 antaa kunnian ”ainoalle, näkymättömälle Jumalalle” (20:5), ja 10–20 vuotta myöhemmin Tatianus Syyrialainen kirjoitti, että ”materia ei ole ilman alkua, kuten Jumala” (Puhe kreikkalaisille 5).

Vuonna 181 Theofilos Antiokialainen kirjoitti Autolykukselle mm. seuraavaa: ”On Jumalan – Korkeimman ja Kaikkivaltiaan ja elävän Jumalan – ominaisuus olla kaikkialla, kuulla ja nähdä kaikki, sillä häntä ei voi mitenkään sisällyttää mihinkään paikkaan. Jos hänet voisi, hänet sisältävä paikka olisi suurempi kuin hän… Jumalaa ei voi sisältää, vaan hän on itse kaiken paikka… Mitä ihmeellistä siinä olisi, jos Jumala olisi tehnyt maailman jo olemassa olevasta materiasta? Jopa ihmistaiteilija, kun hän saa joltakulta ainetta, tekee siitä, mitä ikinä lystää. Mutta Jumalan voima tulee näkyviin siinä, että hän tekee mitä lystää siitä, mikä ei ole olemassa, ja elämän ja liikkeen antaminen kuuluu yksin Jumalalle eikä kenellekään muulle.” (2:4)

Ireneus Lyonilainen kirjoitti vielä toisen vuosisadan lopussa teoksessaan Harhaoppeja vastaan: ”On yksi kaikkivaltias Jumala, joka muovasi kaikki asiat Sanansa kautta ja teki kaiken olemassa olevan siitä, mikä ei ollut olemassa…” (1:22:1) ”Ihmiset eivät pysty tekemään mitään olemattomasta, vaan pelkästään olevaisesta materiaalista. Jumala on kuitenkin ihmisiä suurempi ensinnäkin juuri siinä, että kun mitään ei etukäteen ollut olemassa, hän kutsui olemassaoloon aineen luomistyötään varten.” (2:10:4)

Jehovan todistajat puolestaan kieltävät Jeesuksen jumaluuden ja väittävät, etteivät ensimmäiset kristityt uskoneet kolminaisuusoppiin, joka on heidän mukaansa katolisen kirkon vuosisatoja myöhemmin adoptoima pakanallinen harhaoppi. Edellä mainittu apostolien aikalainen Ignatius Antiokialainen kirjoitti kuitenkin kirjeessään Efesolaisille seuraavasti: ”Yksi on lääkäri, lihallinen ja hengellinen, syntynyt ja syntymätön, lihaan tullut Jumala, kuolemaan tullut todellinen elämä, sekä Mariasta että Jumalasta syntynyt, ensin kärsimyksen alaisena, sitten sen ulkopuolella, Jeesus Kristus, meidän Herramme.” (7:2) ”Sillä meidän Jumalamme Jeesus Kristus oli Jumalan pelastussuunnitelman mukaan Marian kohdussa, kun tämä oli raskaana, ja oli Daavidin siementä ja samalla Pyhästä Hengestä. Hän syntyi ja hänet kastettiin, jotta hän kärsimyksensä kautta puhdistaisi veden.” (18:2)

Justinus Marttyyri kirjoitti toisen vuosisadan puolivälissä Ensimmäisessä apologiassaan, että ”kaikkeuden Isällä on Poika, joka on Jumalan esikoinen, Sana ja Jumala” (63:15) ja Ireneus Lyonilaisen mukaan Jeesus on ”itse omassa oikeudessaan Jumala ja Herra ja Ikuinen Kuningas ja Ainosyntyinen” (Harhaoppeja vastaan 3:19:2).

Vuonna 177 Athenagoras Ateenalainen kirjoitti: ”Jumalan Poika on Isän Sana… Poika on Isässä ja Isä Pojassa Hengen ykseydestä ja voimasta… Kuka siis ei hämmästyisi siitä, että ateisteiksi kutsutaan niitä, jotka puhuvat Isä Jumalasta ja Poika Jumalasta ja Pyhästä Hengestä, ja jotka julistavat heidän ykseyttään voimassa ja eroavaisuuttaan järjestyksessä?” (Vetoomus kristittyjen puolesta 10) Kristinuskoa puolustaessaan Tertullianus kirjoitti vielä 20 vuotta myöhemmin: ”Me uskomme, että sitä, jonka Jumala lausui ja joka syntyi tuossa lausumisessa, olemuksen ykseyden takia kutsutaan Jumalaksi ja Jumalan Pojaksi” (Apologeticum 21:11).

Mormonien käsityksen mukaan Jeesus kärsi ihmisten puolesta lähinnä Getsemanen puutarhassa, kun taas ristinkuolemaa vähätellään ja pidetään surullisena loppuna. Heidän mukaansa Jeesus on Jumalan Poika, koska hän sikisi Isä Jumalan ja Marian yhdynnästä. Ignatius Antiokialainen kuitenkin kirjoitti, että Jeesus on ”Jumalan Poika Jumalan tahdosta ja voimasta, todella syntynyt neitsyestä, todella kärsi… puuhun naulittuna lihassa meidän puolestamme” (Kirje smyrnalaisille 1:2).

Justinus Marttyyri kirjoitti Marian neitsyydestä seuraavasti: ”Lause ’katso, neitsyt tulee raskaaksi’ ilmaisee neitsyen tulleen raskaaksi ilman yhdyntää. Jos hän olisi ollut yhdynnässä jonkun kanssa, hän ei enää olisi neitsyt. Sen sijaan Jumalan voima laskeutui neitsyen ylle ja varjosti hänet ja sai hänet siten tulemaan raskaaksi, vaikka hän oli edelleen neitsyt… Henki ei tullut neitsyen ylle ja varjostanut tätä yhdynnän kautta, vaan sai hänet tulemaan raskaaksi Jumalan voimasta.” (Ensimmäinen apologia 33:4–6) Jehovan todistajat puolestaan uskovat Jeesuksen olevan ylösnousemuksen jälkeen henkiolento. Ignatius Antiokialainen taas ilmoitti kirjeessään smyrnalaisille: ”Minä nimittäin uskon, että hän ylösnousemuksensa jälkeenkin on ruumiillinen olento.” (3:1)

Apostolinen suksessio ja traditio

Katolilaiset ja ortodoksit uskovat Kristuksen kirkon ja sen opetuksen kulkevan vuosisatojen halki apostolisen suksession ja tradition välityksellä, kun taas vapaiden suuntien evankeliset kristityt uskovat kirkon koostuvan kaikista tosi uskovista riippumatta kirkkokuntien näkyvistä rajoista tai apostoleista alkavasta historiallisesta jatkumosta. He perustavat uskonsa yksin Raamattuun eivätkä hyväksy katolisen ja ortodoksisen kirkon vaalimaa apostolista traditiota. Jehovan todistajat perustavat uskonsa Vartiotornin opetuksiin ilman minkäänlaista historiallista linkkiä apostoleihin, kun taas mormonit uskovat apostoliseen suksessioon mutta väittävät, että apostolit eivät onnistuneet jatkamaan kirkkoa ennen kuin heidät tapettiin.

Klemens Roomalainen kirjoitti kuitenkin ensimmäisellä vuosisadalla kirjeessään korinttilaisille, että apostolit todella onnistuivat jatkamaan kirkkoa ja että piispat tulisivat jatkamaan apostolista suksessiota: ”Kun nyt apostolit olivat tehtävänsä saaneet, päässeet täyteen varmuuteen Herran Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta ja vahvistuneet uskossa Jumalan sanaan, he lähtivät liikkeelle Pyhää Henkeä täynnä julistaen evankeliumia siitä, että Jumalan valtakunta oli tulossa. Maasta maahan ja kaupungista kaupunkiin he julistivat sanomaansa ja asettivat samalla ensi hedelmänsä, heitä Hengessä koeteltuaan, tulevien uskovien piispoiksi ja diakoneiksi.” (42:3–5)

”Myös meidän apostolimme olivat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta selvillä siitä, että piispan virasta tulisi riitaa. Tästä syystä he saatuaan ennakolta täydellisen tiedon asiasta asettivat virkaan edellä mainitsemamme miehet ja säätivät myöhemmin lisäksi, että jos nämä kuolisivat, toiset, koetellut miehet ottaisivat heidän jälkeensä heidän palvelusvirkansa” (44:1–2)

Ireneus Lyonilainen todisti, että toisen vuosisadan kristityt uskoivat apostoliseen traditioon ja suksessioon perustuvaan kirkon näkyvään uskon ykseyteen eikä näkymättömään eri oppeihin uskovista Raamattua itselleen tulkitsevista kristityistä koostuvaan joukkoon: ”Saatuaan tämän julistuksen ja uskon kirkko on säilyttänyt sen, vaikkakin ympäri maailman levinneenä, aivan kuin se muodostaisi vain yhden talon. Se uskoo myös nämä asiat aivan kuin sillä olisi vain yksi sielu ja yksi ja sama sydän, ja sopusointuisesti julistaa niitä ja antaa ne eteenpäin aivan kuin sillä olisi vain yksi suu. Vaikka maailman kielet ovat erilaiset, tradition arvovalta on yksi ja sama.” (Harhaoppeja vastaan 1:10:2)

”Mitä sitten? Jos jostain kysymyksestä tulee riitaa, eikö meidän pitäisi turvautua vanhimpiin kirkkoihin, joissa apostolit olivat tuttuja, ja saada niiltä se, mikä on selvää ja varmaa kyseiseen asiaan liittyen? Mitä jos apostolit eivät olisi jättäneet meille kirjoituksia? Eikö olisi tarpeellista seurata traditiota, joka annettiin eteenpäin niille, joiden haltuun apostolit uskoivat kirkot?” (3:4:1) ”On tarpeellista totella niitä, jotka ovat presbyteerejä kirkossa, joilla on suksessio apostoleilta, kuten olemme osoittaneet…” (4:26:2)

Kirkko on siis siellä, missä ovat apostolien seuraajat, eikä kenelläkään ole oikeutta tulkita Raamattua tämän kirkon traditiosta poiketen. Tertullianus kirjoitti toisen vuosisadan päätteeksi teoksen Vastaväite harhaoppisia vastaan, jossa hän esittää apostolisesta kristillisyydestä poikkeaville haasteen: ”Osoittakoot kirkkojensa alkuperät, esittäkööt piispojensa järjestyksen suksessiossa alusta asti niin, että heidän ensimmäisen piispansa edeltäjänä ja alkuunpanijana yksi apostoleista tai apostolisista miehistä, jotka pysyivät kestävinä apostolien kanssa. Sillä näin apostoliset kirkot antavat eteenpäin listansa: smyrnalaisten kirkko kertoo, että Johannes asetti sinne Polykarpuksen, roomalaisten kirkossa Pietari vihki Klemensin. Samalla tavalla muut kirkot esittävät ne, jotka heillä versovat apostolisesta siemenestä apostolien piispanvirkaan asettamina. (32:1–3)

Lopuksi Tertullianus julistaa, ettei apostolisesta traditiosta poikkeavilla ole oikeutta Raamatun omavaltaiseen tulkintaan: ”Kantamme järjellisyys on selvä, sillä se määrittelee, että harhaoppisten ei tulisi saada vedota haasteissansa Raamattuun, sillä me todistamme ilman Raamattua, ettei heillä ole mitään tekemistä Raamatun kanssa. Jos he ovat harhaoppisia, he eivät voi olla kristittyjä, koska he eivät ole saaneet Kristukselta sitä, mitä he edustavat oman valintansa mukaan… Koska he eivät ole kristittyjä, heillä ei ole mitään oikeutta kristilliseen kirjallisuuteen, ja heille voisikin oikeudenmukaisesti sanoa: ’Kuka sinä olet? Milloin ja mistä sinä olet tullut? Koska et ole minun, mitä teet sillä, mikä on minun? Tosiaan, Marcion, millä oikeudella leikkaat metsääni? Kenen luvalla, Valentinus, käännät virtani toisaalle? Millä auktoriteetilla, Apelles, siirrät rajojani?… Tämä on minun omaisuuttani, jonka olen kauan omistanut, jonka omistin ennen kuin tulit… Olen apostolien perillinen.’” (37:1–5)

Kaste

Evankeliset kristityt pitävät useimmiten kastetta julkisena osoituksena uskoontulosta ja pelastumisesta. Heidän mukaansa kaste ei kuitenkaan poista syntejä, vaan toimii merkkinä jo tapahtuneesta pelastuksesta. Heidän mukaansa uudestisyntyminen tapahtuu henkilökohtaisessa uskonratkaisussa eikä kasteessa, ja useimmiten pikkulapsia ei kasteta, koska he eivät pysty vielä uskomaan. Jotkut evankeliset kristityt toimittavat kasteen Jeesuksen nimeen, ja monet sallivat vain upotuskasteen. Ensimmäisten kristittyjen kirjoitukset kasteesta kertovat kuitenkin toisen tarinan.

Mahdollisesti jo ensimmäisen vuosisadan puolivälistä peräisin oleva Didakhe (siis todennäköisesti jopa ensimmäinen kristillinen dokumentti Uuden testamentin kirjojen ulkopuolella) puhuu kolminaisuuden nimeen tehtävästä kasteesta sekä muunkin kuin upotuskasteen mahdollisuudesta: ”Mitä kasteeseen tulee, kastakaa seuraavasti. Kun olette lausuneet kaiken edellä olevan, kastakaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, juoksevaa vettä käyttäen. Mutta jos sinulla ei ole juoksevaa vettä, kasta muuhun veteen… valele päähän kolmesti vettä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” (7:1–3) Vuosien 70 ja 140 välillä kirjoitetussa Barnabaan kirjeessä sanotaan, että ”astumme veteen täynnä syntiä ja saastaa, mutta nousemme siitä sydämessämme hedelmä, nimittäin pelko, ja hengessämme toivo Jeesukseen” (11:11).

Hermaan Paimen todistaa kasteen pelastavasta ja syntejä anteeksiantavasta voimasta opettamalla, että ”teidän elämänne on pelastettu ja tulee pelastumaan veden kautta” (11:5). Teos jatkaa: ”’Herra, olen kuullut, ettei ole olemassa mitään muuta kääntymystä kuin se, joka tapahtui silloin kun astuimme veteen ja saimme anteeksiantamuksen aikaisemmista synneistämme.’ Hän sanoi minulle: ’Oikein olet kuullut. Juuri näin asia on. Sillä sen joka oli saanut syntien anteeksiantamuksen ei pitänyt enää syntiä tehdä, vaan pysyä puhtaudessa…’” (31:1–2) ”Niiden oli välttämättä noustava veden kautta, jotta tulisivat eläviksi. Muulla tavoin he eivät voineet päästä Jumalan valtakuntaan kuin panemalla pois aikaisemman elämänsä kuolevaisuuden… Ihminen on kuollut ennen kuin hänellä on Jumalan Pojan nimi… Mutta kun hän saa sinetin, hän panee pois kuolevaisuuden ja saa elämän. Sinetti on siis vesi. He astuvat veteen kuolleina ja nousevat siitä elävinä.” (93:2–4)

Ensimmäisessä apologiassa Justinus Marttyyri kertoo kristillisestä kasteesta: ”Sen jälkeen viemme heidät paikkaan, jossa on vettä. Siellä he saavat syntyä uudesti sillä samalla tavalla, jolla me itsekin olemme uudestisyntyneet. Sitten heidät pestään vedessä Jumalan, kaiken Isän ja Valtiaan, Pelastajamme Jeesuksen Kristuksen sekä Pyhän Hengen nimeen. Kristus on sanonut: ’Jos te ette synny uudesti, te ette pääse taivasten valtakuntaan.’” (61:3-4) Vuonna 181 Theofilos Antiokialainen kirjoitti Autolykukselle, että ”ihmiset saisivat tulevana aikana katumuksen ja syntien anteeksiantamuksen veden ja uudestisyntymisen pesun kautta” (2:16). Teoksessaan Harhaoppeja vastaan Ireneus Lyonilainen todistaa ensimmäisten kristittyjen uskoneen kasteen uudestisynnyttävään voimaan ja samalla myös lasten ja vauvojen kastamiseen: ”Hän tuli pelastamaan kaikki itsensä kautta – kaikki, jotka hänen kauttaan syntyvät uudesti Jumalassa – vauvat, lapset, nuoret ja vanhat… Hän tuli vauvaksi vauvoja varten, pyhittääkseen vauvat…” (2:22:4) ”Ja jälleen, antaen opetuslapsille vallan synnyttää uudelleen Jumalassa, hän sanoi heille: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” (3:17:1)

Eukaristia ja jumalanpalvelus

Suurin osa protestanteista samoin kuin Jehovan todistajat ja mormonit pitävät ehtoollista symbolisena muistoateriana eivätkä usko, että ehtoollisleipä olisi todella Kristuksen ruumis, kuten katolinen ja ortodoksinen kirkko uskovat. Samoin kielletään ajatus siitä, että eukaristiassa olisi kyse uhrista. Tietyt ryhmät kuten adventistit kokoontuvat jumalanpalvelukseen lauantaisin eikä sunnuntaisin, ja useat tunnustuskunnat eivät pidä jumalanpalvelukseen osallistumista millään tavoin pelastukseen vaikuttavana tekijänä vaan vapaaehtoisena osana kristillistä elämää. Monesti evankeliset seurakunnat viettävät ehtoollista vain kerran kuussa tai jopa harvemmin. Usein uskotaan myös siihen, että ehtoolliseen voi osallistua kuka tahansa kristitty tunnustuskunnasta riippumatta, ja vapaakirkossa ehtoolliseen voi osallistua jopa ei-kastettu uskovainen.

Jo tutuksi tullut Didakhe kertoo kuitenkin ensimmäisen vuosisatojen kristittyjen kokoontuneen sunnuntaina viettämään eukaristista uhria, johon saivat osallistua vain kastetut: ”Kun olette Herran päivänä kokoontuneet, murtakaa leipää ja lausukaa kiitosrukous sen jälkeen kun olette ensin tunnustaneet syntinne, jotta uhrinne olisi puhdas… Näin kuuluu nimittäin Herran sana: Joka paikassa ja kaikkina aikoina tuodaan minulle puhdas uhri, sillä minä olen suuri kuningas, sanoo Herra, ja minun nimeni on peljättävä pakanoiden seassa.” (14:1, 3) ”Teidän eukaristiastanne älköön syökö älköönkä juoko kukaan muu kuin Herran nimeen kastetut. Tarkoittihan Herra myös tätä, kun hän sanoi: Älkää antako pyhää koirille.” (9:4)

Ignatius Antiokialainen kirjoitti efesolaisille eukaristiaan osallistumisen välttämättömyydestä pelastumiselle ja kehotti viettämään eukaristiaa usein: ”Jos joku ei ole alttarin piirissä, hän jää osattomaksi Jumalan leivästä. Jos nyt yhden ja hänen lisäkseen toisen ihmisen rukous saa aikaan näin paljon, kuinka paljon enemmän piispan ja koko seurakunnan rukous? Se, joka ei tule koolle, osoittaa jo sillä ylpeyttä ja on tuominnut itsensä.” (5:2–3) ”Pyrkikää mahdollisimman usein kokoontumaan viettääksenne Jumalan eukaristiaa ja ylistääksenne häntä. Kun näet usein tulette koolle, kukistuvat Saatanan vallat ja hänen taholtaan uhkaava turmio raukeaa teidän uskonne yksimielisyyden vaikutuksesta.” (13:1)

Magnesialaisille Ignatius todisti sunnuntain korvanneen sapatin jumalanpalveluspäivänä: ”Nämä nyt siis elivät elämänsä vanhan järjestyksen vallitessa, mutta pääsivät siitä huolimatta uuteen toivoon eivätkä viettäneet enää sapattia, vaan elivät Herran päivää noudattaen, tuota, jona meidän elämämme koitti hänen kauttaan ja hänen kuolemansa kautta… Ei käy päinsä mainita Jeesusta Kristusta ja elää juutalaisuuden mukaan.” (9:1, 10:3) Toisen vuosisadan puolivälissä Justinus Marttyyri todisti myös sunnuntaijumalanpalveluksesta: ”Auringon päiväksi sanottuna päivänä (vrt. engl. Sunday) meillä on kaikkien samassa paikassa, kaupungeissa tai kylissä asuvien yhteinen kokous…” (Ensimmäinen apologia 67:3) Samoilta ajoilta peräisin olevassa Dialogissa Tryfon kanssa Justinus opettaa: ”Kun kerran ennen Abrahamia ei tarvittu ympärileikkausta, ja ennen Moosesta ei ollut sapattia, juhla-aikoja eikä uhreja, ei niitä tarvita nytkään, sen jälkeen kun Jumalan Poika, Jeesus Kristus syntyi…” (23:3)

Kristuksen todellinen ruumiillinen läsnäolo eukaristiassa oli myös ensimmäisten kristittyjen yhteinen usko alusta asti. Ignatius Antiokialainen kirjoitti kirjeessään smyrnalaisille: ”Huomatkaa, kuinka räikeästi Jumalan tahtoa vastaan ovat ne, joilla on vieras oppi osaksemme tulleesta Jeesuksen Kristuksen armosta… He pysyttelevät poissa eukaristiasta ja rukouksesta, koska eivät tunnusta, että eukaristia on meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen liha, joka on kärsinyt meidän syntiemme sovitukseksi ja jonka Isä hyvyydessään on herättänyt.” (6:2–7:1) Efesolaisille Ignatius kirjoitti, että he murtavat ”yhtä ainoaa leipää, joka on kuolemattomuuden lääke, vastamyrkky, jonka vaikutuksesta emme kuole, vaan elämme ikuisesti Jeesuksessa Kristuksessa” (20:2).

Justinus Marttyyri kirjoitti Ensimmäisessä apologiassaan: ”Me kutsumme tätä ravintoa eukaristiaksi. Siitä pääsevät osallisiksi vain ne, jotka uskovat opetuksemme tosiksi ja jotka on kasteessa pesty syntiensä anteeksiantamiseksi ja uudestisyntymistä varten ja jotka elävät siten kuin Kristus on säätänyt. Me emme nimittäin ota tätä ravintoa vastaan tavallisena leipänä ja tavallisena juomana. Meidän pelastajamme Jeesus Kristus nimittäin tuli lihaksi Jumalan Sanan kautta ja hänellä oli liha ja veri meidän pelastuksemme vuoksi. Juuri samalla tavalla – näin meille on opetettu – hänen rukouksen sanan kautta siunaamansa ravinto, joka yhdistyy meidän vereemme ja lihaamme ja ravitsee ne, on tämän lihaksi tulleen Jeesuksen liha ja veri.” (66:1–2)

Ireneus Lyonilainen kirjoitti teoksessaan Harhaoppeja vastaan: ”Kun siis sekoitettu malja ja leivottu leipä ottavat vastaan Jumalan sanan ja tulevat eukaristiaksi, Kristuksen ruumiiksi, ja näistä ruumiimme olemus saa kasvua ja tukea, kuinka he voivat sanoa, että liha ei voi saada osakseen Jumalan lahjaa – joka on ikuinen elämä – liha joka on Herran ruumiin ja veren ravitsema ja on itse asiassa osa häntä?” (5:2:3) Samassa teoksessa Ireneus myös todistaa eukaristian uhriluonteesta: ”Hän otti luomakunnasta leivän, kiitti ja sanoi: ’Tämä on minun ruumiini.’ Samoin hän tunnusti maljan, joka on siitä luomakunnasta, johon me kuulumme, olevan hänen verensä. Hän opetti uuden liiton uuden uhrin, josta Malakia, yksi kahdestatoista profeetasta, oli ennustanut etukäteen…” (4:17:5) ”Uhria sinänsä ei ole hylätty. Silloin oli uhreja kansan keskuudessa, ja nyt on myös uhreja, uhreja kirkossa.” (4:18:2)

Ignatius Antiokialainen ei olisi myöskään pitänyt evankelisesta taipumuksesta sallia useita erilaisia ehtoollisia eri tunnustuskunnissa, joihin eri oppeihin uskovat kristityt voivat kaikki vapaasti osallistua: ”Pyrkikää siihen, että teillä olisi käytössä yksi ainoa eukaristia. Onhan Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis yksi ainoa, samoin malja yksi ainoa yhdistymiseksi hänen vereensä, ja alttari on yksi ainoa.” (Kirje filadelfialaisille 4:1) Ensimmäiset kristityt eivät olisi tunnistaneet omakseen protestanttista näkemystä, jonka mukaan kuka tahansa voi viettää ehtoollista. Ignatius kirjoitti smyrnalaisille: ”Sellaista eukaristiaa pidettäköön pätevänä, joka tapahtuu piispan tai hänen valtuuttamansa henkilön toimesta.” (8:1)

Pelastuminen ja kuolemanjälkeinen elämä

Katolilaiset ja protestantit eroavat suuresti useissa pelastukseen liittyvissä kysymyksissä. Useat protestantit uskovat, etteivät kristityt voi menettää pelastustaan ja että teoilla ei ole väliä pelastuksen kannalta. Katolisen kirkon tavoin Didakhe kuitenkin opettaa: ”Viimeisinä päivinä… lampaat muuttuvat susiksi… ilmestyy maailman eksyttäjä muka Jumalan poikana… ja monet lankeavat pois ja joutuvat kadotukseen; mutta ne, jotka kestävät uskossa, pelastaa hän, joka on ollut kirouksen alainen.” (16:3–5)

Barnabaan kirje on kuin suoraan protestanteille osoitettu: ”Jokainen on saava sen mukaan kuin on tehnyt: jos hän on hyvä, hänen vanhurskautensa on kulkeva hänen edellään; jos hän on paha, hän on löytävä edestänsä pahuutensa palkan. Älkäämme vain heittäytykö huolettomiksi ajatellen olevamme kutsuttuja ja nukkuko synteihimme, niin että pahuuden ruhtinas tulee, ottaa meidät valtaansa ja syöksee ulos Herran valtakunnasta.” (4:12–13)

Johanneksen opetuslapsi Polykarpos kirjoitti filippiläisille 130-luvulla: ”Hän, joka herätti Jeesuksen Kristuksen kuolleista, on herättävä meidätkin, jos teemme hänen tahtonsa ja vaellamme hänen käskyjensä mukaan.” (3:2) Hermaan Paimen tarjoaa lisää todistusaineistoa: ”Tiedänhän, että pelastun, jollen enää syntieni määrää lisää.” (31:7) 2. Klemensin kirje opettaa mm. seuraavaa: ”Jos teemme Kristuksen tahdon, löydämme levon. Muussa tapauksessa taas ei mikään voi meitä pelastaa iankaikkisesta rangaistuksesta, jos olemme tottelemattomat hänen käskyjään kohtaan… mihin me voimme perustaa luottamuksemme Jumalan valtakuntaan pyrkiessämme, jos emme säilytä kastettamme puhtaana ja tahrattomana?” (6:7,9) ”Veljeni, meidän on siis kamppailtava tietoisina siitä, että käynnissä on kilpailu ja että katoavaisiin kilpailuihin antautuvat monet, mutteivät kaikki kuitenkaan saavuta seppelettä, vaan ainoastaan ne, jotka ankarasti ponnistelevat ja hyvin kilpailevat. Kilpailkaamme me siis siten, että kaikki saisimme seppeleen.” (7:1–2)

Protestantit torjuvat myös opin ansiosta, mutta Justinus Marttyyri kirjoitti: ”Profeettojen kautta olemme oppineet ja pidämme sitä myös totena, että itse kullekin jaetaan rangaistukset ja kuritukset sekä hyvät palkkiot heidän tekojensa ansion mukaisesti. Jos näin ei olisi, ja kaikki tapahtuisi vain kohtalon mukaan, mikään ei olisi meidän valittavissamme.” (Ensimmäinen apologia 43:2) Theofilos Antiokialainen kirjoitti Autolykukselle: ”Hän, joka antoi suun puhumista varten ja muodosti korvat kuulemista varten ja teki silmät näkemistä varten, tulee tutkimaan kaiken ja tuomitsemaan oikeudenmukaisesti, antaen jokaiselle ansion mukaan.” (1:14) Tertullianus kirjoitti vielä: ”Silloin koko ihmissuku palautetaan saamaan oikeudenmukaisesti sen mukaan, mitä se on ansainnut tässä hyvän ja pahan aikajaksossa, ja maksamaan se sen jälkeen mittaamattomassa ja loputtomassa ikuisuudessa.” (Apologeticum 48:12)

Jotkut ryhmät kuten adventistit ja Jehovan todistajat kieltävät sielun kuolemattomuuden ja opettavat ihmisten nousevan kuolleista Jumalan valtakuntaan vasta maailman lopussa. Johanneksen opetuslapsi Polykarpos Smyrnalainen kirjoitti kuitenkin filippiläisille 130-luvulla: ”Minä kehotan teitä olemaan kuuliaisia vanhurskauden sanalle ja osoittamaan kaikessa kestävyyttä, sellaista jota olette omin silmin nähneet autuaiden miesten, Ignatiuksen ja Zosimuksen ja Rufuksen noudattavan; eikä vain heidän, vaan muidenkin teidän omassa keskuudessanne sekä itsensä Paavalin ja muiden apostolien. Tehkää näin vakuuttuneina siitä, etteivät nämä kaikki ole turhaan juosseet, vaan uskossa ja vanhurskaudessa, ja että he nyt ovat siellä, minne heidän pitikin päästä, Herran luona, hänen jonka kanssa he yhdessä kärsivät.” (9:1–2)

Vuosien 120 ja 200 välillä kirjoitettu Kirje Diognetukselle opettaa: ”Kuolemattomana sielu asuu kuolevaisessa majassa; samoin kristitytkin asuvat muukalaisina katoavassa maailmassa odottaen taivaassa tarjona olevaa katoamattomuutta.” (6:8) Vuonna 177 Anthagoras Ateenalainen kirjoitti: ”Olemme vakuuttuneita siitä, että kun meidät siirretään tästä elämästä, me tulemme elämään toista elämää, parempaa kuin tämä nykyinen, ei maallista vaan taivaallista. Silloin me asumme lähellä Jumalaa ja Jumalan kanssa, muuttumattomana ja vapaana sielun kärsimyksistä, ei lihana, vaan taivaallisena henkenä…” (Vetoomus kristittyjen puolesta 31)

Protestantit eivät myöskään useimmiten usko kuolleiden puolesta rukoilemiseen, sillä he kieltävät kiirastulen olemassaolon ja kuolleiden auttamisen mahdollisuuden. Toisen vuosisadan lopulta peräisin oleva Aberciuksen hautakirjoitus todistaa kuitenkin päinvastaisesta: ”Minä, maineikkaan kaupungin kansalainen, pystytin tämän eläessäni, jotta minulla olisi ruumiilleni lepopaikka. Abercius on nimeni, puhtaan paimenen opetuslapsi… Minä, Abercius, käskin kirjoittaa tämän. Totisesti, elin 72. vuottani. Jokainen, joka… ymmärtää tämän, rukoilkoon Aberciuksen puolesta.”

Kiirastulen lisäksi jotkut ryhmät kieltävät myös helvetin olemassaolon. Ignatius Antiokialainen kirjoitti kuitenkin 100-luvun alussa efesolaiskirjeessään, että huonolla opilla uskon turmeleva ihminen ”on tullut saastaiseksi ja hän on joutuva sammumattomaan tuleen, samoin se joka häntä kuulee” (16:2). 2. Klemensin kirje puoli vuosisataa myöhemmin esittää asian näin: ”Miten arvelette? Miten käy sen, joka rikkoo katoamattomuuden kilpailun sääntöjä? Raamattu sanoo niistä, jotka eivät sinettiä säilytä eheänä: Heidän matonsa ei kuole eikä heidän tulensa sammu, ja he tulevat olemaan nähtävyys kaikelle lihalle.” (7:5–6) Samoihin aikoihin Justinus Marttyyri kirjoitti: ”Kukin menee tekojensa mukaan joko ikuiseen rangaistukseen tai pelastukseen. Jos kaikki ihmiset olisivat selvillä tästä, kukaan ei hetkeksikään valitsisi pahan tekemistä, koska tietäisi joutuvansa ikuiseen, tuliseen rangaistukseen.” (12:1–2) Kirje Diognetukselle opettaa, että todellinen kuolema ”on odottamassa iankaikkiseen tuleen tuomittavia, siihen missä sinne joutuneet saavat ikuisen rangaistuksensa” (10:7).

Kirkko

Kaikkien edellä esitettyjen todisteiden valossa ei tule enää yllätyksenä, että ensimmäiset kristityt kutsuivat kirkkoaan katoliseksi kirkoksi. Ignatius Antiokialainen kirjoitti: ”Minne piispa ilmaantuu, siellä olkoon lauma, samoin kuin katolinen kirkko on siellä, missä Jeesus Kristus on.” (Kirje smyrnalaisille 8:2) Kertomus Ignatiuksen aikalaisen ja Smyrnan piispan Polykarpuksen marttyyrikuolemasta esittelee päähenkilönsä seuraavasti: ”Polykarpos, meidän aikoinamme elänyt apostolinen ja profeetallinen opettaja, Smyrnan katolisen seurakunnan piispa.” (Polykarpuksen marttyyrio 16:2) Voimme siis täysin sydämin yhtyä Ireneus Lyonilaisen sanoihin: ”Kun meillä kerran on tällaisia todisteita, ei ole tarpeen etsiä muiden joukosta totuutta, joka on helposti saatavissa kirkosta… Kirkko on ovi elämään, kun taas kaikki muut ovat varkaita ja ryöväreitä.” (Harhaoppeja vastaan 3:4:1)

Explore posts in the same categories: Apologetiikka, Dogmatiikka, Patristiikka

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: